Huonoksi huijattu hyvä ihminen

Olen ilahtunut siitä, että Rutger Bregmanin kirja Hyvän historia : Ihmiskunta uudessa valossa (Atena 2020) on ollut kansainvälinen menestys ja erittäin suosittu ja kysytty myös Suomessa. Jouduin itsekin jonottamaan kirjaa kirjastosta hyvän tovin. Se myös kannatti, sillä Bregman on kehunsa ansainnut. Hän ei tyydy paasaamaan ja julistamaan, hän on penkonut kunnolla tunkiota, jonka nimenä voisi olla ”Tuhat myyttiä ihmisen synnynnäisestä pahuudesta”.  Bregmanin talikon jäljiltä paljastuu järkyttävä määrä valheita, harkittua vääristelevää propagandaa, tarkoituksella väärin ymmärrettyjä tutkimuksia ja tietenkin rajattomasti ideologisesti motivoitunutta riistokapitalismin oikeutusta. Vaikka Bregman ei asiaa ole halunnut jyrkästi muotoilla, hän tulee kyllä todistaneeksi, että mielikuva syntymäpahasta ihmisestä ei ole pelkästään perusteeton, se on myös harkiten sellaiseksi rakennettu.

Hyvän historia ei ole pelkkä pamfletti, jollaisia kansainväliset myyntimenestykset usein ovat. Vaikka Bregman kirjoittaa paljon käytetyllä tyylillä ”näinhän se on – vai onko sittenkään?”, lopputulos on tutkittua ja aika hyvin perusteltua tietoa, ei pelkästään 2020-luvun hipin kauniita unelmia. Tarina inhimillisen hyvän historiasta on ajoittain melkein liian myönteistä ollakseen uskottavaa, mutta Bregmanin asevarastosta riittää kyllä katetta vahvoille ja monin paikoin radikaaleille väitteille. Lyhyesti ilmaisten Bregman osoittaa, ettei erityisesti konservatiivisen oikeiston hellimä ja propagoima kuva ihmisestä itsekkäänä, ahneena ja epäluotettavana oliona pidä paikkaansa. Kärsimme kyllä erinäisistä harhoista, mutta pohjimmiltaan olemme hyväntahtoisia, sosiaalisesti uteliaita ja väkivaltaa kaihtavia eläimiä.

Bregmanin viestin radikaalisuus on juuri sitä, että hän osoittaa oikeistolaisen – etten sanoisi suoraan uusliberalistisen – ihmiskäsityksen olevan vastuussa valtaosasta niistä onnettomuuksista, joihin ihmiskunta on lyhyen historiansa aikana joutunut. Ihmistä täytyy manipuloida ja huijata perusteellisesti, että hänet saadaan toimimaan julmasti, muitten hyvinvoinnista piittaamattomasti ja itsekkäästi. Oikeistolainen kaikkien sota kaikkia vastaan on ideologiaa, ei mikään ihmisyyteen liittyvä peruspiirre. Bregman ei varsinaisesti piirrä tämän valtavan huijauksen kaarta, mutta sen keskeiset osatekijät, yksityisomistuksen ja muiden työllä vaurastumisen, hän analysoi pätevästi.

* * *

Kirjan alkupuoli keskittyy kumoamaan myyttejä luonnostaan ikävästä ihmislajista. Bregman todistelee, että varsin harvat ihmiset ovat todellisuudessa halukkaita tappamaan edes "vihollisia" varsinkaan silloin, kun joutuvat näkemään nämä ja toteamaan oman lajin edustajiksi. Ensimmäisen maailmansodan rauhanomaiset jouluveljeilyt ovat historiasta tuttu asia, mutta Bregman korostaa, kuinka vimmatusti ylin sodanjohto tätä ilmiötä vastaan toimi. Eihän pasifistien armeijasta mihinkään ole, mitä ei pitänyt todistaa julkisesti. Silti, toistuvasti on tarkemmissa tutkimuksissa selvinnyt, että vain anonyymi ja etäinen surmaaminen onnistuu laajemmassa mittakaavassa. Myös Pääsiäissaareen liittyvät myytit Bregman kumoaa täydellisesti ja osoittaa, että kyse on ollut joko tietoisesta tai huonosta ymmärryksestä johtuneesta faktojen virheellisestä tulkitsemisesta. 

