Euroatlanttisen arroganssin oppitunti

Mahtaako mikään ylittää entisen siirtomaaherran katteetonta ylemmyydentunnetta? Kun brittiläinen tutkija Keir Giles on koonnut kirjaansa Moscow Rules (Ilkka Rekiaron pätevästi kääntämänä Moskovan opit, Docendo 2020), hänen lähtökohtanaan on ollut fantasiamaailma, jossa Länsi eli isäpappa Yhdysvallat ja lempeä äiti Eurooppa yrittävät kaikin keinoin ymmärtää ja opastaa kaidalle tielle psykopaattista ottopoika Venäjää, mutta perin huonolla menestyksellä. Gilesin maailmassa "euroatlanttiset" arvot (niitä tarkemmin määrittelemättä) ovat ainoat mahdolliset oikeat arvot maailmassa. Koska jukuripää ottopoika on geneettisesti vihamielinen, julma, raaka, laajentumishaluinen ja epärehellinen, eipä ihme, että Lännen hyväntahtoisuus aika ajoin rakoilee ja ottopoikaa on kuritettava. Ei kuitenkaan niin paljon, että se alkaa käyttää valitettavasti haltuunsa saamia ydinaseita. 

En tiedä, keille Gilesin kirja on Suomessa suunnattu. Russofobian kaikki variantit ovat meillä tuttuja ihan omastakin takaa, joten siinä suhteessa Giles ei tarjoa mitään uutta. Lähinnä se tuntuu käsikirjalta niille onnettomille, jotka katsovat Venäjään optimistisin odotuksin ja toivein. Sen Giles haluaa loppuvan, koska tähän ottopoikaan eivät tehoa samat konstit kuin hyvään isään ja äitiin. Toisaalta Gilesin teksti on niin avoimesti propagandistista (vaikka hän sivulla 27 korostaa, ettei kritisoi tai tuomitse Venäjää saati venäläisiä), että sen on vaikea uskoa käännyttävän ketään Venäjän aktiiviseksi viholliseksi. Tai siis Venäjää isällisesti tai äidillisesti läksyttäväksi hyväntekijäksi, kuten Giles haluaa aikeensa ymmärrettävän.

Brittiläinen arroganssi on vielä helppo sietää, koska onhan se ymmärrettävää, kuinka sielullisesti miellyttävää on syyttää Venäjää kaikesta siitä samasta, mitä Yhdistyneet Kuningaskunnat on historiansa aikana maailmalla pontevasti tehnyt. Mutta kun Giles on ammattitutkija, hänen ratkaisunsa "unohtaa" kokonaan Yhdysvaltain brutaali imperialistinen historia ja esittää se suhteessa Venäjään lempeänä ja hyväntahtoisena viattomana jättiläisenä on yksinkertaisesti typerä ja vastuuton. Jos hän edes myöntäisi, ettei Yhdysvallat ole Venäjän rinnalla erityisen puhtoinen, voitaisiin maan valkopesu tulkita tutkimukselliseksi ratkaisuksi. Mutta ei, Giles näyttää ihan oikeasti väittävän, ettei Yhdysvalloilla ole mitään itsekkäitä pyrkimyksiä Venäjän suhteen. Se vain haluaisi auttaa onnetonta Venäjän kansaa löytämään länsimaisen demokratian ihmemaan. Ei mitään muuta, ei yhtään mitään muuta.

* * *

Gilesin näkemys historiallisesta todistusvoimasta on erikoinen. Kirja koostuu suuresta määrästä sitaatteja, joiden perusteella Giles sitten tekee omat johtopäätöksensä. Kun joku on jossain joskus lausunut jotain Venäjästä, tämä lausuma muuttuu jollain logiikalla todisteeksi Venäjän loputtomasta ja korjaamattomasta vammaisuudesta. Kaikkien sitaattien tarkoitus on korostaa juuri tätä synnynnäistä vammaisuutta. Venäjän syntymävikaisuus on kirjan johtava ajatus, koska sen avulla yritykset ymmärtää voidaan todeta toivottomiksi. Eihän vammaisena syntynyt parane sillä, että sitä yritetään ymmärtää. On muistettava, että Giles puhuu aivan vakavissaan Venäjän, ei siis vain venäläisten, vihamielisistä geeneistä (s. 75). Lännen viattomasti maailmaa tarkastelevien hempeilijöiden ongelma on siis siinä, etteivät he halua uskoa Venäjän geneettiseen toivottomuuteen. Mutta juuri siksi kaikki yritykset pelata reilusti epäonnistuvat.

Kaltaiseni poliittisen historian harrastajan on vaikea uskoa, että Giles ei alkuunkaan ymmärtäisi perusasenteensa arroganssia ja mielivaltaisuutta. Pakkohan tutkijan on tietää, että väite "läntisten arvojen" universaalista hyvyydestä tai paremmuudesta on mielipide, ei mikään globaalisti jaettu fakta. Miljardit muutkin ihmiset kuin venäläiset pitävät Gilesin euroatlanttisia arvoja joko hyvin kiistanalaisina tai suoraan vastenmielisinä. Eikä silloin tarvitse ajatella pelkästään maailman islaminuskoisia valtioita, vaan mukaan täytyy laskea myös Kiinan ja Intian kaltaiset väkirikkaat maat, ehkä myös merkittävä osa Latinalaisesta Amerikasta, Australian ja Uuden Seelannin alkuperäiset asukkaat, Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat ja sitä rataa. Yhtäkkiä Gilesin arvoja vastassa ovat melkein kaikki muut maailman kansat ja valtiot, eikä se Venäjän syntymävammaisuus enää näytäkään täysin itsestään selvältä.

