Mitä oli kun ei vielä ollut kapitalismia

Oli ilahduttavaa bongata kirjojen syksyn sadosta Markku Kuisman uusin teos Kansallinen voitto ja kapitalismin henki : Luonnostelmia maailmantalouden reunalta (Siltala 2024). Kuisman tekstiä lukee aina mielihyvällä, koska sen voi luottaa sekä perustuvan lukeneisuuden osalta asioiden syvälliseen pohdiskeluun että tarjoavan tietämyksensä muodossa, jota ei rasita väkinäinen pingottuneisuus tai minkään statuksen todistelu. Näin on nytkin, tätä kirjaa voi suositella jokaiselle, joka on koskaan pohtinut, mitä oli kun ei ollut vielä kapitalismia. Feodalismista lienee hämärä yleiskuva monella, mutta vaikka käsite "merkantilismi" on ainakin vanhemmalle väestölle tuttu koulun historian tunneilta, sen sisältöä ja olemusta suhteessa kapitalismiin tai feodalismiin tuskin. Markku Kuisman kirjalla lienee muitakin tavoitteita kuin yleisen historiatietoisuudern parantaminen. Kirjan alaotsikko korostaa Suomen pysyvää geopoliittista sijaintia sekä maantieteellisesti että taloudellisesti todellisten voimatekijöiden laidalla. Ehkä kirja onkin muistutus juuri siitä, että se on historiallinen paikkamme haluistamme ja toiveistamme riippumatta.

Kuisma kertoo enimmäkseen ajasta, jolloin Eurooppaa hallitsivat Amsterdamin ja Lontoon kaikkialle tunkeutuva mahti sodan ja kaupan toimissa. Eurooppa oli jo lipunut feodaalisen järjestelmän yli ja ohi, kun merkantilismiksi nimetty tapa hallita isoja asioita nousi hallitsevaksi. Ilmiöllä tuskin olisi ollut Suomeen suurempaa vaikutusta, jos olisimme jo olleet Suomi, mutta koska olimme kelvanneet sekä Ruotsille että Venäjälle kiinnostavana erämaana ja erinäisten metsästä saatavien tuotteiden raaka-ainevarastona, tulimme temmatuksi myös merkantilismin piiriin ainakin eteläistä neidon helmaa myöten. Olimme osa eurooppalaisen suurvallan eli Ruotsin hallitsemaa aluetta. Tuon aseman Ruotsi oli saavuttanut erityisesti raudan ja kuparin tuottajana, eikä asemaa heikentänyt se, että valtakunnassa oli myös tervaa tuottavia honkametsiä ja niitä oli kannattavasti saavutettavissa ja hyödynnettävissä aivan erityisen paljon itäisessä provinssissa.

Merkantilismi ei ollut aikalaisten oma käsite, vaan jälkipolvien määritelmä sille, miten itsevaltaisesti hallinneissa Euroopan maissa ryhdyttiin ajamaan kansallista etua tähtäämällä kaupankäynnissä siihen, että se tuottaa valtiollista ylijäämää, jonka itsevaltias ja aatelinen yläluokka voivat tuhlata sotiin ja muihin omaa erityistä asemaansa pönkittäviin tarpeisiin. Siinä missä feodaalinen talous oli vaurastuttanut lähinnä paikallisia aatelisherroja, merkantilismin tavoitteena oli hahmottumassa olevien valtiollisten kokonaisuuksien taloudellinen hallinta. Sellaisesta ei ollut juuri kokemusta, mutta yleisesti arveltiin, että aineellinen vauraus on jonkinlainen vakio, jossa oma ylijäämäinen ulkomaankauppa tarkoitti automaattisesti kilpailijoiden heikentymistä. Kaikkien pyrkiminen samaan aiheutti kovan kilpailun resursseista, joiden tuella se oman talouden ylijäämäisyys voitaisiin saavuttaa.

* * *

Merkantilismin keinovalikoima oli suppea, mutta tylyn tehokas. Sen ytimessä oli valtion sisäisen kilpailun estäminen yksittäisille toimijoille armollisesti suotujen yksityisoikeuksien eli privilegioin sekä erilaisin tullein ja kielloin rakentuvan byrokraattisen muurin avulla. Ajatuksena oli, että edistyneimmät teollisuusyrittäjät saivat toimia ja voimistua ilman tuhoisaa taloudellista kilpailua eli monopoliaseman turvin. Päätarkoituksena oli vahvistaa kansallista teollisuutta hallitsijan ja valtaa pitävän aateliston hallinnan ikuiseksi tekemiseksi. Merkantilismissa ei pyritty vahvistamaan sen paremmin papiston kuin kauppiasporvareidenkaan asemaa, talonpoikaistosta puhumattakaan. Kaikkia säätyjä tarvittiin kuitenkin varmistamaan se, ettei privilegoiden suojassa tapahtunut luonnonvarojen hyödyntäminen vaarantunut. Yhtä ja toista hyvää levisi sen ansiosta myös muiden säätyjen ulottuvilla, mikä loppujen lopuksi vahvisti kokonaisuutta, vaikka konkreettiset edut usein joutuivatkin vastakkain.

Vain kapitalismin piirissä eläneelle Markku Kuisman kuvaus merkantilistisen Ruotsin toiminnasta on sekä kiehtovaa että outoa. Pyrkimys monopoliasemaan on myös kapitalismissa jokaisen yrittäjän tavoite, mutta sen täytyy olla äänetön ja näkymätön, koska virallisesti yrittäjien keskinäinen kilpailu on asetettu markkinatalouden keskeiseksi käyttövoimaksi. Merkantilismin ratkaisu suosia monopolistisia pyrkimyksiä johtui jälkiviisaasti katsoen tietysti siitä, että pääomakeskittymät olivat kaikkialla turhan pieniä, eikä keksitty parempaakaan keinoa edistää keskittymistä kuin pakottaminen ja kieltäminen. Aikalaiset saattoivat myös todeta, että idea toimi parisensataa vuotta kohtalaisen hyvin, vaikka sen periaatteita vastaan myös toimittiin koko ajan, kun tulevat kapitalistiset pioneerit vaativat yrittämisen ja kaupankäynnin vapautta päästäkseen harvojen hallitseman rikkauden äärelle.

