Futismietteitä

En harrasta urheilun harrastamista. Pelaisin tosin mielelläni sulkapalloa, jos tarjolla olisi yhtä ylipainoinen ja huonokuntoinen kanssapelaaja. Inhoan kaikkia väkivaltaisia lajeja kuten vapaaottelua, ammattinyrkkeilyä ja jääkiekkoa, tuota laillistettua katutappelua jäällä. Suhteeni jalkapalloon on ristiriitainen. Futis on parhaimmillaan kiehtovaa taitavuuden ja hienon suunnittelun yhteispeliä. En ole pelannut kouluvuosien ulkopuolella, mutta olen istunut lapsena futiskatsomoissa, koska isäni oli HJK:n ja sittemmin Palloliiton hommissa. Muistan elävästi katsomoissa leijuneen tupakansavun ja huutamisen yhdistelmän. Katsomossa oli aina kylmä. Eniten kiinnosti silti se, kuinka monta kuumaa nakkia saita isäni suostuu tauolla minulle ostamaan. Katselin kuola valuen lihavia äijiä, joilla oli paperikääreessä varmaan 20 nakkia keskellä huumaavalta tuoksunutta ketsuppi- ja sinappilampea. Minä sain kaksi tai kolme, en koskaan enempää.

Nuorempana seurasin ajoittain huipputason futista televisiosta, mutta iän myötä ajatus kahden tunnin laiskottelusta telkkarin edessä alkoi tuntua pahalta virhearvioinnilta. En pysty muistamaan, milloin olen viimeksi katsonut kokonaisen ottelun. Siitä on varmaan kymmeniä vuosia. Median hehkuttamia maaleja saatan silti vilkaista, koska minua kiinnostavat edelleen futiksessa kuten monessa muussakin urheilulajissa inhimillisen suorituskyvyn ihmeellisyys ja aina vain kauemmas työntyvät rajat. Kun Suomi vastoin ammattilaisten ennusteita voitti Tanskan 1-0, kuulin maalin ja rankkarin torjunnan yläkerran naapureiden mekkalasta. Itse käsittelin muistaakseni tuoreita ylioppilasjuhlan kuvia. Asiat tärkeysjärjestykseen.

Ottelun jälkeen olen seurannut hämmentyneenä uutisointia. Ymmärrettävästi media on ottanut kaiken irti ottelun aikana sattuneesta Christian Eriksenin sydämenpysähdyksestä. Olen silti ollut yllättynyt siitä, miten valtaviin mittasuhteisiin tapaus on noussut suhteessa varsinaisen ottelun tapahtumiin ja lopputulokseen. Jos en ole ymmärtänyt väärin, huipputason jalkapallo on täynnä loukkaantumisia, lyyhistymisiä, epäselviä loikoiluja kentän pinnassa, juosta hölkkääviä paarimiehiä ja kaikkea näihin liittyy showta toisiaan tönivine pelaajinaan, käsillään huitovine erotuomareineen ja kaikkitietävine toimittajine hidastusmahdollisuuksineen. Ehkä aikuiskatsojat oivalsivat melko nopeasti, ettei Eriksenin tapaus ollut ihan tavanomainen. Silti kävi niin, että Suomen sensaatiomainen puolustusvoitto etukäteen ylivoimaisesta Tanskasta unohtui kokonaan ja etualalle nousivat futiksen herrasmiessäännöt. Jonkinlaisena huippuna oli, että Tanskan puolustusministeri (en tiedä, miksi juuri hän) kiitti Suomea ja suomalaisia myötätunnosta samalla kun joku saksalainen vaati Tanskalle edes yhtä pistettä siksi, että peli oli 0-0, kun Eriksenin sydän teki temppunsa.

* * *

Jotenkin en ymmärrä, millä tavalla erilainen Eriksenin loukkaantuminen (sydänkohtaus ei ollut kuolettava, kun siihen saatiin nopeasti hoitoa) oli pelin näkökulmasta verrattuna siihen, että huippupelaaja saa pohkeeseensa niin kipeän potkun, että joutuu ontumaan hoitohuoneeseen tai pahemmassa tapauksessa saa sinne paarikyydin. Ymmärrän, että pelaajan melkein kuolema on järkyttävä asia, mutta ammattilaiset ovat taatusti varautuneet henkisesti siihen, että vieruskaveri voi minä hetkenä hyvänsä joutua lasarettiin. Sitä tilannetta varten joukkueilla on varapelaajia. Jos pelaajat eivät äänestäneet pelin lopettamisen puolesta, mikä saa puhkumaan ja puhisemaan jälkikäteen? Tanskalaisten kunnialle käynyt tappio voi selittää jotkut hätäiset lausunnot, mutta kaikkihan meni kuitenkin sääntöjen mukaan ja pelaajia kuunnellen.