Varsinaiseen myllytykseen joutuvat myös klassiset ihmisen pahuudesta muka todistaneet Stanley Milgramin sähköiskukone ja Stanfordin yliopiston vartijoista ja vangeista kertova kauhujuttu. Bergman osoittaa, että todellisuudessa molempien kokeiden tulokset olivat  täysin päinvastaisia kuin julkisuudessa haluttiin kertoa. ”Sadistisia vartijoita” painostettiin ankarasti, samoin ”sähköiskuja” käskystä antaneita. Todellisuudessa suurin osa kokeisiin osallistuneista, jotka eivät olleet palkattuja näyttelijöitä, suhtautuivat erittäin torjuvasti muiden ihmisten kiduttamiseen. William Goldingin kuuluisa romaani Kärpästen herra osoittautuu sekin tietoiseksi pyrkimykseksi levittää kielteistä ihmiskuvaa, kun taas todellisen elämän vastaavissa tilanteissa, jollaisia on dokumentoitu, keskenään jääneet nuoret ovat rakentaneet ystävyyden ja yhteistyön, jollaisesta meidän aikuisten tulisi ottaa oppia.

Bregman tulee johtopäätökseen, että elämme alkoi mennä pieleen, kun keräilijä-metsästäjät asettuivat aloilleen viljelläkseen maata ja näin tekivät mahdolliset ylijäämän keräytymisen ja keskittymisen, valtion ja niin hengelliset kuin maalliset vallankäyttäjät. Bergman on selkeästi sitä mieltä, että ”ennen” ihmisyhteisöt olivat lempeämpiä ja yhteistyöhaluisempia kuin nykyään. Rivien välistä voi mielestäni lukea myös sen, että vallan uusjaosta hyötyneet ovat vuosituhansien ajan harrastaneet myös systemaattista propagandaa sen todistamiseksi, että yksityisomistuksen synnyttämä kateus, ahneus ja epäsosiaalisuus on ”oikein”, ”luonnollista” ja ihmiselle ominaista. Bregman puolestaan käyttää koko kirjansa loppuosan sen todistamiseksi, että tämä propaganda perustuu valheille ja vääristelyille.

* * *

Bregmanin todistelun jälkeen on pakko ihmetellä, miten totaalisesti tämä kapitalistista yksityisomistusta, ryöstämistä, riistämistä, alistamista ja tuhoisaa käyttäytymistä puolustava ideologinen propaganda on vallannut pääosan maailman mediasta. Oli kyse kirjallisuudesta tai elokuvista, jakelussa on pääosin sisältöjä, joiden mukaan muihin ihmisiin ei kannata luottaa, parasta on olla itsekäs ja mikä tärkeintä, hyväksyä muut ihmiset jalkoihinsa tallovien toiminta. He kun näyttävät onnistumisen ja pärjäämisen mallin. Siitä mallista tihkuva veri, tuska ja epätoivo ovat globaalin valheen mukaan pieni hinta siitä, että kenestä tahansa voi tulla miljonääri ja niistä, jotka jo ovat miljonäärejä, tulee vääjäämättä miljardöörejä. Pandemian aikaisella rikkaimpien rikastumisvauhdilla ehkä jo 2030-luvulla maailmaan ilmestyvät ensimmäiset aidot biljonäärit.

Bregman on tietysti optimisti, vaikka hän puhuu itse realismista, uudesta realismista. Hänen kirjansa on täynnä huonosti tunnettuja (eli tietoisesti vaiettuja) toisenlaisen tien valinneita yhteisöjä, joitten toimintamalli ei perustui oletukseen ihmisestä luontaisesti itsekkäänä ja vihamielisenä lajina, vaan luottamukseen ihmisen pohjimmaiseen haluun toimia yhteisönä ja yhteiseksi hyväksi. Näitä esimerkkejä lukiessa vakuuttuu siitä, että kapitalistinen media on vaiennut niistä täysin harkiten ja tietoisesti. Jo pelkästään näitten vaiettujen hyvien esimerkkien julkistaminen tekisi Bregmanin kirjan merkittäväksi. Mutta hänen realisminsa on ajoittaisessa leijunnassaankin innostavaa ja tarttuvaa. 

Bregmanin kirjan vaikuttavimpia jaksoja ovat lopun tarinat siitä, miten tosielämässä ”toisen posken kääntäminen” eli ”pahankin” ihmisen tunnustaminen ihmiseksi voi johtaa lähes uskomattomiin saavutuksiin. Näistäkään ei kapitalistinen media ole koskaan halunnut kertoa, koska tämä Jeesuksenkin opetus on aina haluttu ymmärtää mieluummin väärin. Todellisessa ihmisten maailmassa on tapahtunut lähes käsittämättömiä asioita, kun vihan ja koston sijasta on valittu vihollisen rauhanomainen kohtaaminen, anteeksianto ja inhimillisyys. Etelä-Afrikan Nelson Mandelan tarinassakin on puolia, joista en ole aikaisemmin lukenut ja joita lämpimästi suosittelen kaikille kyynikoille. Jos vannoutunut afrikaanerikenraali ja Mandela saattoivat puristaa toistensa kättä, mikään ei voi olla täysin mahdotonta. ”Jos et ole varma, lähde hyvästä.” ja ”Tule kaapista, älä häpeä hyvää.”