Markku Kuisma liikkuu pääosin yleisellä tasolla, mutta hyvän historioitsijan tapaan maustaa yleistä tarinaa paikallisilla, tässä tapauksessa siis Ruotsin itäalueisiin liittyvillä esimerkeillä, joihin liittyy ruotsinkielisiä yläluokan herroja (naisia tarinassa esiintyy vain harvoina hallitsijoina). Todella mielenkiintoista on lukea siitä, miten suomalaisen Ruotsin itärajan siirtyily edestakaisin tarjosi merkantilistisiin esteisiin kyllästyneille mahdollisuuden pelata kahden suurvallan kiistoilla. Harvoin muistetaan, että Haminan ja Viipurin kaupungit olivat pitkiä aikoja venäläisiä kaupunkeja, joita eivät sitoneet Tukholmassa säädetyt kiellot ja privilegiot. Maantieteellisistä syistä oli itäsuomalaisten talonpoikien paljon helpompaa ja järkevämpää yrittää suoraa kaupankäyntiä venäläiskaupunkien kuin jyrkkien säädösten hallitsemien tapulikaupunkien kanssa. Kiellettyä se oli ja rangaistuksia seurasi, mutta se ei itse ideaa hävittäyt.

* * *

Markku Kuisman suuri viesti tuntuu olevan, että vaikka Suomen metsien hyödyntämisen historia saattaa näyttää neuvokkaiden ruotsalaisten ja suomalaisten aatelisherrojen ja kauppiaiden ohjastamalta, todellisuudessa koko Pohjolan taloudellinen kehitys oli riippuvainen Amsterdamin ja Lontoon eli väkirikkaan Euroopan kysynnästä. Ilman niiden tervantarvetta ei olisi koskaan syntynyt tervanpolton tuottoisaa liikeideaa, ei tervaporvareita eikä valtiollista rahavirtaa Euroopan ytimestä kylmään Pohjolaan. Taistelu metsien käytöstä, joka on Kuisman kirjan toinen päätarina merkantilismin mekanismien esittelyn lisäksi, sai käyttövoimansa eurooppalaisesta kysynnästä, koska sen paremmin Ruotsilla kuin sen itäosallakaan ei olisi koskaan ollut omaa tarvetta hakata metsiä ensin kaivos- ja metalliteollisuuden, sitten tervan ja sahauksen tai sellunkeiton tarpeisiin. Metsistä tuli täkäläistä kultaa vientimahdollisuuksien myötä. Ilman niitä malmit olisivat jääneet pääosin maan sisään ja metsiä olisi kaadettu vain samoihin kotitarpeisiin kuin ennenkin. Koko Pohjola näyttäisi nyt aivan toiselta ilman Amsterdamin ja Lontoon vetoa.

Kuisman kirjan otsikossa vilahtava "kapitalismin henki" selittyy ennen muuta sillä, miten nopeasti merkantilismin pääomia keskittävät piirteet osoittautuivat myös esteeksi yrittäjyydelle ja kansalliselle hyvän tasaisemmalle jakamiselle. Mikä oli hyväksi hallitsijalle ja hänen valtansa tukena olevalle aatelistolle, ei useinkaan ollut hyväksi kaupunkien kauppiasporvaristolle, kaikkialle valtakuntaan ulottuvalle kirkolliselle säädylle eikä varsinkaan raaka-aineita historian oikkujen takia jollain tavalla omistavien ja hallitsevien talonpoikien joukolle. Ei siis mikään ihme, varsinkaan jälkiviisaille, että merkantilismi synnytti myös tulevat tuhoajansa. Pitkällä tähtäimellä oli ratkaisevaa kaupallinen joustavuus ja notkeus, joka ei ollut merkantilismin vaan oikean kapitalismin perusvoima. Se oli kuitenkin mahdollista vasta, kun oli hitaan ja tehottoman isojaon myötä lopulta päätetty, kuka omisti kaiken vaurastumisen ehtona olevan maan, vesivoiman ja muut luonnon tarjoamat resurssit. Vasta isojaon myötä vakiintui myös Ruotsissa (ja Suomessa) edelleen vallitseva valtionmaiden suuri määrä.

Kuisma ei muistaakseni sitä ääneen totea, mutta tarina kertoo siitä, miten merkantilistinen "kansallinen voitto" oli loppujen lopuksi riittämätön tuotantovoima. Se jäi liian pieneksi ja se käytettiin enimmäkseen rahoittamaan sotia, jotka eivät tietenkään olleet taloudellisesti merkityksemättömiä, mutta eivät kuitenkaan tehokasta talouden rakenteiden kehittämistä ja vaurauden kasaamista hankkeisiin, joihin ryhtyminen oli todellisten rikkauksen kerryttämisen edellytys. Kirjansa lopussa Kuisma puhuu suoraan varhaiskapitalistisista vuosisadoista, joita ilman ei suomalainen paperi- tai selluteollisuus koskaan olisi syntynyt. Eikä se varsinkaan olisi noussut globaalisti merkittävään rooliin, joka toteutui 1900-luvun loppuvuosina, kun Suomesta lopultakin tuli jalostettujen lopputuotteiden (hienopaperi ja kännykät) suurvalta, ainakin hetkeksi. Kuisma muistuttaa siitä, ettei kannata syyttää merkantilistisia metsäpatruunoita laiskuudesta tai ideapulasta, koska mikään määrä innovatiivisuutta ja rohkeutta ei olisi riittänyt ilman pääsyä suurille markkinoille. "Oman tahdon tai kyvyn osuus tässä ratkaisevassa valinnassa oli mitätön, eikä sitä markkinain näkymätön käsikään viisaasti valinnut. Ei sellaista kättä taida edes olla tai jos on, sen ihan oikeaa rooli kannattaa tutkia tarkoin." (s. 258) 

