Metsät ja puut ovat tärkeimpiä

Dendrologian Seuran julkaisema Vihreät jättiläiset : Suomen suurimmat puut (Metsäkustannus 2021) on hyvin kaksijakoinen kirja. Jos ei ajattele sen otsikointia, kädessä on hienosti puuvartisten kasvien kiehtovaan maailmaan johdatteleva opas, jonka jälkeen ei kukaan enää ajattele, että niitä puulajeja, mitä niitä nyt oli, viidestä kymmeneen. Lajien paljous yllättää sellaisenkin, joka suhtautuu dendrologiaan myötämielisesti olematta mitenkään asiantunteva. Erittäin mielenkiintoista on myös oppia uutta puiden keskinäisistä suhteista ja joskus hyvin harhaanjohtavista nimistä. "Valesypressi" on todellisuudessa ihan aito sypressi, mutta erotukseksi "aitosypressistä" on tähän outoon ratkaisuun päädytty. Toisaalta ainakin kaikkien helsinkiläisten tuntema hevoskastanja ei ole oikeasti kastanja, eivätkä sen kastanjamaisia pähkinöitä tiettävästi hevonenkaan pysty hyödyntämään.

Kirjan luettelemista suvuista huomattava osa on sellaisia, joista en ole koskaan kuullut puhuttavankaan, vaikka kirjaan on otettu mukaan vain ne lajit, joista kasvaa ainakin yksi tunnettu yksilö Suomessa. Käsi ylös (etänä), jos kaikki seuraavat puusuvut ovat sinulle tuttuja jo ennestään: lapapihlajat, keltikset, katsurat, lakkipuut, sorvarinpensaat, haprapaatsamat, neidonhiuspuut, sahapihlajat, tulppaanipuut, maakkiat, kiinanpunapuut, humalapyökit, korkkipuut, siipipähkinät, epolettipuut, varjostinkuuset, pagodipuut ja hibatuijat. Ja nämä olivat vasta sukujen nimiä. Niiden sisältämien lajien määrä on moninkertainen, vaikka tähän kirjaan monesta suvusta onkin päässyt vain jokin edustaja. Lyhyesti: tällaisen tietoannoksen äärellä kuvitelmat omasta tietämisestä saavat nopeasti arvoisensa lopun.

Kirja kertoo lajeista perustietoja, mutta kirjan informaation painopiste on Suomessa kasvavien lajiyksilöiden häkellyttävän tarkka listaaminen ja kuvailu. Kaiken tämän tiedon kokoaminen, jonka ensimmäiset tulokset julkaistiin jo 1995 samalla otsikolla, on ollut valtava fyysinen urakka, mutta ennen muuta kulttuuriteko. Sillä jostain syystä meitä kiehtovat sellaiset sinänsä merkityksettömät asiat kuten jättiyksilöiden pituus, paksuus ja kuutiomäärä. Olen itse pari kertaa elämässä törmännyt paikalliseen kiivailuun siitä, onko se pitäjän korkein kuusi tai mänty tilan X vai Y pihalla. Jostain syystä meitä ihmisiä ilahduttaa tavattomasti, että Suomen suuri jonkin puulajin yksilö kasvaa juuri omalla pihalla tai ainakin lähistöllä - tai ainakin omassa kunnassa. Minusta jättipuihin liittyvä sinänsä huvittava kilpailu on pohjimmiltaan tervehenkistä kotiseutuylpeyden lämpimänä pitoa.

* * *

Palaan alussa mainitsemaani kaksijakoisuuteen. On vaikea kiistää, etteikö kirjasta löytäisi tarkkaa informaatiota Suomen suurimmista puista. Se tieto on siellä ja vielä täsmällisemmin karttapohjaisissa liitteissä, joiden avulla sitkeä etsijä voi päästä näitä ihmeitä myös näkemään omin silmin. Mutta sille, joka odottaa otsikon perusteella näyttävää kuvateosta Suomen komeimmista puuyksilöistä, kirja tuottanee jonkinasteisen pettymyksen (näin kävi itselleni). Tiedän valokuvausta harrastaneena, miten sadistisen vaikeata on saada isoa puuta kuvattua niin, että edes jotain sen koko mahtavuudesta tulisi talteen. Yleensä lopputulos on täydellinen pettymys ja vain osakuvat oksista ja vastaavista onnistuvat. Tähän kirjaan on kyllä koottu paljon kuvia, mutta ei otsikon vihjaamalla logiikalla. Osa kuvista on saanut koko B5-kokoisen julkaisun tarjoaman tilan, useimmat paljon vähemmän. Mukana on myös kuvia, joiden informaatio- ja esteettistä visuaalista arvoa on vaikea löytää.

Tekijät ovat tietenkin olleet pahassa valintatilanteessa. Aitoa kuvateosta isommassa formaatissa ei ole ehkä ollut varaa tehdä. Ehkä ei ole myöskään haluttua alistaa tekstiä liikaa kuville, koska kirjan pohjimmainen anti on juuri tekstissä, ei kuvissa. Tai sitten tekijöiden arvomaailmasta katsoen mikä tahansa kuva isosta puusta on surkea imitaatio todellisuudesta, joten sitä ei kannata edistää. Olen periaatteessa itse tällä kolmannella kannalla. Toki maailmalla on otettu myös hienoja puukuvia. Mutta useimmiten ne ovat jossain kuivalla aavikolla ilman häiritseviä sivuelementtejä seisovia ikuisia dokumentteja, enemmän patsaita kuin metsän puita. Puitten oma elämähän on enemmän yhteisön eli metsän kuin yksilön suoritusta, johon ihminen kiinnittää huomionsa. Niin tai näin, tämä kirja ei ole kuvateos Suomen vihreistä jättiläisistä. 

