Taistelua ihmisten huomiosta ja kannatuksesta

Yhdysvalloissa asuva Markus Tiittula on otsikoinut uuden kirjansa tavalla, joka herätti ainakin minussa hiukan protestimieltä. Taistelu totuudesta : Mikä salaliittoteorioissa koukuttaa ja miksi ne pitää ottaa vakavasti? (Johnny Kniga 2022) käsittelee kyllä ns. salaliittoteorioista ja taistelua julkisesti levitettävän informaation uskottavuuskysymyksiä. Itse en pidä kirjan kuvaamaa taistelukenttää kuitenkaan taisteluna totuudesta, se antaa aivan liian ylevän kuvan useimpien Tiittulan kuvaamien toimijoiden motiiveista. Kysehän ei ole objektiivisesta totuudesta vaan siitä, kuka saa oman tulkintansa taakse niin paljon tukea ja kannatusta, että pääsee jostain valta-asemasta käsin määrittelemään sekä puheenaiheita että myös sitä, mistä ei käydä julkista keskustelua. Tiittulan toimijoita ei kannusta mikään sen ylevämpi kuin valta tai ainakin vaikutusvalta (jälkimmäistä voi olla, vaikka ei muodollista valtaa olisikaan).

Taistelu ihmisten huomiosta ja kannatuksesta koostuu enemmän propagandasta kuin totuudellisista väittämistä. Useimmat ns. salaliittoteoriat ovat itse asiassa varsin tyypillistä propagandakuvastoa, jossa mikään valhe tai vääristelty tieto ei ole liikaa, jos se auttaa vallan ja vaikutusvallan tavoittelussa. Se, mikä on muuttunut Joseph Goebbelsin ajoista, on modernin verkkoviestinnän mahdollistama viestintämonopolin murtuminen. Propaganda ei ole enää pitkään aikaan ollut pelkästään rikkaiden ja vallassa jo olevien yksinoikeus. Internet ja ns. somealustat ovat tehneet mahdolliseksi käynnistää propagandakampanja ihan minkä tahansa asian ympärillä tai tavoitteen saavuttamiseksi. Uutta ei ole valehtelun määrä ja härskiys, vaan sen tuottamisen demokratisoituminen käytännössä kenen tahansa ulottuville. Aiemmin tavallisen kiihkoilevan kylähullun yleisö jäi parhaassakin tapauksessa hyvin suppeaksi, eivätkä vakiintuneen median edustajat edes harkinneet tällaisten puheenvuorojen julkaisemista. Kylähulluilla ei ollut tehokasta sananvapautta.

Nyt on kaikki toisin. Nollasta voi aloittaa ja kehittyä maailmanlaajuiseksi ilmiöksi. Ei tietenkään ilman vaivannäköä, suhteita, osaamista ja onnea, mutta eliitin etuoikeus vastata pääosasta propagandaa on mennyttä. Väitteille, joiden tueksi ei esitetä vähäisiäkään todisteita, voi löytyy miljoonien ihmisten innostunut tuki. Kuten Tiittulakin toteaa, tässä ei ole sinänsä mitään uutta. Juuri samalla tavalla ovat kaikki massauskonnot syntyneet ja kehittyneet. Millään uskonnolla ei ole esittää vähäisintäkään uskomisesta riippumatonta todistetta hurjien väitteittensä tueksi, mutta niitä ei kutsuta salaliittoteorioiksi, koska ne ovat niin vanha ilmiö ja koska järjestäytyneillä uskonnoilla on riittävästi valtaa pitää yllä erivapauksiaan myös sellaisissa olosuhteissa, joissa ns, maallistuminen vie kannatusta. Tiittula tuntuu jakavan näkemyksen, että uskonnot (siis kirkot) edustavat samaa perinnettä kuin modernit salaliittoteoriat, ne ovat vain onnistuneet pesemään nolon leiman otsastaan.

