Aurinkokuningattaren iranilaiset kirjeet

Pidin tavattomasti Silvia Hosseinin esseekokoelmasta Pölyn ylistys (Savukeidas 2018),  joten tartuin kiinnostuneena uutuuteen Tie, totuus ja kuolema (Gummerus 2021). Vaikka monet elementit ovat tallella, yhtä monet asiat ovat lukijan näkökulmasta muuttuneet. Ennallaan on Hosseinin rehellinen ja rohkea ääni, josta ei kuulla minkäänlainen laskelmointi tai teatraalisuuden tavoittelu. Ennallaan on myös kirjoittajan uskallus olla eri mieltä kenen tahansa kanssa, samoin kyky käyttää kieltä luontevana viestin kantana riippumatta siitä, onko aiheena Jack Kerouacin matka vai peräsuolivaivojen helvetti. Itse koen tämän kokoelman kirjoitusteknisesti isompiskaalaisena kuin ensimmäisen. Osa teksteistä on lähempänä runoutta kuin esseistiikkaa (Kuka minä olen?). Myönteisesti Hosseini yllättää tiukalla pääoma-analyysillä, jonka taustana on Jane Austenin romaani Pride and Prejudice (1813), jota edelleen luetaan ja ennen kaikkea mainostetaan ennen muuta vain romanttisena tarinana.

Vaikka voin älyllisesti lukea Hosseinin matkustamiseen liittyviä ajatuksia mielenkiinnolla, ne eivät ulotu tuntemuksiini siitä yksinkertaisesta syystä, että minulta puuttuu kokonaan tuo halu tai tarve matkustaa, lähteä ja olla poissa. Asia näyttäisi olevan jotenkin perinnöllistäkin laatua: isäni oli matkalla koko elämänsä. Hänelle elämän huippuhetkiä näyttivät olevan juuri lähdöt. Hän sai matkustaa valitsemiensa työtehtävien ansiosta (sotilasasiamiehenä Lontoossa ja Varsovassa, Palloliiton pääsihteerinä ja eläkeläisenä UEFA:n toimitsija), mutta pienessäkin mittakaavassa hän pitkästyi nopeasti. Kun olimme ajaneet puolentoista tunnin matkan Lohjansaaressa olleelle mökille, ei mennyt kauaakaan, kun hän jo istui taas ratin takana tööttäämässä meille, jotka olisimme mielellään viettäneet rauhallisen sunnuntai luonnon helmassa. Kolmesta sisarestani yksi on selvästi perinyt tämän reissuluonteen, me muut emme.

Hosseinin painiskelua lentomatkailun aiheuttaman älyllisen häpeän ja matkalla olemisen nautinnon välillä on mielenkiintoista lukea. Kirjoittaja pohtii myös kiinnostavasti sitä, miten mahdotonta matkaa on tallentaa millään tavalla. Kun elämys on ohi, sen jättämä kirkas kuvio mielessämme alkaa hapertua reunoistaan. Kun matka lopulta päätyy takaisin kotiin, jotkut elämykset tuntuvat jo lähes epäilyttäviltä, suuntaan tai toiseen. Hosseinilla on ilmeisesti hyvä muisti, mutta hän ymmärtää, ettei se ole sama asia kuin itse kokemus. Tämä pohdinta koskee sitä paitsi muutakin kuin matkaelämää. Varsinkin visuaaliset elämykset voivat olla tavattoman vahvoja, mutta silti ne kaikki haalistuvat, eikä siinä riitä hyvälaatuinen valokuvakaan. Sellainen mielemme on.

* * *

Ehkä hiukan yllättäen pidin eniten Iranilaisista kirjeistä, joita Hosseini kirjoitti rakastetulleen Tampereelle kesällä 2019. Ne ovat muodollisesti perinteisiä havaintoja silmin ja aistein, joille kohdemaa on jotenkin tuttu, mutta ei kirjeiden lukijalle. Yksi kiinnostava taso on täysin yleinen: on etuoikeus voida lukea iranilaissyntyisen kirjailijan kuvauksia maastaan, joka on kansainvälisen politiikan takia äärimmäisen propagandan, vihapuheen ja suoranaisten valheiden verhon takana kaikille meille suomalaisille. Hosseini ei karta puhumasta teokratiasta ja demokratiavajeesta, mutta antaa voimakkaasti ymmärtää, ettei ahdasmielinen pappisvalta millään tavalla edusta tavallisten iranilaisten, ainakaan kaupunkilaisten näkemyksiä elämästä ja uskonnosta.

On viehättävää lukea yksityiskohtiin menevää teksti iranilaisten ruokailu- ja huumorikulttuurista. "Aamiainen ei ole Iranissa päivän tärkein ateria. Jokainen ateria on." (s. 139) Niiden kauttahan ihmisten globaali samankaltaisuus on helpointa tajuta. Kaikki iranilaisessa kulttuurissa ei välttämättä heti houkuttele jäyhää suomalaista, mutta tapa, jolla Hosseini kuvailee tätinsä ja isoäitinsä touhuja, herättää voimakasta myötätuntoa ja viihtyisän turvallista oloa.  "Eniten pidän siitä, kun isoäiti tanssii länsi-iranilaisen luri-kansan tyyliin. Hänen liikkeensä ovat hallittuja ja sensuelleja, ja näyttää ihan siltä, kuin kumaraisen, ryppyisen ruumiin sisällä asuisi vielä flirttaileva nuori nainen. Tosin välillä isoäiti pelleilee tanssiessaan, nostelee roikkuvia tissejään musiikin tahtiin ja kikattaa." (s. 149)

