Atlanttinen Kekkos-syndrooma

Gordon F. Sanderin oudosti nimetty Kekkos-tutkielma Kansalainen Kekkonen : Suuri suunnitelma (WSOY 2021) ei ole järin onnistunut hybridi. Sander on tavoitellut Urho Kekkosen presidenttiuran ensimmäisten vuosien yksityiskohtaista analyysiä yhdistettynä jonkinlaiseen uuteen ja omaperäiseen henkilötutkielmaan. Sellaiseen Sander on oletettavasti nähnyt tarvetta siksi, että hän on yhdysvaltalaisena toimittajana ja tietokirjoittajana poikkeuksellisen kiinnostunut Suomesta, vaikka tällä hetkellä asuukin Riiassa. Valitettavasti joudun toteamaan, että se mikä saattaa toimia lehtiartikkelissa, ei ole onnistunut 500-sivuisen tietokirjan muodossa. Ei, vaikka WSOY:n kirjallisuussäätiö on tukenut taloudellisesti. En oikein ymmärrä tämän kustannuspäätöksen motiiviakaan. Kuka jaksaa lukea 2020-luvulla kylmän sodan hengessä kirjoitettua jälkiviisastelua?

Suomennos on Heidi Tihveräisen ja Lauri Sallamon käsialaa. Olen taipuvainen olettamaan, että tekstin ongelmat ovat peräisin alkutekstistä, sillä useimmat niistä eivät selvästikään selity käännöksen ratkaisuilla. Ensinnäkin kirja olisi kaivannut kustannustoimittajaa, joka ei pelkää tarjota punakynää, kun kirjoittaja syyllistyy jatkuvasti samojen asioiden toisteluun. Kun kirja päättyy noin viidennen kerran Jaakko Kalelan suuhun laitettuun viisauteen "Hän pelasi aina omaa peliään", lukija turhautuu. Eikö kirjoittaja tosiaan muista, vai olettaako hän, että lukijalle pitää jankuttaa? Kirjan ratkaisut sitaattien käytöstä ja typografiasta ovat erikoisia. Sitaatteja on paljon, mutta välillä ne ovat leipätekstissä, välillä typografisesti sisennettyjä ja erilaisella fontilla kirjoitettuja. En ollut vaikuttunut ratkaisusta.

Sanderin kirjoitustavassa on ärsyttäviä maneereja. Sen lisäksi, että hän suhtautuu lähtökohtaisesti kohdehenkilöihin arvottavasti eli konnat (kaikki venäläiset, kommunistit ja Kekkosen lakeijat) ja sankarit (kaikki muut) saavat arvoaan kuvaavia adjektiiveja niskaansa, Sander harrastaa erittäin ärsyttävää jälkiviisastelevaa sanailua, jonka ainoana motiivina on "keventää" usein piinallisenkin yksityiskohtaista erittelyä ja esitellä kirjoittajan nokkeluutta. Lukijalle tulee todellisuudessa vaivautunut olo, koska maneeri myös lisää kirjoitteluun uuden alatyylin neuvostojohtajia pilkkaavien luonnehdintojen rinnalle. Sander näyttää olevan niin vahvasti lehtimies, ettei hän malta pysyä asialinjalla. Minusta ratkaisu on ollut epäonninen. Vanhan viisauden mukaan mitä vähemmän huutomerkkejä asiatekstissä on, sitä punnitumpaa teksti on. Sander rakastaa huutomerkkejä.

* * *

Vaikka Sander on kirjoittanut kirjan Kekkosesta ja Suomen sisä- ja ulkopolitiikasta, todellisia voimapisteitä ovat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Jokin määrä isänmaallista sokeutta lienee pakko sallia, mutta sen päälle Sanderin sokeroitu näkemys Yhdysvalloista kylmän sodan sankarina ja "vapauden" puolustajana on käsittämättömän vanhanaikainen. On monasti vaikea uskoa lukevansa 2020-luvulla kirjoitettua kirjaa, niin syvällä kylmän sodan ideologisessa jähmeydessä Sander liikkuu. Yhdysvaltain itsekkäät juonittelut ovat kaikki ymmärrettäviä ja moraalisesti hyväksyttäviä, kun taas Neuvostoliiton ymmärrettävätkin operaatiot ovat moraalisesti ala-arvoisia. Hyvän esimerkin tarjoaa Sanderin suhtautuminen Neuvostoliiton ydinaseiden räjäytyksiin, joita hän moralisoi ilman tietoisuutta siitä, että hän itse edustaa ainoata valtiota, joka on käyttänyt ydinaseita surmaten satoja tuhansia ihmisiä.