Poliittisen propagandan keskeisiin keinoihin on aina kuulunut halu maalata vastustajasta kerralla niin irvokas kuva, ettei mikään aika riitä sen yksityiskohtien oikomiseen. Venäjän tapauksessa ei ole kysymys edes ajasta, vaan tahdon puutteesta. Venäjää itseään ei kiinnosta osallistua tähän "joko olet lakannut hakkaamasta vaimoasi" -peliin, mutta eipä myöskään euroatlanttisten arvojen jakajilla ole motivaatiota etsiä virheitä. Venäjällä on tapahtunut riittävästi epämiellyttäviä asioita luomaan "yleinen mielipide". Se näkyy hyvin esimerkiksi anonyymeissä yleisönosastokommenteissa, joissa Venäjää ja venäläisiä käsitellään toistuvasti kroonisina valehtelijoina, huijareina ja väkivaltaisina rikollisina ilman ensimmäistäkään todistetta siitä, että kaikki tai ainakin reilu enemmistö Venäjän kansalaisista täyttäisi nämä ehdot.

* * *

Minusta on selvää, ettei tällaisten kirjojen kirjoittamisen ja julkaisemisen tavoitteena ole mikään "Venäjän paras", jos mikään sinne päinkään. Gilesin maailma on täysin kaksivärinen, ja siinä maailmassa Venäjä on pikimusta, Länsi vitivalkoinen. Syntymävajakki ottopoika pysyy kurissa vain isän ja äidin lujassa komennossa. Giles ei ehkä sitä itse näe, mutta hänen ratkaisunsa on Venäjän häviäminen (tai hävittäminen) ja liukeneminen osaksi Eurooppaa. Sellainen vaihtoehto, että Venäjä saisi elää omaan tahtiinsa ja euroatlanttinen arvomaailma eläisi omaan tahtiinsa, ei kerta kaikkiaan kelpaa. Gilesillä ei ole tähän muuta selitystä kuin siirtomaaisännän arroganssi: Niin on, koska minä sanon että niin on. Kyvyttömyys tuntea malkaa omassa silmässä ei toki ole vain Gilesin ongelma. Mutta kyllä se ulkopuolisen näkökulmasta aika rumasti siellä Gilesin silmäkulmassa törröttää.

On harmillista, että Giles esittää myös paljon näkökohtia, joita propagandasta riippumatta on syytä pohtia, jos on kiinnostunut Venäjän ja "lännen" välisten suhteiden kehityksestä. Vaikka pidän Gilesin pohjimmaista väitettä vain Venäjän imperialistisuudesta harkittuna valheena, on hän oikeassa ollessaan huolestunut dialogista, joka ei voi onnistua, kun kumpikaan osapuoli ei ymmärrä tai ehkä edes halua ymmärtää toista. Ymmärtäminenhän on eri asia kuin hyväksyminen. Venäjän tuntema geopoliittinen ahdistus on helppo ymmärtää, kun katsoo karttaa ja avoimia merisatamia. Krimin haltuunotto oli ymmärrettävää, vaikka se tapahtuikin juridisesti kyseenalaisin keinoin ja viime kädessä sotilaallisella voimalla uhaten. Myös siinä lienee paljon totta, että Venäjän johdon kanssa keskusteltaessa ei kannata korostaa lempeyttä. Mutta herranen aika, ei kai kukaan tosissaan voi uskoa, että Putinin tai hänen seuraajiensa kanssa syntyy tuloksia tällaisella alentuvalla holhoamisella?

Giles on niin alentuva kuin britti vain osaa olla (tai ehkä ranskalainenkin sen osaisi, mutta ei ole nyt vertailukohtaa tarjolla). Hänen kirjansa on toki suunnattu samanmielisille, ei suinkaan Venäjän johdolle. Sielläkin se silti tutkitaan ja uskoakseni heiveröiseksi todetaan. Ei siksi, että kaikki johtopäätökset olisivat vääriä, vaan koska asenne on holhoavan ylemmyydentunteen täyttämä. Jos Giles on kirjoittanut vain vahvistaakseen omien porukoiden uskoa kova kovaa vastaan -periaatteeseen, suurin osa kirjasta menee harakoille. Jos Giles osoittaisi edes hitusen nöyryyttä toisenlaisten kulttuurien ja tapojen edessä, häntä ehkä luettaisiin myös Kremlissä vakavammin. Tällaisena syntymävammaisen ottopojan läksytyksenä kirjalla tuskin on vähäistäkään myönteistä viestiä tarjottavanaan. Valitettavasti voi olla, ettei ole ollut tarkoituskaan.