Että ymmärtäisimme

Antti Haatajan kirja Tappajat – Suurpetojen kilpajuoksu ravintoketjun huipulle (Tammi 2023) on vavahduttava lukukokemus myös ihmiselle, joka jo ihailee susia ja suhtautuu kaikkiin toislajisiin myönteisesti. Erityisen vahvan vaikutuksen tekee alusta lähtien se, että Haataja käyttää johdonmukaisesti ilmaisuja hän ja he jokaisesta eläimestä ja kasvista (ehkä käyttäisi myös sienistä, jos niistä olisi ollut puhe, ehkä ei kuitenkaan viruksista). Vaikka itse hyväksyn täysin ratkaisun taustalla olevan ajattelutavan, eliöiden sinutteluun täytyi totutella. Vasta kirjan lopulla se alkoi tuntua luonnolliselta. Näin aivopestyjä me ihmisparat olemme, Antti Haatajalla on muutenkin taipumusta sanoa asiat kuten ne ovat. Minua se miellyttää, joku romanttisemmin luontoon ja eläimiin suhtautuva saattaisi puhua inhorealismista. Itse uskon, että luonnosta täytyy puhua suoraan, realistisesti ja epämukavia faktoja karttamatta.

Tappajat on huikea tietopaketti jokaiselle, jolla on kärsivällisyyttä seurata Haatajan usein varsin pitkää ja polveilevaa todistelua. Sillä siitä on kyse, lukemattomin tutkimuksin ja empiirisen kokemuksen vahvistamasta kertomuksesta siitä, miten julkisessakin puheessa vilahtelevat sudet, ahmat ja valkohäntäkauriit todellisuudessa elävät. Tämä biologinen lähestymistapa on edellyttänyt runsaan lukemisen ja sisäistämisen lisäksi mittaamatonta määrää omaa liikkumista luonnossa sen omilla ehdoilla. Satunaisesti talousmetsissä liikkuvan retkeilijän täytyy tämän kirjan äärellä todeta vaieten, että eläinten seuraaminen ja valokuvaaminen niitä ja niiden systeemejä häiritsemättä on haastavaa työtä, johon useimmista meistä ei olisi. Onneksi Antti Haatajasta on.

Vielä enemmän Haataja kertoo tosiasioita siitä, miten luonto on dynaaminen järjestelmä, jossa todella aivan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kertomukset petojen ja niiden saaliiden keskinäisen vuorovaikutuksen ihmeellisyydestä ovat usein maallikon mielikuvista uhmaamia. Täysin vastoin kaupunkilaisen ja maalaisen ihmisen intuitiota juuri suurpedot pitävät huolta eläinkunnan kestävyydestä vallitsevissa olosuhteissa, ja kun olosuhteet muuttuvat, kuten juuri nyt elinaikanamme, suurpetojen rooli vain kasvaa. Ne ovat konkreettisesti ja symbolisesti avainlajeja, joiden riittävyys ja voima ratkaisevat koko ekologisen lokeron selviämisen. Television luontodokumenttien synnyttämä vaistomainen asettuminen saalistettavan puolelle saa tästä kirjasta vahvan kiistäjän. Metsäpeuran menestys Suomessa on mitä suurimmassa määrin suden menestyksestä kiinni. Metsäpeuraa ei voi tukea tukematta samaan aikaan myös sutta. 

* * *

Antti Haatajalla on kirjassa rooli sekä tutkijana ja valokuvaajana että "yleisen mielipiteen" ja luontoa tuhoavien voimien haastajana. Kaikista näistä rooleista hän selviää voittajana, enkä usko, että monikaan tuhoajien edustaja olisi halukas julkiseen väittelyyn Haatajan kanssa. Voi olla, että hän saa sehä vihapostia että konkreettisia uhkauksia pelkästään sen takia, että puolustaa suden ja muiden petojen oikeutta olla olemassa. Vielä suuremman loukkauksen petovihaisia kohtaan Haataja nakkaa muistuttamalla siitä, miten tärkeitä pedot ovat sen hetkellisen tasapainon turvaajina, joita luonto ja evoluutio sallivat. On varmasti erittäin ärsyttävää kohdata ihminen, joka on lukenut tutkimuskirjallisuuden läpi ja pystyy esimerkein todistamaan keskeiset väitteensä. Haatajaa ei pääse kukaan mitätöimään nojatuolitutkijana, joka puhuu asioista teoreettisesti ja itseään likaamatta. Haataja on haastaja, jota vastustajat taatusti pelkäävät, vaikka eivät sitä julkisesti myöntäisi.

Petojen ymmärtäjä lienee pahinta, mitä Haatajan kaltaisista uranuurtajista keksivät sanoa ne, joiden mieltä korventaa pysyvä viha luontoa ja sen järjestelmää kohtaan. Vihaa, joka syntyy joskus pelottelusta, mutta useammin siitä, että elänkunnan pedot ottavat tilaisuuden tullen ravinnokseen myös ihmisen koiria, lampaita ja vasikoita. Petovihaajalle susi ja muut suurpedot ovat myös kilpailijoita metsästämisharrastukselle. Jos petoja on riittävästi, mitään tarvetta "kannanhoitoon" ei ole ja metsästäjät jäävät vaille mielihyvää tuottavia tappokokemuksia. Tällaisen uhkakuvan edessä jotkut viihdemetsästäjät ovat valmiita kovaan vihapuheeseen, jossa saunan taakse vieminen ei ole harvinaista. Näin jyrkästi puhutaan tietysti yleensä vain turvallisesti somessa ja nimimerkin suojasta, ei omalla naamalla ja nimellä.

