Me ja muut tietoiset eläimet

Tom Mustill on ns. valashullu ja hänen kirjansa Kuinka puhua valasta : Tutkimusmatka eläinten viestinnän tulevaisuuteen (Aula 2022) on voimakkaan "puolueellinen" selonteko prosessista, joka teki kirjoittajastaan valasfanin ja vimmaisen lajienvälisen viestinnän tavoittelijan. Ikään kuin sivutuotteena Mustill tarjoaa loputtomasti pohdittavaa jokaiselle, joka suhtautuu kriittisesti ihmiskeskeiseen luontokehitykseen. Luotettavan tiedon vähyyden takia edes intoilija ei tohdi julistaa, millä tavalla valaat ja muut älykkäät eläimet ovat vähintäänkin kaltaisiamme, mutta se käy ilmi, että vanhat kuvitelmat jostain jyrkästä kynnyksestä, jonka yli vain ihminen on päässyt, ovat sekä kestämättömiä että hedelmättömiä. Mustill joutuu kirjan mittaan ja lopuksi myöntämään, ettemme osaa vielä valasta, vaikka ymmärtävä tieto eläinten kommunikaatiosta on lisääntynyt suorastaan räjähdysmäisesti.

Mustill kirjoittaa sujuvasti, vaikka hänen tyylinsä on ajoittain tiedelehtien haastatteluiden tapaista väsyttävää siirtymistä mahtavasta asiantuntijasta toiseen tekodramaattisten välihuokailuiden ja haastateltavien fyysisten piirteiden koomisten kuvailujen takia ("Silmälasipäinen ja siistipartainen Bruce", "urheilullisen näköinen, hieman päälle kuusikymppinen nainen, jolla on puolipitkät kastanjanruskeat hiukset, oli pukeutunut farkkushortseihin ja siniseen T-paitaan"). Kirjan kuvitus olisi mielenkiintoista, mutta sen mahdollisuudet on tuhottu naurettavan pienillä ja alhaisen resoluution kuvilla. En tiedä, onko näin jo alkuteoksessa, mutta ratkaisu alentaa kirjan houkuttelevuutta. Onneksi oikoluku on pääosin kohdillaan ja hakemistokin löytyy.

Mustill ei vedonne lukijaan, jolla on omasta mielestään vankat ja perustellut näkemykset Maan eliökunnan hierarkkisesta rakenteesta. Kirjan pääviesti ei tosin liity siihen, missä määrin muut eläimet ovat ihmistä "huonompia" tai "parempia". Mustill jahtaa henkilökohtaisesti mahdollisuutta päästä kommunikoimaan pienten ja suurten valaitten kanssa niin, että kumpikin tietää, mitä toinen ajattelee. Paljon on kertynyt aineistoa, jonka perusteella voidaan arvella valailla olevan paljon samantyyppisiä sosiaalisia ja viestinnällisiä tapoja kuin ihmisellä, mutta ratkaisevaa ymmärrystä siitä, mitä valaiden uskomattoman monipuolinen äänellinen (kattaen myös ihmisen kuuloalueen ulkopuolelle jääviä taajuuksia) aktiivisuus sisältää. Se voi olla ihmisen näkökulmasta "rajoittunutta", mutta on merkkejä myös siitä, että se voi olla huikeasti ilmaisuvoimaisempaa kuin ihmisellä. Ainakin se on paljon monipuolisempaa kuin aiemmin on uskallettu kuvitella.

* * *

Vaikka Tom Mustill on kiihkeä luontoihminen, hänen kirjansa toinen ylistyslaulu kaikuu ehkä hieman yllättäen modernille tekniikalle ja erityisesti ns. tekoälytutkimukselle, jonka ansiosta tutkijoille kertynyttä suunnatonta dataa valaiden viestinnästä on päästy analysoimaan mielekkäällä tavalla. Mustill ylistää koodareita, joiden työn ansiosta tuhansista tunneista valaiden laulun ja muun ääntelyn tallenteita pystytään löytämään - siis se tekoälyalgoritmi löytää - malleja, kuvioita ja konkreettisia tilastoitavia lukumääriä. Ihmisen aistit eivät näe likikään yhtä tarkasti, eikä hidas katseemme ehtisi koskaan käydä läpi sitä valtavaa datamäärää, jota algoritmi pureskelee nikottelematta tunnista ja päivästä toiseen.

Mustill ylistää sitä muutosta, jonka ansiosta melkein kaikki valaslajit sukupuuttoon ajanut tolkuton valaiden teurastaminen saatiin pääosin lopetettua 1970-luvulla. Kirjasta käy ilmi sekä se, että suhtautuminen valaisiin muuttui aivan viime hetkellä, mutta myös se ilahduttava tosiasia, että monien valaslajien tilanne on tällä hetkellä suhteellisen valoisa eli sukupuutto uhkaa vain joitakin lajeja, ei koko eläinryhmää. Mustill ei kirjassaan paneudu tarkemmin siihen, mitkä maat ovat jatkaneet valaiden pyydystämistä tai pohdi, pitäisikö kuitenkin valaiden pyytäminen sallia sellaisille alkuperäisasukkaiden ryhmille, joille kyse on sekä toimeentulosta että tärkeästä perinteestä. Tämä ei ole valaanpyynnin kritiikkiä, vaikka kirjoittajan näkemys asiasta käykin ilmi. Kuten myös se, että vaikka suoranainen teurastaminen on lähes loppunut, monet muut ihmisen aiheuttamat häiriöt kuten valtamerten saastuminen, muoviroskan määrä, laivojen ja öljynporauksen äänet ja monet muut haitat vaikeuttavat edelleen valaiden elämää.

