Antikommunistisen sodan hämäristä

Ikätoverini Risto Reuna, Työväen Arkiston erikoistutkija, on vanhoilla päivillään ryhtynyt poliittisen historiamme popularisoijaksi. Aiheet - vasemmiston järjestöhajaannukset Suomessa -  ovat kiinnostavia ja huonosti tunnettuja. Siksi on harmillista, että Puskalan putiikki : Puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä (Docendo 2021) on toteutukseltaan vähän niin ja näin. Kustantaja ei ole tapansa mukaan panostanut ollenkaan oikolukuun ja kustannustoimitukseen, joten kirja kärsii sekä aivan liian monista kielioppi- ja kirjoitusvirheistä että rönsyilystä, asioiden toistelusta ja sokeutumisesta oman aineiston edessä. Kolmanneksella tiivistämällä ja kunnollisella kustannustoimituksella tästä olisi voinut tulla vuoden tärkein poliittisen historian teos. Tällä toteutuksella lopputulos on vain välttävä, vaikka monilta osin ainutlaatuinen. Enkä ole ensimmäinen tähän laatukysymykseen huomiota kiinnittänyt.

Risto Reunalla on tutkijalle sopiva tausta, mutta lukija jää pohtimaan, onko hänellä myös jonkinlainen oma agenda. Se voi olla myös tiedostamatonta, mutta vaikka päähenkilöistä kuten Veikko Puskalasta tai Veikko Hauhiasta ei piirretä mitään kiiltokuvaa, yleisvaikutelma on sellainen, että Risto Reunalla ei myöskään ole ollut mitään sitä vastaan, että Putiikki toimi tehokkaasti ja lopputuloksena oli kommunistien etenemisen pysähtyminen (ei pelkästään Puskalan & Hauhian ansiosta, mutta myös heidän toimintansa tuloksena). Reunan antikommunismi ei ole propagandistista, mutta jotenkin se siellä pohjalla koko ajan leijuu. Mutta vain leijuu, Reunan teksti on yleisesti ottaen yleisraadollista eli kaikkien osapuolien itsekkyys ja härski valtapeli on avoimesti esillä. Reuna ei mene yhtä pitkälle kuin kollegansa Markku Jokipii, joka Kokoomuksen Verkkouutisissa otsikoi lyhyen kirjaesittelynsä raflaavasti "Vakoilija Veikko Puskala oli yksi Suomen pelastajista" (14.5.2021)

Mikään Veikko Puskalan elämäkerta tämä kirja ei ole. Yksityishenkilö Puskala jää hyvin kalpeaksi hahmoksi, perhe-elämästä vilahtaa vain muutama fakta ja asuinpaikatkin hahmottuvat lähinnä niiden tiedusteluominaisuuksien perusteella. Se kirjasta piirtyy, että Veikko Puskala oli aatteellisesti tannerilainen, vaikka historian virroissa osuikin lähinnä Emil Skogin vanaveteen. Tannerilainen antikommunismi oli silti ehkä vain yksi rakennuksen seinistä, sillä varjoissa toimiminen kiinnosti Puskalaa myös syistä, jotka jäävät vähän hämäriksi. Monien varjoissa toimijoiden tavoin Puskalan henkilökohtainen tie johti murheelliseen ja katkeroituneeseen loppuun. Kun tekisi mieli kertoa kaikki urotyönsä, jotta saisi ansaitsemansa kiitokset ja kehut, mutta toisaalta ei voi, eikä saa.

* * *

Niin käykin, ettei Puskala ole hänestä kertovan kirjan kiehtovin henkilö. Sellaiseksi nousee ennen muuta puolueensa taitavasti pettänyt ja vieläpä ehjin nahoin petoksestaan selvinnyt Veikko Hauhia (petturuuden Reuna selittää Hauhian veljen joutumisella Stalinin vainojen uhriksi - varmaan ainakin osatotuus). Ilman Hauhian kaltaista taitavaa myyrää Puskalan putiikilla olisi ollut ratkaisevasti vähemmän materiaalia myytävänä oikeistolaisille toimijoille, kuten Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiölle (SYT). Jopa Urho Kekkonen sai monet Neuvostoliiton johtajien näkemyksiin liittyvät tiedot Hauhian ja Puskalan kautta. Ei liene liioiteltua todeta, että juuri Hauhian vakoilutoiminta, joka kohdistui SAK:n lisäksi SKP:n keskusjohtoon, tarjosi oikeistolle tehokkaimmat aseet, joilla kommunistien toiminta kesytettiin ja padottiin.

Risto Reuna on keskittynyt demarien ja kommunistien sisäisiin välienselvittelyihin niin perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti, että muodollisen oikeiston rooli toiminnan rahoittajana ja pohjimmaisena tilaajana jää taka-alalle. Reuna ei mitenkään peittele sitä, että siinä missä NKP rahoitti Suomen kommunisteja ja myös ay-liikettä ja SKDL:n toimintaa, vastaavasti rahaa tuli mille tahansa antikommunistiselle toimijalle ulkomailta, pääosin Yhdysvalloista. Mitään yksityiskohtaista tietoa tästä hän ei kuitenkaan tarjoa. Vielä suurempi harmi on se ylimalkaisuus, jolla hän suhtautuu Puskalan pitkäaikaiseen rahoittajaan ja päätilaajaan, edelleen olemassa olevaan säätiöön Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ja sen toiminnanjohtajana vuoteen 1974 istuneeseen Osmo Kupiaiseen. Ilman tätä suurpääoman vasiten perustamaa antikommunistista järjestöä Puskalan putiikin historia olisi ollut aivan toinen. Voi tietysti olla, ettei SYT:n kanssa lopulta riitautuneen Puskalan papereista ole löytynyt tämän enempää. Ennen Jarkko Vesikansan kirjaa Salainen sisällissota (Otava 2004) koko aihepiiristä oli kirjoitettu tuskin sanaakaan.