Kirjan valokuvat ovat asia erikseen ja sinänsäö. Antti Haatajan kuvat ovat pääosin eläinten itsensä ottamia. He ovat laukaisseet kameran lukemattomia kertoja Haatajan ollessa jossain aivan muualla. Haataja on silti mitä suurimmassa määrin valokuvaaja, koska hän käy ne kamerat maastoon asentamassa kokemuksensa ja vaistonsa parhaiksi arvioimiin paikkoihin. Lopputuloksena on ollut kuvia, joissa pääsemme häkellyttävällä tavalla kokemaan hetkiä, joita meillä ei muuten voisi olla. Kansikuvaa myöten Haataja rikkoo perinteisen "kauniin luontokuvan" illuusion. Hänen kuvissaan eläin on usein vasta saapumassa kameran ulottuville tai juuri poistumassa siitä. Pedot eivät katso kameraan eivätkä myöhempien aikojen katsojaan, vaan tarkkailevat ohi kulkiessaan maiseman yksityiskohtia. Nämä yleensä totuttua lähempänä maan tasoa syntyneet luontokuvat ovat taianomaisia. Tulee tunne, että olin kuin olinkin siellä paikalla, niin taitavasti naamioituneena, ettei edes suden tarkka hajuaisti auttanut. 

* * *

En tässä tekstissäni kerro juuri mitään siitä kaikesta, mistä Antti Haataja kirjoittaa. Haluan kiihkeästi, että sinä tämän blogitekstin harvinainen lukija hankit Haatajan kirjan käsiisi ja paneudut siihen kunnolla. Sillä helpolla ei Haataja lukijaansa päästä, ei viestin, ei esitystavan kustannuksella. Tappajat ei ole varsinaisesti tutkimuskirjallisuutta, vaan suurelle yleisölle suunnattu tietoteos. Haataja tarjoaa kuitenkin tutkimustuloksia ja niiden pohjalta tehtyjä arvioita niin paljon ja perusteellisesti, että tätä kirjaa ei kannata suunnitella ns. kahvipöytäkäyttöön. Täytyy olla aikaa ja mahdollisuus keskittyä. Omaa luku-urakkaani haittasi taittajan kirjaan valitsema fontti (FF Seria Sans), joka ainakin tässä koossa muutti lukemisen totiseksi selviytymiskamppailuksi. Oletuksen mukaan nuoremmat ja parempisilmäiset selviävät vähemmällä vaivalla. Ainakin se kannattaa.

Antti Haataja on yhtä aikaa tiukasti faktoissa pysyttelevä tutkija ja huikeita tulevaisuuden näkymiä maalaava idealisti – tai runollinen fatalisti. "Kuvittelen suden optimististen alleelien vievän voiton varovaisuudesta ja hänet harjulle kanssani. Kuvittelen, miten me kaksi suurpetoa ravintoketjun huipulla näemme ihmisen tuhoavan sillan takanamme, kun muut kanssaeläjämme vielä kiiruhtavat sen ylitse." Ehkä onkin realistista ajatella, ettei ihminen kykene taltuttamaan tuhoisuuttaan koko eliömaailmalle. Mutta minne Haataja ja susi voivat pelastautua? Aika yleisen näkemyksen mukaan luontokato tulee koskettamaan Maan kaikkia osia, vaikka toisia rajummin kuin joitakuita onnekkaampia. Tulkitsen niin, että Haataja luottaa sekä suden että ihmisen kykenevän sopeutumaan myös täysin uusiin olosuhteisiin, jos tai kun ihmisen tuhoaa vanhan maailman.

Olen tavattoman helpottunut siitä, että maailmassa on Antti Haatajan kaltaisia nuoria, vahvoja ja eettisesti lujia toimijoita. Helpottunut siksi, että oma panos on ollut ja on myös lopussa aivan naurettavan ja hävettävän vähäinen. Aikoinaan Kainuun luonnonsuojelupiirin puheenjohtajana olin ehkä pienen hitusen verran estämässä Oulujärven ylitystien rakentamista ja nostamassa paikallista tietoisuutta ympäristönsuojelun välttämättömyydestä myös ja erityisesti Kainuun kaltaisella alueella. Mutta mihinkään Antti Haatajan kirjan kaltaiseen urotyöhön eivät osaaminen ja jaksaminen riittäneet. Näin on useimilla meistä luonnonsuojelijoiksi itseämme kutsuvilla. Jos ihmiskunta taas kerran selviää jatkoon, se on Antti Haatajan kaltaisten työmyyrien ansiota. Ja susien.

Kohti vihreää supistumaa

Ulrike Herrmannin kirja Hyvästit kapitalismille : Miten elämme tulevaisuudessa (Tammi 2024, suomennos Heikki Eskelinen) ei ole aivan tuore, sen alkuteos Das Ende des Kapitalismus ilmestyi jo 2022. Viesti ei ole kuitenkaan vanhentunut niin, että että sen voisi jättää huomiotta. Pikemminkin on ilmastonmuutoksen vauhti ehtinyt muutamassa vuodessa kiihtyä niin paljon, että Herrmann tuntuu hetkittäin liiankin rennolta. Kuten edellisestä jo voi päätellä, kirjan pääpaino ei ole kapitalismissa vaan ilmastonmuutoksen torjunnan edellyttämissä toimissa, jotka Herrmannin kuvaaman logiikan mukaisesti tulevat tarkoittamaan ikuisen kasvun kapitalismin katoamista, suunnitelluin askelin tai sitten pakon edessä ja väkisin. Porvarillisesti asennoituneen lukijan ei pidä kuitenkaan säikähtää ja vastaavasti vasemmistolaisen ei kannata liikaa innostua. Herrmann ei ole poliittinen radikaali, vaan porvarillinen toimittaja, joka on kuitenkin kokoamansa aineiston perusteella tullut siihen johtopäätökseen, että moderni kapitalismi ja ilmastokatastrofin estäminen eivät voi toteutua yhtäaikaisesti.

