Kun älykäs mokaa

David Robsonin Älykkyysloukku (Tuuma 2020) on Kaisa Koskelan sujuvasti suomentama, helppolukuinen ja vain vähäisessä määrin ärsyttävän USA-keskeinen johdatus ongelmiin, joista älykkyys sinänsä ei pelasta vaan voi jopa olla niihin ajava. Robson on itse lontoolainen tiedetoimittaja, joten hänen keskittymisensä angloamerikkalaisen maailmaan ja sen tieteen tuloksiin on sinänsä ymmärrettävää. Hiukan pisteitä tulee siitä, että Robson mainitsee "suomalaisen Nokian" esimerkkinä jääräpäisen ylimmän johdon aiheuttamasta katastrofista innovatiivisuutta edellyttävän liike-elämän piirissä. Robsonin yleinen tekniikka on yksinkertainen: hän kuvaa ongelman, kaivaa esiin sitä tutkineen ja havainnollistaneen tutkijan tai tutkijaryhmän ja hahmottelee sitten tien pois ongelmasta – tai ainakin työkaluista, joilla ongelmaa voi yrittää ratkaista.

Kirja taustoittaa varsin perusteellisesti niitä ongelmia, joita arkisesti sovellettu "älykkyyden" määritelmä aiheuttaa. Robson aloittaa tarinan nuorista älyköistä, jotka saavat ns. Mensan testissä pistemääriä kuten 192. Kirjan teeman kannalta merkittävä havainto on kuitenkin, ettei älykkyystesti todellisuudessa ennusta kovinkaan hyvin tulevaa pärjäämistä. Itse asiassa varsin harvan määritelmällisesti huippuälykkään pisteluku ennustaa yhtään mitään. Robsonin "älykkyysloukuksi" nimeämä ilmiö tai inhimillinen piirre nimittäin pitää huolen siitä, että vaikka – ja tätä Robson ei edes yritä kiistää – millä tahansa mittarilla havaittu "älykkyys" yleisellä tasolla on myönteinen havainto, mikään yleinen tai rajattu älykkyys ei yksinään takaa onnistumista kaikissa niissä vaihtelevissa tilanteissa, joita eteemme tulee.

Kirjan näennäinen päähavainto – että älykkäät ihmiset ovat usein vähemmän älykkäitä alttiimpia systemaattisille virheille – on epäilemättä tervetullut ja lohduttava viesti meille, jotka emme millään mittarilla yllä Gaussin käyrän fiksuimpaan lonkeroon. En itse kuitenkaan korostaisi sitä älykkäiden erityisongelmana. Mielestäni kaikki kirjassa esiin nostetut virheiden lähteet ovat viime kädessä kenen tahansa ongelma. Ainoa hyvä peruste puhua älykkyysloukosta on se tosiasia, että yleensä vain älykkäät ihmiset kykenevät nousemaan niin vastuullisiin asemiin, että loukkuun napsahtaminen voi johtaa inhimillisiin ja aineellisiin katastrofeihin. Toisaalta tiedämme, että ainakin poliittisiin johtotehtäviin voi nousta myös ihmisiä, joiden kuvaileminen älykkäiksi ei kuulosta uskottavalta. Siksi onkin varmista puhua näistä typeristä virheistä ja niiden välttämisestä ilman älykkyyden ylikorostusta.

* * *

Monet Robsonin käsittelemät ja nimeämät typeryydet ovat yleisesti tunnettuja, vaikka ei välttämättä juuri termillä, jota Robson käyttää. Seuraavassa on valikoima tällaisia käsitteitä allekirjoittaneen selittäminä, koska en pidä suomennoksia kaikilta osin onnistuneina:

• Ansaittu dogmatismi = Yliarvioimme asiantuntemuksemme ja muutumme ahdasmielisiksi torjuen muiden näkökulmasta. Tätä lähellä on juurtuminen.
  
• Dysrationalismi = Yhtäällä täysin rationaalisen ihmisen lankeaminen jossain muussa asiassa täysin epärationaalisten uskomusten valtaan.
• Kognitiivinen kitsaus = Henkistä laiskuutta, kun tyydymme intuitioon tarkemman analyysin sijasta.
• Liiallisen lahjakkuuden vaikutus = Tiimityössä ilmenevä liian monen vahvan egon aiheuttama yhteisen laadun romahdus.
• Metamuistamattomuus = Ylimielistä ja katteetonta uskoa kaiken opitun pysymisestä ulottuvilla.
• Motivoitu päättely = Jälleen henkistä laiskottelua, jonka takia käytämme ajattelua vain silloin, kun johtopäätökset tukevat meillä jo olevia näkemyksiä. Yksi ns. vahvistusharhan esiintymismuoto.
• Pilaantunut ajattelu = Virheellisestä perustiedosto seuraava irrationaalinen päättely, jonka varassa esimerkiksi uskotaan litteään Maahan.
• Sokeus omille vinoumille = Kerrankin termi määrittelee itse itsensä!
• Toiminnallinen tyhmyys = Haluttomuus tai kyvyttömyys kyseenalaistaa omat toimet ja niiden perustelut, vaikka tulokset puhuisivat puolestaan.