Kekkostakin suurempi hahmo Sanderille on Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov, jonka vaikeasti ymmärrettävää persoonaa kirjoittaja esittelee ilmeisen viha-rakkaus-linssin kautta. Vaikka kaikki Neuvostoliittoa edustaneet miehet ovat Sanderille häijyjä juonittelijoita (Mikojanilla vielä viiksetkin!), joiden tavoitteena on "vapaan maailman" tuhoaminen,
hurrikaani-Hruštšov (ilmaisu Sanderin) kiehtoo, ei vähiten siksi, että kirjoittaja on päättänyt selittää osan tapahtumista Kekkosen ja omapäisen neuvostojohtajan keskinäisen sympatian ja ystävyyden avulla. Hruštšovin rinnalla Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy näyttäytyy harkitsevana, johdonmukaisena ja oikealla tavalla isänmaallisena johtajana, jolle Kekkonen on älyllisesti vertainen keskustelukumppani, vaan ei moraalisesti. 

Niin, Kekkonen. Sander ei nähdäkseni edes pyri peittelemään pohjimmaista antipatiaansa. Hänelle Kekkonen on taitava, mutta moraalisesti kyseenalainen peluri. Sander ei kiistä Kekkosen pohjimmaista isänmaallisuutta tai sitä, että monimutkainen ja usein hyvin vaikea taiteilu Neuvostoliiton ilmaisemien toiveitten ja suomalaisten omien näkemysten välillä tuotti pitkällä aikavälillä erinomaisen tuloksen, vaikkakaan ei vielä kirjan käsittelemänä ajanjaksona. Mutta Sander käyttää myös runsaasti halveksivia adjektiiveja kuvatessaan Kekkosen "pimeää puolta" ja suhtautumista vastustajiinsa. Erityisesti Olavi Hongan kohtelua Sander näyttää pitävän kohtuuttomana, vaikka tämä oli täysivaltaisena aikuisena vastannut myöntävästi tannerilaisten demarien houkutukseen.

* * *

Siinä ei ole mitään ongelmaa, että Kekkonen on Sanderille Hruštšovin tapaan ihailun ja inhon kohde. Ongelmana on enemmänkin se, miten subjektiivisella tavalla kirjoittaja asian ilmaisee. Hän ei malta pysytellä ulkopuolisen roolissa. Seurauksena on kirjaan syntyvä henkilökohtaisen kiukuttelun punainen lanka, joka voi olla kirjoittajalle tärkeä, mutta joka ei tarjoa lukijalle mitään lisäarvoa. Kun subjektivismiin liittyvät ideologisesti motivoituneet virheet ja vyön alle lyönnit (Sander puhuu vuoden 1948 "kommunistisesta vallankaappauksesta" epäonnistuneena tosiasiana; Sander ei muista, että myös Nato-maa Norja on Neuvostoliiton rajanaapuri; Sander vihjailee Maarit Tyrkön olleen Kekkosen rakastajatar; Sander kuvailee Eljas Erkkoa "veitikkamaiseksi"; Sander kutsuu Ahti Karjalaista Kekkosen "verikoiraksi"; Sander vertaa Kekkosen herkkänahkaisuutta Donald Trumpin luonteeseen), lukija alkaa vaistomaisesti kerätä omaa adjektiivivarastoaan.

Minulle jäi arvoitukseksi, mihin kirjan otsikko viittaa. "Kansalainen Kekkonen" on Sanderin itsensä tuon tuostakin käyttämä ilmaisu, mutta mihin se liittyy, jäi ainakin itseltäni ymmärtämättä. Lyhyet piipahdukset Kekkosen yksityiselämään eivät otsikkoa ainakaan selitä, eikä hän presidenttinä tietenkään ollut vain yksi kansalainen. Myös kirjan alaotsikko "Suuri suunnitelma" tuntuu jäävän ilman perustelua. Varmasti Kekkosella oli suuria suunnitelmia, mutta kun Sander itsekin kallistuu sille kannalle, ettei Kekkonen tilannut noottikriisiä, mikä se vielä suurempi suunnitelma oikein oli. Kekkoslovakiako?

Kovin erikoinen on Sanderin ratkaisu lisätä kirjaan "Jälkinäytös Mäntyniemessä", jossa hän istuttaa tasavallan presidentti Sauli Niinistön tukemaan kirjansa sanomaa. Täytyy olettaa, että Niinistö on tarkastanut suuhunsa laitetut tekstit, mutta jotenkin epämukava hyödyntämisen tunnelma lyhyestä jaksosta jää. Erityisesti viimeinen lypsy jättää Niinistön tylysti myötäilijäksi: "Sanders: Mutta hän oli omalla tavallaan suuri mies - - hän vain oli vallassa liian pitkään." "Niin, siltä vaikuttaisi", Niinistö vastasi hetken aprikoituaan. "Hän rakastui valtaan", tuumin. "Niin, siltä vaikuttaisi", presidentti totesi. - En oikein usko, että Sauli Niinistön tarkoitus oli jättää ilmaan näin vahvaa pässinnarun narinaa.