Itse asiassa voi olla järkevää aloittaa kirjan lukeminen suoraan toisesta osasta ("Vihreä kasvu on mahdottomuus"), sillä Herrmannin aloitus "Kapitalismin nousu" on mielestäni kirjan heikointa antia. Kirjoittaja ei ole historian tai taloustieteiden tutkija ja hänen käsityksensä kapitalismin vaiheista ja piirteistä on niin lattea ja vääristynyt, ettei siitä voi kukaan viisastua. Riittänee minun lukijoilleni todeta, ettei Herrmann ymmärrä markkinatalouden ja kapitalismin eroa tai tunnu oivaltaneen, että tavallisten länsimaisten kansalaisten hyvä on saavutettu työväenluokan taisteluiden tuloksena, eikä nälän poistaminen tai eriarvoisuuden poistaminen ole kapitalismin vaan sen vastustamisen ansiota. Herrmannin naiiviutta kuvastaa lause "Kapitalismi ei suinkaan ole paratiisi eikä ole onnistunut poistamaan kaikkia eriarvoisuuksia." (s. 24) Luulin hetken, että Herrmann yrittää olla todella sarkastinen, mutta siitä ei selvästikään ole kysymys. Hänelle kapitalismi on hyvä juttu, jolla vain sattuu olemaan joitakin ikäviä, suorastaan katastrofaalisia ominaisuuksia. (Myöhemmin Herrmann polemisoi "ekososialismin" toimimattomuudesta.)

Herrmann ei tunne tai tunnista myöskään kapitalismin ja kolonialismin yhteyttä, vaan tuntuu aidosti ihmettelevän, miksi globaali etelä ei näytä millään pärjäävän niitä riistävien länsimaiden tavoin. "Helposti voisi luulla, että kapitalismi perustuu väistämättä riistoon." (s. 69), mutta itse asiassa orjakauppa oli Herrmannin mukaan taloudellisesti "vähäinen ilmiö" (s. 745). "Kapitalismi ei ole nollasummapeli, jossa voi voittaa vain sortamalla ja riistämällä muita. Kasvu on yhteistä." (s. 77) Tällaista alkeellista propagandaa jatkuu koko ensimmäisen osan ajan ja olin itse hyvin vähällä jättää kirjan lukemisen kesken. Onneksi Herrmann lopettaa jossain vaiheessa porvarillisesti ajattelevien (ja kirjoja ostavien) lukijoiden nuoleskelun ja päätyy toteamaan, että kaikesta muusta ihanuudestaan huolimatta kapitalismilla on yksi ikävä puoli; se edellyttää jatkuvaa kasvua rajallisten resurssien järjestelmässäkin eli vaurauden hintana on väistämätön (biologisen) maailman tuhoutuminen.

* * *

Herrmannin kirjan kahdella muulla osalla on kaksi pääteemaa. Pyrkimyksenä on osoittaa, ettei ns. "vihreä kasvu" ole todellinen vaihtoehto ja että ainoa toimiva ratkaisu löytyy kulutuksen ja tuotannon supistumisesta, kääntymisestä ekologisesti kestävän elämäntavan tielle. Harmillista kyllä se tosiaan edellyttää kapitalismin lopettamista, mihin Herrmann suhtautuu kirjan alkuosaa ajatellen yllättävän rauhallisesti ja lähinnä toteavasti. Herrmann ei näe myöskään ns. kiertotaloutta akuutin ongelman ratkaisuna, vaikka se myöhemmin, riittävän supistumisen jälkeen, onkin se ekologisesti kestävä tapa elää. Varsin laajasti perustellen Herrmann osoittaa, että toiveet vihreästä kasvusta eivät perustu todellisuuteen vaan toiveisiin. Niiden keskeinen ongelma on se, ettei mikään ekologisesti kestävä tapa hankkia energiaa (aurinko, tuuli, vesi jne) riitä minkäänlaiseen kasvun ylläpitoon.

"Jokainen uusi rakennushanke on rikos." (s. 174) Näin jyrkkä toteamus ei liity energian riittävyyteen vaan siihen, että ihmisen luonnolta riistämä pinta-ala ja monimuotoisuus ovat parantumattomassa ristiriidassa, niihin tehoaa vain käänteinen kehitys eli kulutuksen vähentäminen ja ihmiskunnan elättämiseen tarvittavan alueen vapaaehtoinen pienentäminen. Tässä yhteydessä Herrmann korostaa, ettei ongelmia voida jättää tekniikan kehittymisen tai esimerkiksi digitalisoinnin varaan. Tekniikan mullistukset ovat huikeita, mutta toisaalta vaikka jo 6 miljardilla ihmisellä on kännykkä, vesivessa puuttuu edelleen 2,5 miljardilta, vaikka saniteettitekniikka on sinänsä vanha ja suhteellisen yksinkertainen tekninen ratkaisu. Olennaista on, ettei ihmiskunnalla yksinkertaisesti ole aikaa odottaa ilmastonmuutoksen ratkaisevaa teknistä keksintöä. Kukaan ei voi taata, että sellainen keksintö on edes mahdollinen, mutta sen sijaan Maan ilmaston kuumeneminen ja asuttujen alueiden muuttuminen asumiskelvottomiksi on fakta, joka on jo käynnistynyt.