Iranin-kuvausten edellä oleva luku Kuka minä olen? on niin modernistisesti rakennettu, etten saanut siitä kiinni kuin hetkittäin. Syy on todenäköisesti enemmän minussa kuin kirjoittajassa. Sen sijaan luin mielenkiinnolla, kuinka Hosseini analysoi Kerouacin autofiktiivistä romaania On The Road (1957) mies- naispuheen tai feministisyyden näkökulmista. Hosseini on erityisesti kiinnostunut romaanin alkuperäisestä, yhdelle paperikäärölle kirjoitetusta versiosta, joka uskallettiin julkaista Yhdysvalloissa vasta vuonna 2007. Kuten yleensäkin, alkuperäisversion rujompi kuin julkisiin kirjakauppoihin ja kirjastoihin tarkoitettu kaupallinen versio. Kerouacin rinnalle ja modernin feministisen ajattelun edustajaksi Hosseini nostaa Saara Turusen palkitun näytelmän Meduusan huone, jota kirjoittaja pitää älyllisesti laiskana ja populistisena (s. 83). Yleisellä tasolla Hosseini on armoton: "

"Minua ihmetyttää monien feministiksi itseään kutsuvien ehdoton usko ideologiansa iankaikkiseen oikeellisuuteen. Ikään kuin historia tuntisi yhtäkään ismiä,. joka olisi kestänyt aikaansa pidemmälle. / Siksi en halua olla feministi, vaan ihminen, joka käyttää feministisiä työkaluja. Hyödynnän feminismiä ajattelussani, teksteissäni ja elämässäni - kuten hyödynnän humanismia, biosentrismiä, ateismia, eksistentialismia, intellektualismia, optimismia ja perfektionismia." (s. 87)

* * *

Silvia Hosseini kirjoittaa myös Sisiliasta, ei pelkästään sitruunan takia, mutta siksikin. Hosseini muistuttaa varsinkin nykymaailmassa mielellään unohdetun tosiasian, että Euroopan nousu keskiajan melkoisesta pysähdyksen tilasta renessanssin symboloimaan loistoon oli lähinnä arabikulttuurin ansiota. Myös sitruuna ja kymmenet muut lajit (aprikoosi, artisokka, meloni, munakoiso, pinaatti, pistaasi, persikka, granaattiomena, taateli ja sokeri sekä vielä durum-vehnän) viljelymenetelmineen arabien tuomia. Sisilia kuului abbasidien kalifaattiin aina 1200-luvulle asti, jolloin mongolien ryntäys. Vaikkei sano asiaa aivan suoraan, Hosseinin mielestä mafian hallitsema Sisilia on nykyään samassa jamassa kuin ennen abbasidien tuloa. Renessanssia eivät luoneet arabit yksinään, mutta ilman heidän pitkälle kehittynyttä tiedettään mitään ihmeellistä olisi tuskin tapahtunut.

Hosseini ei varsinaisesti selitä arabikulttuurin nykyistä alennustilaa: "- - syyt ovat niin monimutkaisia, ettei niitä pysty tässä tyydyttävästi käsittelemään. (- - ) Keskiajan arabitutkijat eivät tavoitelleet ensisijaisesti taloudellista etua, vaan syvempää ymmärrystä luomakunnan ihmeistä. (- -) Muslimivalloitusten jälkeen eurooppalaiset ryöväsivät arabimaiden luonnonvaroja satojen vuosien ajan." (s. 57) Kolonialismin varjo lepää edelleen myös eurooppalaisten ja arabien välien päällä. Tällä hetkellä on vaikea nähdä, millainen myrsky sen hajottamiseen tarvitaan. Arabimaitten johtajien esimerkkiä Hosseini ei pidä sen paremmin myönteisenä kuin optimismia herättävänäkään. Vaikka rahaa olisi, tutkimukseen tai arabialaisen kulttuurin julkaisemiseen sitä ei käytetä. Mieluummin perustetaan taas yksi siirtotyöläisten ruumiitten varaan rakennettu pramea ostoskeskus niille, joilla on jo kaikkea.

Hosseini päättää kokoelmansa lukuun Aurinkokuningatar, joka käsittelee inhorealistisesti, mutta koko ajan analyyttisesti ja opettavaisesti hirvittävistä kivuista selviämisen anatomiaa tilanteessa, jossa ihmisen oma peräaukko päättää ruveta hankalaksi. Aihe on tietysti vakava, mutta kuin Hosseini nostaa rinnalleen Ranskan Aurinkokuninkaan eli Louis IV:n, joka kärsi samasta vaivasta eli fistelistä, tarina muuttuu sairaskertomuksesta jännittäväksi tarinaksi. Täysin vastoin odotuksia Louis IV selvisi edistyksellinen parturikirurginsa operaatioista ja kuoli paljon myöhemmin ihan muista syistä. Myötätuntonsa ilmaukseksi hännystelijät joko vaativat itselleen samanlaista leikkausta tai käärivät ainakin persuksensa sideharsoihin. Sen sijaan Hosseinin paikkoja ei moderni lääketiede tahdo millään saada kuntoon. Lukijan myötätunto pursuaa yli laitojen, niin surkea tilanne on. Paitsi ettei fisteliin kuole. Kaiken intimiteettisuojansa joutuu luovuttamaan, alistumaan loputtomaan kopelointiin (naisilla on siitä muutenkin paljon kokemusta, joka meille kikkelinkantajille on jokseenkin tuntematonta). Mihail Bahtinin karnevalismiteorian kautta Hosseini pääsee juhlavaan loppuhuipentumaansa, joka pätee ennen kuoleman saapumista: "Käärikää kankkunne sideharsoon ja kumartakaa. Minä olen, jumalauta, Aurinkokuningatar!"