Minun makuuni kirja on taitettu turhan ahtaasti ja kaksipalstaisuus näinkin pienessä formaatissa tuntuu liioittelulta. Kun kirja on painettu kauttaaltaan nelivärisenä, olisi pientä lukemista ja hahmottamista helpottavaa väriä voinut toivoa myös tekstilohkoihin. Ne ovat nyt harmaiden laatikoiden rytmittämää erämaata, joka kieltämättä vähän uuvuttaa lukijaa. Mutta nämä huomiot eivät vähennä kirjan arvoa, jonka erityisesti liitteet kruunaavat, kun karttojen avulla konkreettisesti näytetään, missä niitä ihmepuita kasvaa. Voidaan tietysti pohtia sitä, onko puiden kilpaurheilulla mitään tieteellistä tai edes pedagogista arvoa. Minusta ei, ainoa arvo on viihteellinen. Sitä, onko joku puu 33,4 metriä ja toinen vain 33,0 metriä korkea, ei kuitenkaan ihmisen aisteilla pysty hahmottamaan sen paremmin kuin maailman korkeimpia vuorenhuippuja. Sen sijaan puitten paksuus on ihmisläheinen luku, koska voimme tutkia itse, kuinka monen ihmisen syliväli tarvitaan ympäröimään ikivanha tammi.

* * *

Kirjoitin tämän tekstin, koska haluan nostaa esiin Dendrologian Seuran työtä ja koska rakastan puita ja metsiä, en ole ihan varma, kummassa järjestyksessä enemmän. Ihailen puita eliöinä, niiden valtavan monimutkaista ja hienostunutta tapaa elää hitaasti ja pitkään vaihtuvissa olosuhteissa. Näistä eliöistä koostuva metsä on minulle kaiken elollisen symboli ja säilymisen ehto. Tiedän, että ilman metsiäkin elämää esiintyy. Mutta se ei ole sellaista elämää, joka minua virvoittaisi. Metsää ei tarvitse olla kaikkialla, hienoja ovat myös metsän, kallion ja veden kohtauspisteet. Pientä kalliopohjaista vanhojen mäntyjen täyttämää saarta tai niemenkärkeä kirkkaassa vedessä viehättävämpää yhdistelmää en osaa kuvitella. Tiedän hyvin, että se viehättää lukemattomia muitakin nykyihmisiä. Muinaisille ihmisille hiekkaranta oli parempi, koska siihen sai saviastian tukevasti pystyyn.

Ihminen hyödyntää Maan puuvarantoa sekä häikäilemättömästi että lyhytnäköisesti. Metsää verottavien oma kelomökki ei tietenkään koskaan sijaitse tyhjäksi hakatulla kuviolla, jonka takia moni ei tunne edes vähäistä huonoa omaatuntoa. Vaikka meillä ei olisi nykyistä ilmaston jyrkkää lämpenemisprosessia, metsiin pitäisi mielestäni suhtautua aivan toisin kuin nykyään suhtaudutaan. Metsänkaatajan pitäisi aina anoa lupaa, perustella tarpeensa riittävän hyvin eikä saada lupaa pelkästään siksi, että haluaa muuttaa metsän rahaksi. Sillä ei kukaan oikeasti voi omistaa metsää ja sen puita. Sellaisen kuvittelu on härskiä itsekkyyttä, jonka ihminen on kehittänyt pitkälle. Kaikkien metsien pitäisi olla yhteisessä omistuksessa, poikkeuksetta. Ei ole mitään kestävää perustelua vaatia, että metsät ovat vain joidenkin omistuksessa. Kaiken sen omistuksen takana on omavaltainen ryöväys, joskus kruunun luvalla, joskus ei. Kukaan ei synny metsänomistajaksi, siihen hakeudutaan kieroudella tai silkalla rahalla.

Oma näkökulmani ei ole varsinaisesti dendrologinen, koska suhtaudun kaikkiin puulajeihin sinänsä isolla halauksella. En pidä pimeistä ja tiheistä kuusikoista, mielimetsäni on avara, vanha männikkö, jossa näkee puut, metsän ja kaiken sen takanakin olevan. Mutta kaikilla puilla on oma arvonsa, minulle käsite "roskapuu" on täysin käsittämätön. Laajemmin runolliseksi ryhtymättä kirjaan tähän loppuun erään mieleen vahvasti jääneen metsä- ja puuelämyksen. Oli lämmin kesäpäivä Sotkamon Hiukan harjulla, ei siinä turistipäädyssä vaan toisessa. Rantatörmä on vahvasti kulunut, mutta männyt juurtuvat heti kun vain pystyvät. Menin niin lähelle törmää kuin uskalsin ja yhtäkkiä koko ilman täytti alhaalta nouseva männyn eteeristen yhdisteiden täyttämä lämmin virtaus. Se oli huumaava, suoraan mielihyväkeskukseen iskenyt kokemus. Seisoin siinä mäntyjen keskellä ties kuinka kauan hengittäen sitä virtausta, jonka koin mäntyjen lahjaksi meille ei-männyille. Se oli tietysti fysiikkaa, mutta eliöiden hienovaraista, omaperäistä fysiikkaa, jota ilman emme pärjää.

Kuvan jättiläinen kasvaa Vantaanjoen vartta seurailevan kävely- ja pyöräilyreitin varrella Toivolanpuistossa. Se on kaunis kaikkina vuodenaikoina, mutta tietysti vain kesällä sen valtavalle alueelle ulottuva vihreä kruunu on hahmotettavissa.