Herrmann muistuttaa myös modernin teknologian haavoittuvuudesta. Viestintä nojautuu nyt ja tulevaisuudessa aineelliseen infrastruktuuriin. Ilman luotettavaa ja riittävän tehokasta sähköverkkoa ei ole modernia viestintätekniikkaa. Kännykkä saadaan latautumaan vaikka kotikonstein, mutta ison palvelinkeskuksen jäähdyttäminen ja pyörittäminen kuluttavat valtavasti energiaa, jonka saannin on oltava myös keskeytymätöntä. Esimerkiksi moderni musiikin suoratoisto kuluttaa energiaa valtavasti enemmän kuin vinyyliajan LP-levyjen valmistaminen ja kuunteleminen. Yleinen sääntö näyttää olevan, että tekniikan parantuminen nostaa aina yleistä energian kulutusta. Tässä on ns. ponnahdusvaikutuksella keskeinen merkitys. Hyvä esimerkki on näyttöjen koon nopea kasvu. Litteä näyttö kuluttaa vähemmän energiaa kuin vanha kuvaputkitekniikka, mutta kun näyttöjen koko kasvoi moninkertaiseksi, säästö menetettiin ja näytöt ovat taas valtavia energiasyöppöjä.

* * *

Vihreä supistuminen on Herrmannin mukaan väistämätöntä, pelkät jakamistalouden kaltaiset konstit eivät yksinkertaisesti riitä. Kapitalismin tarvitsema jatkuva kasvu ei katoa vapaaehtoisesti ja tämä koskee myös esimerkiksi jakamistalouden kaltaisia ideoita. Lopulta Herrmann on valmis toteamaan, että "Kapitalismi on luonut valtavat ympäristöongelmat." (s. 202) Syynä on se, että kapitalistinen talous on aina dynaaminen järjestelmä, joka ei koskaan ole aidossa tasapainotilassa (kuten ei myöskään luonnonjärjestelmä). Ellei kapitalismi kykene kasvamaan, se alkaa supistua. Herrmannin mukaan haasteena on saada tuo supistusvaihde päälle ilman inhimillisiä katastrofeja. Taloustieteilijät ovat tässä tilanteessa täysin avuttomia, koska heidän "tieteensä" ei sisällä sellaista käsitettä kuin talouden hallittu supistuminen. Siksi sellaiset käsitteet kuin "vihreä kasvu" ovat illuusioita, joilla ei ole vastinetta todellisuudessa. Mikään kasvu ei ole ekologisesti kestävää. Markkinamekanismi ei kykene toimimaan ilmastonmuutoksen estäjänä, koska miinusmerkkistä markkinaa ei ole eikä tule.

Herrmann on supistumisen keinoja pohtiessaan löytänyt alustavan mallin vuoden 1939 Ison-Britannian sotataloudesta (ei kaikista sotatalouksista, hän itse korostaa). Ajatuksena on, että brittien sotatalouteen siirtyminen osoittaa pötypuheeksi väitteet, ettei kansalaisia voida demokraattisessa yhteiskunnassa pakottaa vähentämään kulutustaan. (Sivumennen sanoa paljon tuoreempikin esimerkki eli pandemian torjunta 2020-2022 osoitti, kuinka helppoa oli esimerkiksi henkilölentoliikenteen lakkauttaminen, vaikka ajatuskin oli tuntunut ensin mahdottomalta.) Herrmannin mallissa olennaista on, että valtio ottaa vastuun normaalin elämänmenon lopettamisesta ja sääntelyn yksityiskohdista. Herrmannille brittien sotatalous oli esimerkillinen, koska se ei lakkauttanut pyhää yksityisomistusta (se siitä kapitalismin päättymisestä!), mutta alisti tuotannon palvelemaan (1) sodasta selviämistä ja (2) kansalaisten siedettävää pärjäämistä. Herrmannin mukaan brittiläinen malli kavensi myös varakkaan eliitin oikeuksia, mikä oli olennaisen tärkeätä.

Huomio onkin tärkeä, sillä ilmastonmuutoksen aiheuttavia päästöjä tuottavat rikkaat, eivät köyhät ihmiset. Ilman rikkaiden ihmisten kulutuksen säännöstelyn millään muulla toimella ei ole merkitystä. Olennaista on, ettei varakkaimmalle 10 %:lle anneta mahdollisuutta rahalla ostaa itselleen ylikulutuksen jatkoaikaa, sillä sellaiseen ei ole globaalilla tasolla varaa. Juuri tuo 10 %:n toiminta on viime kädessä syyllinen siihen, että ilmastonmuutos uhkaa koko ihmiskuntaa jo nyt eikä vasta joskus paljon myöhemmin. Suunnaton ylikulutus, joka on ollut mahdollista kapitalistisen voitonjauhannan voimistumisen takia, on pakko saada loppumaan. Mitään vaihtoehtoa sille ei ole, päästökaupat ja vastaavat näennäispelleilyt eivät ole edes lievästi hidastaneet kehitystä. Herrmann käyttää kirjan loppupuolella käsitettä "selviytymistalous". Se ei ole enää erityisen vihreää, eikä sitä voi käyttää peittelemään kulutuksen lisäämistä. Nimensä mukaisesti ihmiskunta tarvitsee siirtymän kapitalismista selviytymistalouteen. Jos se onnistuu, jää nähtäväksi, miten ihminen taloudellisen toimintansa ja pärjäämisensä järjestää. Itse 1970-luvun kokeneena tiedän, että kuvitelma vaurauden ja onnellisuuden lisääntymisen yhteydestä on illuusio.

 

Enemmän kuin pelkän kotoilun kuvittaja

Meille suurten ikäluokkien lapsille Martta Wendelin oli aikanaan tutumpi nimi kuin Walt Disney. Wendelinin tunnistettava tyyli tuli vastaan kirjojen kansissa, lehdissä ja postikorteissa. Emme pohtineet, millaista kuvaa yhteiskunnasta, perheestä tai lapsista Wendelinin kuvat rakensivat, meille hän oli pitkään itsestäänselvyys. En olisi osannut varmaan edes kuvitella, että Anni Swanin kirjoissa olisi ollut jonkun muun piirtämiä hahmoja. (1950-luvulla ainakin minä luin kirjoja ilman sukupuolittuneita ennakkoluuloja. Oli hienoa, kun ei tiennyt, että jotkut kirjat olivat muka pelkästään tytöille tai pojille tarkoitettuja!) En koskaan ajatellut Anni Swania tai Martta Wendeliniä todellisina ihmisinä saati tavallisina aikuisina. Luultavasti olisimme olleet pettyneitä siitä, että niitä lumoavia tarinoita kirjoittivatkin "vanhat tädit". (Minulla ei ollut lapsuudessani mummuja ja vaareja. Kaksi oli kuollut hyvissä ajoin ennen syntymääni ja se ainoa, jotka ehdin jotenkin tuntea, ei ollut mikään pullantuoksuinen mummu, vaan Klubia suupielessä kärytellyt, meille lapsille kiltti, mutta silti aika etäinen virkanainen.

