Kannattaako musiikista kirjoittaa?

On myönnettävä, että kun Tommi Uschanov kirjoittaa otsikolla Kuinka musiikkia käytetään (Teos 2020), hän ei tarkasti ottaen kirjoita musiikista. Mutta niin läheltä liippaa, että päätin käyttää puheenvuoron aktiivisena kirjoittajana, jonka mielestä musiikista ei yleisesti ottaen kannata eikä pidä kirjoittaa yhtään mitään. Uschanov on vanhimpien lasteni sukupolvea, joten meitä erottaa vääjäämättä kolmen merkittävän vuosikymmenen kuilu. Siksi jätän suosiolla pohtimatta monet Uschanoville tärkeät teemat, kuten musiikin ja tanssin suhteen. Mutta musiikkikirjastotyön ammattilaisena tietenkin kiinnostaa, mitä teoreettista filosofiaa opiskellut nuoremman polven kulttuurikirjoittaja ajattelee hyvästä ja huonosta musiikista tai miten hän on kokenut ääniteteknologian käänteet, jotka ovat meille vanhemmille viime kädessä sanelleet sen, mitä musiikkia olemme voineet koskaan kuunnella.

Uschanovin tapa kirjoittaa ei suuremmin miellytä minua. Loputon angloamerikkalaisten tutkijoiden ja journalistien siteeraaminen muistuttaa toki kirjoittajan lukeneisuudesta ja tavallaan avartaa näkemyksiä. Viime kädessä on kuitenkin kysymys näkemyksistä, tulkinnoista ja mielipiteistä, joita kulttuuritausta pitelee armottomissa teräspihdeissään. Vaikka olen itsekin lukenut Simon Frithin tekstejä, niitä paljon kiinnostavampia ovat kirjoittajan omat näkemykset, joita kyllä on, mutta jotenkin ujosti ulkomaisten kirjoittajien näkemysten väliin sujautettuna. Suurin osa sitaateista on muutenkin sellaisia, ettei kirja olisi huonontunut niiden poissaolosta. Kun esimerkiksi Uschanov siteeraa Evan Eisenbergin lausuntoa päivittäisen tenorisaksofoniannoksen tarpeestaan (s. 109), olisi minusta mielenkiintoisempaa lukea Uschanovin omista käyrätorvi- ja sähköpianoannoksista.

Silti – Uschanov kirjoittaa asioista, joita musiikkia kuunteleva ihminen ei voi väistää tai välttää. Musiikkimaun arvottaminen on tuttua meistä jokaiselle, eikä mikään määrä harrastusta tai lukeneisuutta – oppiarvoista puhumattakaan – poista sitä tosiasiaa, että olemme ihmisinä taipuvaisia arvottamaan paitsi itse kuuntelemaamme musiikkia, myös sitä, mitä muut kuuntelevat. Jälkimmäinen ilmiö on tässä se mielenkiintoisempi, koska omat arvotukset voi jättää omaan arvoonsa tai avata niitä muille kaikessa rauhassa. Ketään ei ole maailmassa tuomittu siitä, miten hän suhtautuu omaan makuunsa. Sen suhteen olemme absoluuttisen itsekkäitä ja itseriittoisia. Mutta mikä saa meidän käyttämään muiden kuuntelemasta musiikista arvottavia ilmaisuja tai ylipäätään ottamaan kantaa, se on minusta mielekäs puheenaihe. Se ei ole puhetta musiikista, vaan ihmisen psykologiasta ja jopa sosiologiasta.