Kirjassa tuodaan myös kiertelemättä esille se, miten suuressa määrin Puskalan putiikki oli velkaa armeijan oikeistolaisimmille voimille ja tiedustelulle (tärkeimpinä yhdyshenkilöinä Kalle Lehmus ja Armo Karkaus). Sieltä tuli sekä laitteita että asiantuntemusta, koska - vaikka Reuna ei tätä juurikaan avaa - ay-liikkeen ja vasemmiston pitäminen riitelevänä ja hajanaisena oli mitä suurimmassa määrin myös armeijan johdon intressissä, vaikka tällaista tehtävää armeijalla ei tietysti virallisesti ollutkaan. Tätä kytköstä olisi toivonut Reunan käsittelevän toteutunutta enemmänkin, koska suomalaisten oikeistoupseerien toiminta sodan jälkeen on ollut näihin päiviin asti varsin tehokkaasti pimitettyä. Illuusio puolueettomasta ja politiikkaan puuttumattomasta armeijasta elää sen ansiosta edelleen, vaikka viimeistään hävittäjähankkeisiin liittyvän NATO-yhteyden luulisi avanneet viimeisetkin kiinniliimatut luomet.

* * *

Risto Reunan ehkä tahattomastikin pysyväksi kaaokseksi kuvaaman poliittisen vasemmiston valtataistelun raadollisuus on masentavaa. Jos vaikka kansa ehkä taisteli, ainakin johtavat miehet lähinnä riitelivät ja maistelivat. Yleensä näennäisesti jostain ideologisesta yksityiskohdasta, mutta kovin usein pelkästä vallasta, jolla tietysti oli kiinteä yhteys työstä saatavaan taloudelliseen tulokseen. Valokuvat sodanjälkeisen politiikan taisteluhaudoista ovat puuduttava näky sekin: kaikki ovat samalla lailla pukeutuneita, tupakkaa tupruttelevia miehiä, joiden ulkoisesta olemuksesta on nykypäivän katsojan mahdotonta arvata yksilöitten puoluekantaa tai muuta ajattelua. Sodan jälkeinen maailma kyllä myös iloitsi, mutta tähän porukkaan ei siitä paljon heijastunut, koko elämä oli jatkoa sodalle, vain ne ruudinsavua tupruavat aseet puuttuivat.

On jotenkin ymmärrettävää, että oikeisto vastusti kaikin keinoin kommunistien tavoitteekseen asettamaa vallanvaihdosta ja tuotantovälineiden ottamista yhteiseen omistukseen. Hieman miettimistä synnyttää kuitenkin se, että Väinö Tannerin johtamien sosialidemokraattien ykkösvastustaja ei ollut oikeisto, vaan kommunistit, kuten Tanner itse asian muotoili. Tämä asenne määritti niin sotaa edeltänyttä kuin seurannuttakin aikaa siitä huolimatta, että hävityn sodan jälkeen jyrkkä antikommunismi oli demareille varma tie epäonnistua toiveissa nousta Pohjoismaisten naapuripuolueiden tapaan valtionhoitajapuolueeksi, koska Neuvostoliitto vahti mustasukkaisena etujaan Suomessa. Ilman tannerilaisuutta ei olisi ollut myöskään sitä mylläkkää, johon Puskala vakoilujärjestelmänsä rakensi. Jos vasemmisto olisi riitelyn sijasta tehnyt sodan jälkeen yhteistyötä, se olisi hallinnut Suomea - yhteistyössä Kekkosen tahtiin marssivan Maalaisliiton kanssa.

Puskalan putiikki on tärkeä osa 1900-luvun suomalaista poliittista historiaa. Oikeiston näkökulmasta Putiikki oli kaikin puolin myönteinen asia, joka vähintäänkin varmisti sen, että valta säilyi samoissa käsissä myös hävityn sodan jälkeen. Tannerilaisille demareille Puskala oli myös kiitoksen arvoinen puoluetoveri, vaikka ei yhtä yksiäänisesti kuin muodolliselle oikeistolle. Aidon vasemmiston näkökulmasta Putiikki oli harmillisen tehokas ja tuotti myrkkyä, joka pitkälle tuhosi sodan jälkeen kukoistaneet näköalat. Risto Reuna on tehnyt palveluksen niille, jotka haluavat lisätä tietämystään varjojen maailman tapahtumista. Ymmärrän silti niitäkin, jotka eivät halua. Tuo maailma on ikävä, tympäisevä ja aika surullinenkin. Toimistoksi jalostettu viha ei tee kenenkään psyykelle hyvää.