* * *

En suuremmin innostunut Tiittulan kirjasta, vaikka olen samaa mieltä useimmista hänen perusnäkemyksistään. Kirja rakentuu jenkkityyliin suuresta joukosta haastatteluja, joissa ns. järkevät ihmiset kommentoivat erilaisia sekopäisyyksiä. Itselleni tuli monta kertaa sellainen tunne, että Tiittula olisi ihan huoleti voinut rakentaa nuo argumentit itsekin. Nyt kirjassa on laajan lehtijutun tunnelmaa, mitä ei vähennä se, että Tiittula kirjoittaa pääosin sillä asenteella, että lukijalla ei ole laajoja perustietoja tai yleissivistystä. Yhdysvaltain markkinoilla tämä voisikin toimia, mutta minusta tuntuu, että Tiittula aliarvioi suomalaisia lukijoitaan. Huomattava osa kirjan tapauskertomuksista ei sisällä oikeastaan mitään sellaista, mitä ei jokainen tällaisista asioista kiinnostunut olisi muutenkin jo lukenut. Lievä opettajamainen asenne lisäsi halua harppoa eteenpäin tekstissä, joka tuntuu vain siirtyvän kahjosta toiseen. Tällä en tarkoita, etteikö kirja käsittelisi sinänsä tärkeitä asioita ja ilmiöitä. Mutta Tiittulan näkökulma ei ole erityisen omaperäinen tai rohkea. Se on itse asiassa sääli, sillä hän on kyllä perehtynyt kuvaamiinsa ilmiöihin ja tuntee laajasti Atlantin takaista keskustelua ja ajattelua, joka välittyy meille usein varsin suodatettuna.

Tiittula myöntää, että todellisia salaliittoja on aina ollut ja on edelleen. Ne eivät kuitenkaan ole kirjan aiheena, vaan vaihtelevista motiiveista kumpuavat väittämät, joiden ytimessä on yleensä aina oletus siitä, että "meiltä" salataaan asioiden todellinen laita, koska "heillä" tai "niillä" on pahoja aikeita, koska taustalla häärii jokin globaali salainen järjestö (tai nippu sellaisia), joka tavoittelee uutta maailmanjärjestystä, globaalia kansanmurhaa, henkilökohtaisten aseiden takavarikointia (vain Yhdysvalloissa) tai jotain muuta laajoja joukkoja kuohuttavaa muutosta. Salaliittoteorioksi Tiittula hyväksyy monenlaiset väittämät, joita yhdistää se, ettei niitä edes yritetä todistaa (todistustaakka jätetään näissä porukoissa aina niille, joiden pitäisi todistaa, ettei väittämä pidä paikkaansa). Tiittulan tarjoaman yleiskuvan mukaan salaliittokiihkoilijat ovat melkein aina ideologisesti oikeistolaisia, uskonnollisesti virittyneitä, arvoiltaan vanhoillisia ja tieteen torjuvia ihmisiä. Monet ovat harmittomia höpsöjä, mutta valitettavasti miljoonilla on myös väkivaltaisia, muiden ihmisten vapautta rajoittavia ja pahimmillaan muiden terveyttä ja henkeä uhkaavia pakkomielteitä.

En rupea erittelemään Tiittulan kahjovalikoimaa, mutta haluan korostaa, että vaikka joukossa lienee lääketieteellisesti henkisesti häiriintyneiksi luokiteltavissa olevia ihmisiä, valtaosa on muuten aivan tavallisia ihmisiä, paitsi että heidän elämäänsä hallitsee tarve uskoa johonkin "salaliittoon", joka uhkaa heidän perusturvallisuuttaan. Joukossa on myös ilmeisiä laskelmoivia ja juuri sen takia niin vaarallisia ihmisiä, joita ei arveluta käyttää toisten hyväuskoisuutta ja heikkoa peruskoulutusta omaksi hyväkseen (taloudellisesti tai vallan saavuttamiseksi). Tiittula keskittyy esittelemään tyyppejä sekä Yhdysvalloista että Suomesta, mikä on tavallaan valaisevaa, vaikka Suomesta ei haaviin ole tarttunut ainuttakaan, joka tuntuisi aidosti vaarallisen vaikutusvaltaiselta. Yhdysvalloissa sellaisista ei sen sijaan ole pulaa, ei varsinkaan Donald Trumpin vaalivoiton jälkeen. Tiittulan mukaan Trumpin ihailu tai tukeminen näyttää yhdistävän useimpia yhdysvaltalaisia salaliitoista kiihkoutuneita ihmisiä. Se, mille me nauramme Trumpin käytöksessä pilkallisesti, on kymmenille miljoonille Yhdysvaltain asukkaille ihailtavaa viisautta ja väkevää totuutta.

