Geopoliittinen valtiomies

Tutkija Alpo Juntusen tuore kirja Paasikivi : Geopoliitikko ja Suomen kohtalon vuodet (Otava 2021) ei ole elämäkerta, vaan yhden ihmisen valtiomiesuran läpileikkaus geopoliittisen realismin näkökulmasta. Se on kirjoitettu lukijaystävälliseen tapaan tieteellisistä menetelmistä luopumatta. Lopputulos on onnistunut, vaikka kirja käsitteleekin pääosin kaikkien kiinnostuneiden tiedossa jo olevia tapahtumia. Myöskään Juho Kusti Paasikiven persoonaan kirja ei tuo varsinaisesti merkittävää uutta. Eräitä mielenkiintoisia piirteitä Juntusella on silti tarjota. Ensinnäkin Juntunen näyttää omaksuneen varsin pitkälle Paasikiven oman suhtautumisen Venäjään ja venäläisyyteen. Toisin sanoen pysyvän kiinnostuksen ja suhdanteista riippumattoman ajatuksen siitä, että Venäjä on suurvalta, johon on pienessä Suomessa järkevää suhtautua sellaisena ajankohtaisista asioista riippumatta. Juntunen myös jaksaa korostaa läpi koko kirjan, että vaikka Paasikivi ajoittain raivosi myös venäläisten käyttäytymisen takia, paljon enemmän häntä kiukutti suomalaisten poliitikkojen lyhytnäköisyys. Paasikivi ja Juntunen tuntuvat hyväksyneen sen, etteivät Venäjän/Neuvostoliiton johtajat olleet sen huonompia kuin suomalaisetkaan tavoitellessaan valtionsa etua.

Aivan toisin Juntunen suhtautuu ns. kotikommunisteihin, jotka ovat tässä kirjassa joko täysin tapahtumista sivussa tai sitten pelkästään esimerkkeinä inhimillisestä rappiosta ja matalamielisyydestä. Kukaan ei saa armoa tai ymmärrystä.  Juntunen unohtaa tuon tuostakin tutkijan viileyden ja käyttää vain kommunistien toiminnan yhteydessä ideologisesti latautuneita ilmaisuja kuten "kiihotus" (= pyrkimys käyttää julkisuutta onien tavoitteiden tunnetuksi tekemiseen) ja "Suomen luisuminen kommunismiin" (= että suomalaisten enemmistö ryhtyisi kannattamaan vaaleissa SKDL:ää). Juntusen huonosti peitelty antikommunismi ei toki ole harvinaista historiantutkijoidenkaan piirissä, mutta ei kai sitä näin karkeasti tarvitsisi deklamoida?

Sen lisäksi, että Paasikivi esiintyy kirjassa autenttisten päiväkirjamerkintöjensä valossa, Juntunen on käynyt läpi presidentin kirjaston ulkopolitiikkaa ja geopolitiikkaa käsitteleviä nimekkeitä huolellisesti ja kiitettävän perusteellisesti. Juntunen pystyy kirjan tarkkuudella kertomaan, mitkä ovat kiinnittäneet lukijansa huomion, mitkä ovat jääneet ainakin kommentoimatta, joissakin tapauksissa yksinkertaisesti siksi, ettei Paasikivi ole vaivautunut edes leikkaamaan kirjaa auki. Tällä tekniikalla kirjoittaja pystyy nimeämään kotimaisten Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen ja Johan Richard Danielson-Kalmarin kaltaisten esikuvien lisäksi myös ulkomaisia ajattelijoita, joita Paasikivi arvosti. Tällainen oli erityisesti ruotsalainen Rudolf Kjellén, joka oli ensimmäisiä geopolitiikan käsitteen käyttäjiä (Juntusen mukaan peräti ensimmäinen käyttäjä).

 * * *

Juntusen kirjan eräs tavoite lienee ollut tehdä selväksi, kuka sen Paasikiven-Kekkosen poliittisen linjan todellisuudessa rakensi. Kirja ei ole vähääkään Urho Kekkosen vastainen, mutta Juntunen korostaa, että luottamukselliset suhteet Josif Staliniin rakensi Paasikivi, eikä kukaan muu. Kirjoittaja menee käytännössä niin pitkälle, että lukija ymmärtää juuri Paasikiven käytännössä olleen ainoa riittävän kokenut valtiomies, joka saattoi Stalinin kanssa neuvotella. Paasikivellä oli laajan tiedollisen taustansa lisäksi merkittävänä etuna paitsi edellä kuvattu henkilökohtainen Venäjä-suhde, myös konkreettinen venäjän kielen taito, jonka ansiosta hän saattoi keskustella Stalinin kanssa ilman tulkkia ja tulkkaukseen liittyvää epämukavuutta. Juntusen mukaan Stalin arvosti Paasikiveä aidosti, ei pelkstään taktisista syistä.