Mustill on selvästi pyrkinyt varomaan valaiden ylenpalttista inhimillistämistä, vaikka aika usein hänen puheensa valaiden upeudesta on aika hurmioitunutta. Mustill haluaa selvästikin pitää kiinni biologisesta perusasenteesta, siitä, että ihminen ja valaat ovat molemmat eläinlajeja, erilaisia, mutta myös yllättävän samanlaisia. Lempeästi, mutta selkeästi Mustill torjuu esimerkiksi joidenkin valasentusiastien näkemykset siitä, että valaat ovat todellisuudessa avaruudesta tulleen vieraan älyn edustajia, jonkinlaisen muinaisen viisauden ja kultaisen ajan jäänteitä, joita meidän tulisi palvoa ja seurata. Mutta toisaalta Mustill kertoo koko ajan uusia tietoja siitä, miten yllättäviä kykyjä valailta löytyy sekä yksilöinä että lajeina. Tieto on lisääntynyt, mutta se ei tarkoita, että tietäisimme välttämättä vielä kovinkaan paljon. Syvissä valtamerissä elävien eläinten tutkiminen on yllättävänkin hankalaa ihmiselle, joka ei valaan tavoin pysty olemaan 28 minuuttia hengittämättä tai sukeltamaan ilman vaurioita tuhansien metrien syvyyksiin.

* * *

Mustillin kiinnostuksen ytimessä on lajienvälinen viestintä. Lukija voi perustellusti kysyä, miksi meidän tulisi pyrkiä oppimaan muiden eläinlajien kieliä ja suoraan kommunikaatioon niiden kanssa. Eikö riittäisi, että ihminen jättää nämä eläimet rauhaan murhanhimoltaan ja tyytyy keräämään tietoa tekniikoilla, jotka eivät häiritse valaiden elämänmenoa? Itse olisin taipuvainen vastaamaan, että ehkäpä olisi hyvä, että se riittäisi. Toisaalta ymmärrän varsin hyvin Tom Mustillin kaltaisten biologien valtavan kiinnostuksen sellaiseen mahdollisuuteen, että ihminen ja aivan toisenlainen eläinlaji pystyisivät aidosti kommunikoimaan tietoisella tasolla. Kädellisten lähisukulaistemme kanssa olemme onnistuneet kehittämään monenlaisia kommunikointitapoja, vaikka mikään muu kädellinen ei ole oppinut puhumaan. Monet eläimet ovat uskomattoman taitavia matkijoita ja äänentuottajia, mutta taidamme ymmärtää, ettei siinä ole kyse tietoisesta viestinnästä. Ei edes ihmisen ja koiran herkkä yhteispeli tunnu edustavan riittävästi lajien välistä ymmärrystä.

Mustill ei pääse kirjassaan julistamaan aitoa läpimurtoa, vaikka edistystä tapahtuu joka vuosi. Hän on kuitenkin optimistinen - tai toiveikas, jos asiaa tarkastelee vahvan kriittisesti. Tosiasia nimittäin on edelleen se, että emme edelleenkään tiedä mitään kovin varmaa ja täsmällistä siitä, mitä muiden lajien aivoissa tapahtuu, kun ne - ehkä - kommunikoivat keskenään tai peräti meidän kanssamme. Joudumme olettamaan ja tulkitsemaan rohkeasti, että sukeltajan paijattavaksi oma-aloitteisesti tuleva mustekala "kaipaa ihmisen läheisyyttä" tai ihmisen selkäänsä turvaan miekkavalaalta heittävä ryhävalas ymmärtää, ettei ihminen pärjää miekkavalaalle ja vieläpä on sitä mieltä, että ihminen on "suojelemisen arvoinen". Kaikki tämä näyttää hienolta ja kiehtovalta, mutta on silti edelleen kaukana siitä, että voisimme väittää ymmärtävämme, mitä kaikkea vaikkapa valaan laulu sisältää ja merkitsee. Itse arvelen, että monet asiat jäävätkin ymmärtämättä, koska emme tunne edes ihmisaivojen toimintaa riittävän hyvin.

Kaikesta skeptisestä kritiikistä huolimatta on myönnettävä, että valaat ovat tavattoman kiehtova eliöryhmä, jonka tutkiminen tuntuu sekä mielekkäältä että uteliaisuutta herättävältä. Ei tarvitse olla höpsähtänyt ihaillakseen näiden eläinten olemusta, erilaisuutta ja arvoituksellisuutta. Ihminen on näkökykynsä varassa, valaat hahmottavat todellisuutta pääosin äänten, kuulemisen kautta. Se voi olla valtava ero tai sitten aivojen sopeutuvuus on niin suurta, että valaat "näkevät" kuuntelemalla vähintään sen minkä me näkökyvyllämme. Tätä kannattaa varmasti tutkia ihan itsekkäistäkin syistä. Mutta vaikka ei pitäisi laillani suoran viestintäyhteyden luomista välttämättömänä tai edes mahdollisena, kaikki ymmärrys, jonka voimme tästä eliökunnasta saada, on varmasti hyödyksi sekä ihmiselle itselleen että valaille. Ei siksi, että valaat tarvitsisivat ihmistä voidakseen elää hyvää valaanelämää, vaan siksi, että ymmärtäisimme lopettaa tuota elämää haittaavat omat toimemme. Sillä saralla riittää tekemistä.