* * *

Musiikkikirjastonhoitajana on pakko oppia – ja varsin nopeasti – suhtautumaan asiakkaan musiikillisiin mieltymyksiin asteikolla neutraali – imartelevan myönteinen ja tukeva. Minkäänlainen oma-aloitteinen kritiikki ei kuulu asiaan, koska kukaan ei sellaista halua kuulla. Joskus asiakas pyytää meiltä suositusta tai arvoarvostelmaa. Silloin täytyy olla varovainen, mutta tehdä työtä käskettyä. Yleensä riittää, että nyökyttelee ja toistelee asiakkaan iskusanoja kuten "on se kova!" tai "uskomattoman hienoa musiikkia!". Kyse ei ole dialogista, vaan sosiaalisesta oman maun asianmukaisuuden vahvistustarpeesta. On hyvää asiakaspalvelua jättää asiakas siihen tunteeseen, että tiskin toisella puolella jaetaan hänen hyvä makunsa. Se ei ole keneltäkään pois, mahdollinen valhe on lumpeenvalkoinen ja kaunis. Ja aika usein ihan tottakin.

Uschanov lähestyy makua myös ammattikritiikin näkökulmasta. Vaikka hän käsittelee suomalaiset klassikot Erik Tawaststjernan ja Seppo Heikinheimon erikseen, hän ei käytä tilaisuutta näiden kahden vertailuun, kuten itse olen tottunut tekemään musiikkikritiikistä puhuttaessa. Molemmathan olivat omalla tavallaan sujuvia kirjoittajia, mutta taustalla oli täysin vastakkainen suhtautuminen muiden ihmisten musiikkimakuun. Heikinheimolle se oli tunnetusti asia, jonka saattoi kuitata joko nostavalla kehulla (kun kyse oli yhteisestä ihailun kohteesta) tai karkeuksiinkin ulottuvalla ivalla ja pilkalla (kun kohteen maku poikkesi Heikinheimon mausta). Tawaststjerna puolestaan ei käytännössä koskaan haukkunut ketään tai mitään. Mahdollisen kritiikin hän kääri niin pehmeästi, ettei sitä aina edes huomannut. Oikeasti Tawaststjerna oli varmaan samanlainen musiikkisnobi maultaan kuin Heikinheimo, mutta hän ei tuntenut tarvetta nostaa musiikkimakua puheenaiheeksi.

Uschanov kirjoittaa myös siitä, miten osa julkisesti tunnustetusta musiikkimausta on aina sosiaalista hyväksyntää etsivää. Muistan itse, miten tärkeää 1960-luvulla oli ilmaista, ettei kuuntele kotimaista iskelmä- ja tanssimusiikkia, koska on ensin Beatles-fani ja sitten hippi. Todellisuudessa olen kuunnellut valtavasti kotimaista viihdettä, koska radiosta ei juuri muuta populaarimusiikkia voinut kuulla. Nykyään se herättää minussa nostalgisia ja lempeitä muistoja, vaikken edelleenkään kestä Erkki Junkkarisen ääntä. Olen kirjaston tiskillä seurannut musiikkimuotien vaihtumista ja nuorimman asiakaskunnan sosiaalista liikettä sen mukana. Minulle on selvää, että mikä tahansa ilmiö voi nousta rooliin, jossa tykkääminen tai torjuminen ratkaisee ihmisen sosiaalisen asennoitumisen. Yhtä selvää on se, että tältä osin maku on prosessi, ei mikään geneettinen koodi ihmisyksilön perimässä. Kykenemme nauttimaan mistä tahansa ja inhoamaan mitä tahansa musiikkia.