Paasikivi ja Stalin olivat molemmat geopoliitikkoja, vaikka tietysti aivan eri näkökulmista. Suomalaisten poliitikkojen joukossa maailmanpolitiikkaa ja poliittista maantiedettä ymmärtäviä tai edes arvostavia henkilöitä ei juuri ollut. Paradoksaalista onkin, että Venäjän ja Neuvostoliiton geopoliittiset rajanmuutosehdotukset saivat suurempaa ymmärrystä ammattisotilailta (Boris Gyllenbögel, Rüdiger von der Goltz, Gustaf Mannerheim ja Erik Heinrichs) kuin siviilipoliitikoilta, joitten kanssa Paasikivi oli tuon tuostakin sarvet vastakkain. Esimerkiksi Eljas Erkkoa Paasikivi piti syyllisenä talvisotaan. Monet oikeistopoliitikot pitivät myös Paasikiveä aivan liian Venäjä-mielisenä, vaikka eivät tätä suoraan isänmaanpetturiksi haukkuneetkaan. Esimerkiksi Tarton rauhan rajoja monet oikeistossa pitivät pettymyksenä ja pääsyyllisenä tulokseen Paasikiven "pehmeyttä".

Paasikivi oli jyrkkä antikommunisti, mutta ei antanut yleensä sen sokaista ajatteluaan. Geopoliitikko ei piittaa liikaa siitä, kuka Venäjällä on vallassa. Stalinin kohdalla Paasikivi näki selkeästi, että naapurimaan johtaja oli luopunut sekä maailmanvalloituksesta että aikeista "sovjetisoida" pieni Suomi. Paasikivi ymmärsi, että Venäjän turvallisuuspoliittisten tarpeiden tyydyttäminen riitti, eikä Suomen pienellä alueella ollut Venäjälle itseisarvoa. Havainto pakotti tekemään kompromisseja, jotka eivät Paasikivellekään maistuneet, mutta jotka olivat toki parempi vaihtoehto kuin maan ja itsenäisyyden tuhoutuminen sodan ja miehityksen kautta.

* * *

Jälkikäteen arvioiden Paasikiven ura on itse asiassa aika eriskummallinen. Kokoomuslainen pankinjohtaja tuli paremmin toimeen Stalinin kuin omien puoluetovereidensa kanssa. Suomen politiikan johtoon Paasikivi valikoitua puhtaasti kykyjensä ansiosta. Töpeksineet joutuivat toteamaan, ettei kukaan muu nauti Moskovassa riittävää arvonantoa. Tämä oli varmasti katkera havainto niin oikeistossa kuin vasemmistossakin. Erityisesti Suomen kommunistit joutuivat jatkuvasti toteamaan, että vaikka he saivatkin paljon tukea Neuvostoliitosta, heitä ei päästetty säätelemään maitten välistä ulkopolitiikkaa. Tannerilainen SDP oli täysin salonkikelvoton, samoin Maalaisliiton oikeistosiipi. Paasikivi arvosti Carl Enckellin kaltaisia ammattilaisia ja poliitikoista lähinnä Kekkosta, joka oli lopultakin äkännyt, mikä oli Paasikiven Venäjän-suhteiden ydin eli geopoliittisten tosiasioiden hyväksyminen.

Vaikka Paasikivi rimpuili monta kertaa tutkainta vastaan ja yritti päästä tavalliseksi siviilimieheksi tutkimaan ja kirjoittamaan, hänellä oli myös kunnianhimoa ja tarve tulla arvostetuksi. Pääministerin ja presidentin tehtävät elämän loppuvaiheessa olivat epäilemättä raskaita iäkkäälle ja terveysongelmista kärsineelle Paasikivelle, mutta tuottivat selkeästi myös mielihyvää, joka pehmensi vanhojen kolhujen tuottamaa mielipahaa. Kun Paasikivi joulukuussa 1956 kuoli, hän saattoi perustellusti uskoa eläneensä hyvän ja kaikille suomalaisille hyödyllisen elämän. On itse asiassa historiallisesti kyseenalaista, että jälkipolvet tapaavat nostaa Mannerheimin ja Kekkosen Paasikiveä suuremmiksi valtiomiehiksi. Todellisten saavutusten perusteella voidaan mielestäni perustellusti väittää, että juuri Paasikiven ansiosta me elämme nyt itsenäisessä Suomessa.

Kun Paasikivi oli jäähyväiskäynnillä Stalinin luona 30.5.1941, Paasikivi valitteli sovittujen viljakauppojen viivästymistä ja totesi, että ennen syksyä tilanne olisi hankala, koska myöskään Yhdysvalloista ei viljaa saataisi. Oma-aloitteisesti Stalin ilmoitti tekevänsä Paasikivelle "pienen henkikohtaisen palveluksen" ja lupasi lahjoittaa Suomelle 20 000 tonnia (yli kolmasosa sovituista ostoista) viljaa, kunhan laivatilaukset vain toteutuvat. Lahjoituksen toteuttajaksi määrätty Anastas Mikojan ei ollut uskoa korviaan, mutta totteli tietenkin Stalinin selvää määräystä. Suomessa sotaintoisimmat väittivät tämän "Stalinin lahjan" olevan lahjontayritys. Sen Paasikivi tietenkin torjui jyrkästi. Hän ymmärsi, että ele oli Stalinin tapa ilmaista arvostustaan Paasikivelle. Yleensähän poistuville diplomaateille annetaan kunniamerkkejä. (s. 155)