Eriksenin loukkaantuminen esti medialta riekkumisen ja jälkipelin ottelun tuloksesta. Se varmasti harmittaa, joten ehkä pelaajien ja yleisön herrasmiesmäisyydellä ja skandinaavisella reilun pelin hengellä hehkuttaminen oli jonkinlainen korvike. Jonkun jääkiekon kohdalla tällainen käyttäytyminen olisikin ollut huomion arvoinen poikkeus, mutta futishan on perinteeltään brittiläisen kohteliasta, joten ei kai nyt lähtökohtaisesti ole mitään outoa siinä, että suomalaiset ilmaisivat tukensa Eriksenille ja Tanskan joukkueelle pelitilanteesta riippumatta? Katsojien yhteishuudot olivat hienoa PR-mainosta futikselle, ehdottomasti. Buuaukset olisivat olleet äärimmäisen noloja siitä riippumatta, kuka niihin olisi syyllistynyt. Vai onko tässä huomiossa kysymys myös siitä, että ajat ovat muuttuneet ja futispelaajat toimivat esimerkkeinä myös kaupallisen mainonnan ulkopuolella?

Vastaus on epäilemättä myönteinen, koska tiedämme, että esimerkiksi Suomen maajoukkue ja sen kapteeni Tim Sparv ovat viime vuosina profiloituneet rasisminvastaisen työn esikuvina. Siinä missä yhteiskunnallinen aktivismi oli takavuosina joidenkin harvojen, yleensä tummaihoisten urheilijoiden varassa. nykyään kokonaiset maajoukkueet voivat julistautua tasa-arvon edistäjiksi ja puolustaa ihmisoikeuksia, jopa naisten oikeutta harrastaa mitä tahansa urheilulajia. Uutta on se, että perinteisesti vanhoilliseksi mielletty ja myös osoitettu urheilu on noussut osaksi maailmanlaajuista tasa-arvotyötä, jossa ihmisen sukupuoli, sukupuolinen suuntautuneisuus, ihonväri tai muut ominaisuudet eivät ratkaise. Kyynisesti ilmaisten urheilumaailma ja osa urheilijoista on tajunnut, etteivät rasismi, sovinismi ja homofobia kerta kaikkiaan enää myy. Niitäkin tosin edelleen on, jotka eivät ole tätä tajunneet.

* * *

Vaikka suhtaudun pääosaan kaupallisesta urheilusta joko välinpitämättömästi tai nihkeästi, sen globaalia merkitystä ei voi kiistää. Urheilijat toimivat sadoille miljoonille lapsille ja nuorille roolimalleina, ehkä myös yhtä monille iäkkäämmille penkkiurheilijoille. Siinä missä urheilujohtajien esimerkki on yleensä aina lapsilta kiellettyä huonoa tai suorastaan rikollista käytöstä, rohkeasti hyviä asioita ajava urheilija voi konkreettisesti muuttaa ihmisten ajattelua siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä ja puolustamisen arvoisia. Vaikka tuntuu tavallaan hölmöltä, että hyvin käyttäytyvää urheilijaa erikseen siitä kehutaan, parempi sekin kuin ettei tällaisia esikuvia olisi ollenkaan. En usko, että kukaan muuttuu tuhmasta kiltiksi vain siksi, että Tim  Sparv puhuu ja käyttäytyy esimerkillisesti. Mutta kun Tim Sparv ja tuhanneet muut esikuvat niin toimivat, aivan varmasti sillä on myönteinen vaikutus.

Myös kaltaiseni sivustaseuraaja, joka ei jaksa innostua edes parhaiden urheilijoiden urheilusaavutusten hehkuttamisesta, on hyvän esimerkin ulottuvilla. Kun näen urheilukentällä reilua ja kohteliasta käytöstä, siitä tulee hyvä mieli. Futiksen monet sääntöihin kirjaamattomat herrasmiessäännöt ovat yksinkertaisia, mutta toimivia. Ei vahingoiteta vastustajaa tarkoituksella. Ei pyritä huijaamalla saamaan pelillistä etua. Ei käyttäydytä loukkaavasti tai epäkohteliaasti ketään kohtaan vain siksi, että hän pelaa eri joukkueessa. Itse asiassa nämä säännöt ovat samoja, joilla pelin ulkopuolinenkin elämä toimii paremmin. Ei se urheilu ole eikä sen pidä olla muun elämän ulkopuolinen asia.

Urheilun ja politiikan yhdistäminen on tunnetusti erittäin huonosti toimiva keitos. Siksi onkin tärkeää ymmärtää, että kuten Tim Sparv on todennut, ihmisoikeuksien puolustaminen ei ole sama asia kuin politiikka. Kun joku kieltäytyy – mahdollisesti oman uran jatkon ja taloudellisen turvattomuuden uhallakin – lähtemästä urheilumatkalle valtioon, joka ei kunnioita ihmisoikeuksia, kyseessä ei ole politikointi vaan Amnestyn toimialaan liittyvä aktivismi. Vaikka rajanveto voi olla vaikeata – itse en matkustaisi Yhdysvaltoihin sen syvän rasismin takia –, itse periaate on tärkeä. Urheilun ei koskaan pitäisi olla ihmisoikeuksia tärkeämpää. Ei varsinkaan, jos todellisuudessa on kysymys rahasta, jonka päälle on liimattu urheilijan kuva. Minusta esimerkiksi Colin Kaepernick ja Megan Rapinoe ovat Tim Sparvin tavoin kunnioituksemme ansainneita rohkeita urheilijoita.