Kun siis tartuin Martta Wendelinin tuoreeseen elämäkertaan Kultahiekkaa ihmisten poluille : Martta Wendelinin elämä (Docendo 2024), en oikeastaan tiennyt, mitä odottaa tai osannut jännittää, millaiseksi se arkielämän Wendelin osoittautuisi. Se olikin ehkä ihan hyvä asenne ja luin kirjan uteliaalla myötämielellä. Kirja on kronologisesti toinen Wendelinistä kirjoitettu elämäkerta, edellinen oli Jatta von Konowin Martta Wendelin : taide ja työ (WSOY 2003). Tämän uudemman kirjoittaja on taidehistorioitsija Päivi Ahdeoja-Määttä, joka on ahertanut Wendelin-tutkimuksen ja -esittelyn parissa pari vuosikymmentä. Kultahiekkaa on aika näyttävä, huolella tehty taiteilijaelämäkerta, jonka luettuaan arvelee kohteesta jotain ymmärtävänsä. Kirjoittajan tyyli on ilahduttavan asiallinen, huutomerkkejä ei viljellä, ei myöskään ylisanoja. On vaikea välttää vaikutelmaa, että Ahdeoja-Määttä on halunnut tasapainottaa stereotyyppistä Wendelin-mielikuvaa ja siirtää huomiota pois kaikille tutusta Kotiliesien kansikuvien maailmasta kunnianhimoiseen kuvataiteilijaan ja itsenäiseen naiseen aikana, jolloin naisen itsenäisyys oli hankittava omalla voimalla.

Ei ole yllätys, että kirja on täynnä asioita, joita en ole aiemmin Martta Wendelinistä tiennyt. Subjektiivisesti ehkä huvittavin yksityiskohta on Wendelinin sukunimen syntyhistoria. Olin aina ajatellut, että kyse on jostain historian syvyyksiin katoavasta suomenruotsalaisesta suvusta. Todellisessa maailmassa Martan isä Wilhelm oli Vehkalahden Salmen kylän Wenäläisiä, joka 16-vuotiaana oli mennyt ja vaihtanut sen jostain keksimäänsä Wendeliniin. Wenäläis-taloa oli Wilhelmin suku kyllä hoitanut 1700-luvun alusta lähtien, mutta mitään ruotsalaisuutta ei historiaan mahtunut. Olin tietäväni, ettei Martta Wendelinillä ollut puolisoa tai lapsia. Paitsi että hän adoptoi kolttasaamelaisen Helena Titoffin, jonka oli ottanut luokseen lapsen ollessa 13-vuotias. Adoptio toteutui tosin vasta "lapsen" ollessa jo 47-vuotias ja äiti itsekin, mutta tietysti ajatus oli tärkeintä. Toinen, melkein hupaisa sattumainen on se, että Martan isän liikekumppani Johan Lehtisen tytär oli nimeltään Hilja Onerva Lehtinen.

* * *

Ahdeoja-Määtän kirjan suuria teemoja ovat toisaalta itsenäisen, naimattomaksi jääneen tai jättäytyneen naisen taistelu miesten täydellisesti dominoimassa Suomessa, toisaalta (nais)taiteilijan uran ja arvostuksen rakentamisen haasteellisuus samaisessa patriarkaatissa. Naimattomuuteen on ollut löydettävissä sekä passiivisia syitä ("gynekologiset ongelmat" eli ilmeisesti kyvyttömyys lasten synnyttämiseen) että Wendelinin huomion kiinnittymistä muihin kuin perinteisiin naisille varattuihin rooleihin. Kyllä nuori Martta koki ihastumisia ja ehkä sydänsurujakin, mutta loppujen lopuksi kelvollista ei kohdalle osunut tai oma halua sitoutua ei ollut riittävän vahva. Koko kirjassa miehet ovatkin vain haaleita sivuhenkilöitä. Kaikki Martta Wendelinin ystävät ja varsinkin sielunkumppanit olivat kirjan perusteella naisia, sekä Marttaa vanhempia, nuorempia että ikäisiä. Wendelin ei ehkä itse mieltänyt elämänpolkuaan "feministiseksi esimerkiksi", vaikka se siltä näin jälkikäteen voikin näyttää.

Ahdeoja-Määttä antaa lukijan ymmärtää, että Wendelin oli uskonnollinen ihminen, mutta mitään erityisiä esimerkkejä sellaisesta ei kirjan sivuilta löydy, ei elämänvaiheista eikä töistä. Siitä, että Wendelin oli aiheiltaan korostuneen sovinnainen ja suorastaan ikoninen kodin ja reippaan maalaiselämän – sen kotoilun – ihannoija, ei kuitenkaan nouse esiin mitään poikkeuksellisesta uskonnollisuudesta kertovia säikeitä. Paljon suuremmassa määrin Wendelin oli paljon muutakin kuin herttaisten lehtien etusivujen ja kirjankansien kuvittaja. Itselleni oli yllätys huomata, miten vahva kunnianhimo Wendelinillä oli, vaikka hänen osallistumisensa esimerkiksi näyttelyihin päättyivät usein lempeiden kehujen lisäksi aika häijyyn mitätöimiseen "kuvittajana". Kaikeksi onneksi Wendelin ei ollut kuvataiteilijana happamien kriitikoiden varassa, vaan loi erityisesti muotokuvien tekijänä itselleen sekä laajan ihailijajoukon että elannon tarjoavan työn.