* * *

Uschanov uhraa äänitteille ison osan kirjastaan ja hyvä niin. Hän myös nostaa esiin suomalaisen äänilevytutkija Pekka Gronowin, joka kuuluu niiden harvojen joukkoon, joiden suomalaisille kirjoittama kirja on käännetty englanniksi. Uschanovin näkökulma ei ole kuitenkaan sama kuin Gronowilla. Hän pohtii kiinnostavasti sitä, miten äänitetyn musiikin kuunteleminen ja ylipäätään mahdollisuus siihen on muuttanut suhdettamme musiikkiin. Käytännössä 1900-luvun alkuun asti kaikki musiikki oli elävää, akustista ja kertaluonteista. Jos ei ollut varaa palkata soittajia tai laulajia, piti soittaa ja laulaa itse. Äänilevy oli valtaisa psykologinen ja sosiologinen muutos, jota on tutkittu yllättävän vähän. Itsestäni voin sanoa, että olen puhdasverinen äänilevyihminen (synnyinkö juuri oikealla hetkellä juuri oikeaan maailmaan, sitä en osaa sanoa). Kaikesta siitä musiikista, joka on aivoihini elämäni aikana välittynyt, vain hyvin pieni osa on ollut elävää. Olen rimputellut kitaraa vuodesta 1964 tai 1965, mutta olen huono laulaja enkä muista sanoja. Sen sijaan olen rakastanut äänilevyjä, joiden kautta kaikki maailman musiikki on tullut ulottuvilleni ilman pakkoa alistua radiotoimittajien valintoihin ja aikatauluun tai konsertinjärjestäjien ratkaisuille ja minua usein ärsyttäville tavoille (minua ahdistaa ns. taidemusiikin konserttimaailman jäykkyys; haluaisin hyräillä, huitoa ja polkea tahtia – äänilevyn äärellä se kaikki on sallittua).

Ilman äänitettyä musiikkia olisin ties mitä. Nuoruudessani levyt maksoivat 20 markkaa ja albumeja tuli – siis brittiläistä popmusiikkia – harvaan tahtiin. Jokaista ostoa varten piti säästää pitkään. Kaikki armeijavuoteni 1968-1969 päivärahat menivät muutamaa munkkipossua lukuun ottamatta äänilevyihin, joiden maailmaan lyhyinä lomaviikonloppuina upposin. Altistuin varhain myös ns. vanhan musiikin harvoille äänitteille, joita erityisesti levymerkillä Nonesuch sai suhteellisen halvalla. Minusta tuli Aleksanterinkadun Fazerin lisäksi myös tuolloin Fredalla sijainneen Fugan asiakas. Kalliiden levyjen tarjontaa täydensi äänittäminen radiosta. Se alkoi kurjalla paristokäyttöisellä Aiwa-nauhurilla, jonka isäni toi joltain ulkomaanreissultaan. Sillä äänitin radiosta suoraan mikrofonilla, joten läsnäolijoiden täytyi pitää suunsa kiinni. Muuten kiva, mutta pariston heikentyessä nauhan kulkuvauhti hidastui ja lopputulos oli aika "outo".

Pekka Gronow lanseerasi jo 1960-luvulla ajatuksen musiikkikirjastosta, jonka kautta utelias mieli voi tutustua mihin tahansa musiikilliseen ilmiöön, säveltäjään ja artistiin. Olen nimennyt tämän ajatuksen Gronowin maksiimiksi, koska se hallitsi yleisten kirjastojemme kokoelmapolitiikkaa 1970-luvulta 2000-luvun alkuun ja synnytti sen valtavan äänitetyn musiikin aarteiston, joka kirjastoissa ja varastokirjastoissa edelleen on olemassa (Olen kirjoittanut asiasta laajemmin kokoomateoksessa Maagisessa paikassa, joka on juuri ilmestynyt. Tommi Uschanov ei valitettavasti ole uhrannut sivujaan musiikkikirjastoille, mutta hänen kirjansa kolmannen luvun lukemista – siis ainakin sen – voi suositella jokaiselle musiikkikirjastossa työskentelevälle ja asioivalle.). Nämä sadat tuhannet musiikkiartefaktit ovat ulottuvilla silloinkin, kun suoratoistopalvelusta jokin katoaa tekijänoikeudellisista syistä. Siellä ovat myös ne levyt, joita ei koskaan suoratoiston piiriin tule. Se ei ole makuasia, se on fakta. Eikä äänitetyn musiikin rakastaminen todellisuudessa ole pois elävän musiikin harrastukselta. Ne ovat eri asioita, mutta ne tukevat toisiaan, aina ja iankaikkisesti. 

PS 16.7.2021 Tommi Uschanov on kommentoinut kiintoisin taustatiedoin. Kannattaa ehdottomasti lukea ne!