* * *

Tiittula haluaa selvästikin varoittaa, että ainakin Yhdysvalloissa salaliittoteorioilla ja niiden suurilla kannattajajoukoilla voi olla tuhoisia vaikutuksia sekä omassa maassaan että globaalisti (koska Yhdysvallat ohjailee niin monia kansainvälisiä ilmiöitä). Tiittula halunnee hälyttää, että somen huuruisiin kaninkoloihin pudonneet ihmisjoukot eivät ole naurun vaan huolen asia. En ole asiasta sinänsä eri mieltä, mutta pohdin, miksi paskapuhe (bullshit) on verkkomaailmassa erityisen vaarallista, eihän se ole historiallisesti uusi ilmiö, vaan poliitikot ovat aina sortuneet paskapuheeseen, kun poliittinen etu on näyttänyt sellaista vaativan. Yksi peruste huoleen on kansalaisten laiskuus ajatteluun ja loogiseen analyysiin, mikä yhdistettynä surkeaan koulutukseen tuottaa ihmisiä, joiden mielestä joku satunnainen some-mielipiteen esittäjä on uskottavampi kuin moderni tiede. Nämä ihmiset uskovat, että jokaiseen monimutkaiseen ongelmaan on olemassa yksinkertainen ratkaisu, eikä haittaa, vaikka se olisi väärä, toimimaton ratkaisu. Yhdysvalloissa on ilmeisen yleistä uskoa, ettei tiede "selitä kaikkea" ja ettei se ole mikän totuudellisen tiedon esiin kaivamisen työkalu, vaan lähinnä pahojen ihmisten ideologia.

Tiittulan esittelmä "vaihtoehtotodellisuus" - joka on täysin totta ja uskottava miljoonille ihmisille maailmassa - on kiistämättä pelottava ja synkkä näkymä. Jos ihmisellä on geneettinen taipumus uskoa mieluummin hyvää tarinaa kuin itseään koko ajan korjaavan tieteen tuloksia, tulevaisuus näyttää aika lohduttomalta. Viimeistään Donald Trumpin aika osoitti, että ihmisiin uppoavalle valheellisella propagandalla ei ole mitään ylärajaa. Litteään Maahan uskovaa voi pyytää piirtämään paperille maailmankartta, mutta on turha odottaa hänen hämmentyneenä ihmettelevän, että kappas vain, miten Los Angelesista lennetään Tokioon lentämättä samalla koko maailman halki? Salaliittopropagandaan uskotaan ja luotetaan, se ei ole todistelun asia yhtään enempää kuin usko johonkin teologiseen rakennelmaan. Vaaralliseksi asia muuttuu, kun tämä sokea usko kanavoidaan väkivallaksi niitä kohtaan, jotka kritisoivat julkisesti paskapuhetta. Tästäkin on erityisesti Yhdysvalloista karmeita esimerkkejä.

Kyllä, osaan salaliittoteorioista täytyy suhtautua vakavasti. Ei Litteän Maan uskovaisiin, mutta niihin, joiden mielestä mitään objektiivista totuutta ei ole olemassa tai jos se poikkeaa uskovaisen omasta vakaumuksesta, sillä ei ole mitään merkitystä. Millään lailla ei voida kieltää typeryyttä. Mutta laeilla voidaan puuttua typeryyden tietoiseen ja häikäilemättömään hyväksikäyttöön, joka johtaa Yhdysvaltain kongressin valtausyrityksen kaltaisiin murhenäytelmiin. Suomessa johtava valheilla propagandaa tekevä organisaatio on ollut Perussuomalaiset, eduskuntapuolue, joka nauttii nyt noin 19 % kannatusta. Kyllä eduskuntapuolueitten edustajat pitäisi voida saattaa vastuuseen valheellisista väittämistä ja selkeästä vahingoittamistarkoituksessa toteutetusta maalittamisen kaltaisesta pahanteosta. Yhdysvalloissa puhutaan paljon vakavammista ongelmista, koska kaksipuoluejärjestelmässä voi käydä toisenkin kerran niin, että ylimmän vallan saa häikäilemätön, valehtelemisesta elämäntavan kehittänyt oman edun tavoittelija. Sillä tiellä häämöittää fasistinen vallankaappaus, jota tukevat monet vakiintuneet viestijät siinä missä vastuuttomat some-kiihottajat. Sille tielle ei ole pakko joutua, mutta itsestään se mahdollisuus ei katoa.