Miesten puolesta on todettava, että jotkut heistä kyllä ymmärsivät nopeasti Martta Wendelinin arvon taitavana, näkemyksellisenä ja luotettavana kuvantekijänä. WSOY:n Jalmari Jäntti houkutteli nuoren taiteilijan kuukausipalkkaiseksi työntekijäksi ja vielä asumaan vakituisesti Porvoossa, jotta liikenne taiteilijan ja kirjapainon välillä ei olisi hitaan postin varassa. Pääseminen Anni Swanin suosittujen kirjojen hovikuvittajaksi oli sekin merkittävä askel, kuten tietenkin päätyminen Kotilieden vakituiseksi kansitaiteilijaksi. Sen seurauksena oli aika, jolloin Martta Wendelin suorastaan dominoi suomalaisten naisten- ja joululehtien sekä lapsille suunnattujen kirjojen kansitaidetta. Asema ei syntynyt laiskotellen, vaan Wendelin rehki aamusta iltaan tyydyttääkseen kovan kysynnän ja pystyäkseen samalla hoitamaan luokseen muuttanutta äitiään Ida Wendeliniä. Sosiaalinen velvollisuudentunne olikin yksi Wendelinin tärkeimmistä voimavaroista, joka kantoi läpi hankaluuksien.

* * *

Me Martta Wendeliniä sukupolven tai kaksi nuoremmat emme tietenkään osaa edes kuvitella maailmaa, jossa ei olisi ollut Martta Wendeliniä. Joku muu olisi toki tehnyt kansikuvia Kotilieteen, ehkä Rudolf Koivu tai Venny Soldan-Brofeldt. Mutta kukaan muu ei olisi luonut juuri sellaista visuaalista maailmaa, josta muistamme Martta Wendelinin. Kun tämä taustalla katselen kirjasta kuvia ns. "vakavammista" taideteoksista, joita Wendelin teki runsaasti niin vesiväreillä, pastelliliiduilla kuin öljyväreilläkin, voin hyvin kuvitella, että hän olisi ilman kuvituksiaankin kirjoittanut ainakin yhden alaluvun Suomen kuvataiteen historiaan, erityisesti muotokuvien tekijänä. Tyhjästä tämä ei syntynyt, vaikka Wendelin varmasti oli keskimääräistä paljon lahjakkaampi jo kouluaikoina. Itselleni oli uutta tietoa, että hän oli toiminut Akseli Gallen-Kallelan "oppilaana" Porvoon vuosinaan, tunsi hyvin Pekka Halosen ja varsinkin tämän Hanna-puolison ja asettui lopulta asumaan itse suunnittelemaansa taloon Tuusulanjärven taiteilijapiirin läheisyyteen.

On siis myönnettävä, että vaikka olen uskoakseni aina "arvostanut" Martta Wendeliniä kuvataiteilijana, vasta tämän kirjan luettuani ymmärrän, miksi siihen olisi ollut syytä ilman noita ikonisia Kotiliesien kansiakin – ja ilman Anni Swanin kirjojen kansia. Täydellisen amatöörin silmissä Wendelinin kansikuvataide ja itsenäinen taidemaalaus tuntuvat usein eri ihmisen luomilta. Kun kansitaide on usein aika kirkasta ja heleää, varsinkin öljymaalausten väriskaala on häkellyttävän tumma, melkein kirkkaita värejä karttavaa. Ammattilaisilla on tähän varmaan jotain fiksua sanottavaa, itselleni se on arvoitus. Itseäni – kolmen tyttären isänä – liikuttavat ehkä eniten Wendelinin Helenasta pienenä lapsena tekemät usein varsin vapain vedoin piirtämät tilannekuvat. Niissä näkyy lapsen eksoottinen tummuus, mutta myös lapsikuville yhteiset, universaalit piirteet, jotka saavat meidät aikuiset hymyilemään lempeästi.

Kun katselen kuvituskuvaksi valitsemaani Wendelinin tekemää kuvaa Berta Ruckin romaanin Nykypäivien tyttö (Otava 1937) kannessa, arvelen useimpien lukijoiden yllättyvän siitä, että Martta Wendelin tuotti tuollaistakin, suorastaan modernia visuaalista ilmettä. Kun tämän polkkatukkaisen, tupakkaa etelän yössä ilman ihmiskavaljeeria (nainen katsoo kai papukaijaa) puhaltelevan "jazz-tytön" rinnalle asettelee varsinkin sodanaikaisia idyllejä naisten isännöimistä maalaisympäristöistä (Wendelin ei viihtynyt suurkaupungissa), eivät ne todellakaan näytä saman ihmisen tekemiltä. Itselleni syntyikin kirjan pohjalta tunne, että Martta Wendelinin sisällä kävi koko hänen elämänsä ajan taistelua kaksi voimaa, joista se ensimmäinen, ja yleensä päällimmäinen, dominoiva, oli perinteitä ja velvollisuuksia korostava porvarillinen naisihanne, mutta toisena, syrjään yleensä pakotettu paljon epäsovinnaisempi, perinteiset roolit hylkäävä moderni, luova ja ennen kaikkea itsenäinen, riippumaton nainen. Wendelin eli 93-vuotiaaksi, ainoana haittanaan kuulon heikkeneminen ja lopulta katoaminen kokonaan. Päivi Ahdeoja-Määtän kirja on hieno todiste siitä, että myös Martta Wendelin oli paljon enemmän kuin pelkästään kultahiekkaa (mitä se edes on?) Kotilieden lukijoiden aitanpoluille ripotteleva, patriarkaatinkin arvostama kuvittajanainen.