Myös viisauden hyveille Robson on antanut vastaavanlaisia nimityksiä, jotka tosin ovat mokia selkeämpiä:

• Aktiivisen avoin ajattelu = Valmius kyseenalaistaa omat näkemykset ja mielipiteet.
• Emotionaalinen kompassi = Kyky yhdistää kehollinen herkkyys, tunteiden erittely ja tunteiden säätely.
• Episteeminen uteliaisuus = Tiedonnälkäinen yleisasenne, jossa yhdistyvät kriittinen skeptismi ja uteliaisuus.
• Kognitiivinen rokottaminen = Itsensä altistaminen varoittaville esimerkeille toteutuneista vinoutumista ja epäonnistumisista.
• Kollektiivinen älykkyys = Toistaiseksi melko huonosti ymmärretty ilmiö, jonka ansiosta ryhmän yhteinen älykkyys ja ongelmanratkaisukyky ylittää mitattavasti yksilöiden yhteenlasketun kyvykkyyden.
• Moraalinen algebra = Vastalääkettä kärsimättömyydelle ja hätäilylle eli eri vaihtoehtojen hidas vertailu ja punnitseminen.
• Älyllinen nöyryys = Kaiken viisauden perustana oleva kyky vapaaehtoisesti hyväksyä ja myöntää oman ajattelun rajoitukset. Ehkä aliarvioiduin kaikista mahdollisista älyllisistä hyveistä.

* * *

Ilmaisu "järkevämpi päätös" on tietysti kiistanalainen, koska valtava määrä ihmisen ratkaisuista ei liiku millään selkeästi mitattavalla järkevän-ei-järkevän akselilla. Suuryrityksen johtajan älykäs ja järkevä päätös voi tarkoittaa tuhannen työntekijän potkuja tai valtavan metsän avohakkuuta. Vaikka on helppo löytää myös asioita, joiden yhteydessä tuntuu mielekkäältä puhua "järkevyydestä", paljon on jätettävä sen ulkopuolelle. Paitsi tietenkin, jos on niin "järkevä", että pitää esimerkiksi kaikki ihmisen tunnereaktioitakin rationaalisen päätöksenteon piiriin kuuluvina. Itse ajattelen, että esimerksi rakastumisen kaltainen ilmiö kannattaa jättää tässä pohditun aihepiirin ulkopuolelle. Ei siksi, ettei siihen liittymiä vinoumia olisi helppo löytää ja osoittaa, vaan koska ne ovat pääosin hormonaalisia ja siten inhimillisesti katsoen ulottumattomissa. 

Mutta vaikka jätämme suosiolla osan päätöksenteostamme rationalisointipyrkimysten ulkopuolelle, emmekä pidä "järkevyyttä" minään arvovapaana entiteettinä, kyllähän niitä kohennuskohteita löytyy lasten kasvatuksesta, koulutuksesta, työyhteisöjen organisoinnista ja poliittisesta päätöksenteosta. Robsonin kirjan suurin ongelma on ehkä siinä, että tavallinen ihminen musertuu siinä lueteltujen parannusta vaativien loukkujen silkasta määrästä. Tuntuu kuin Robson olisi halunnut koota mahdollisimman musertavan listan asioista, joissa fiksu ja pöljä melkein aina ovat vaarassa kävellä sokeasti loukkuun. Siksi pidän velvollisuutena yrittää tiivistää kirjan vinkkejä muutamaan keskeiseen.Ykkösenä pidän älyllistä nöyryyttä, jota ilman on vaikea saada mitään muutakaan aluetta kuntoon. Se on ehkä myös kaikkein vaikeimmin muutettava, koska olemme luontaisesti itserakkaita ja yliarvioimme systemaattisesti kykymme (kyselyiden mukaan autoilijoista yli 90 % pitää itseään keskimääräistä pätevämpinä).

Toiseksi tärkeintä on ehkä älyllinen joustavuus, kyky kuunnella ja omaksua omille ennakkoluuloillemme vastakkaisia ajatuksia. On ilmeistä, että ilman älyllistä nöyryyttä on vaikea omaksua vapaaehtoisesti joustavuutta suhteessa omiin nerokkaisiin ajatuksiin. Sukua tälle joustavuudelle on mielestäni kolmanneksi tärkein kyky eli taipumus hyväksyä ajatus joukon älykkyydestä tai parviälystä, joka ei rakennu yksittäisten järjen jättiläisten varaan, vaan siihen, että jokainen antaa panoksensa. Näitä ja muita hyveitä pitäisi jokaisen saada jo lapsena ja viimeistään koulujärjestelmässä. Jokainen voi osaltaan pohtia, onko mitään tällaista opetettu kenellekään meistä. Itselläni ei muistu mieleen yhtään esimerkkiä. Onneksi arjessa tapaa itseään älykkäämpiä, joiden olemassaolo muistuttaa nöyryydestä. Tiedän itse olevani kärsimätön, laiska ja mukavuudenhaluinen, mutta myös kohtalaisen kriittinen ja skeptinen, vaikka myös utelias. Ehkä tässä vielä ennen kuolemaansa ehtii hiukan kehittyä.