1920-luvun Helsinkiä, runoilijoita ja tulenkantajia

Juha Järvelä on jyväskyläläinen tutkija ja tietokirjoittaja, jolla on myös kirjastoalan koulutus. Hän on erikoistunut Mika Waltariin, mutta on löytänyt Helsingistä myös yleisemmän tietokirjan konseptin eli kaupunkiympäristön tarkastelemisen taiteilijoiden tarjoamasta näkökulmasta. Waltarin lisäksi on syntynyt kirja Tove Janssonin Helsingistä ja nyt tuoreimpana Tulenkantajat – Taiteilijat ja kaupunki (Avain 2024). Paljastan korttini saman tien; tiedossa on sekä risuja että ruusuja, sillä kirja oli ainakin minulle kaksijakoinen kokemus. Konsepti on ehdottomasti kiinnostava, mutta koska en ole tutustunut aiempiin esimerkkeihin, en lähde olettamaan mitään sen yleisestä toimivuudesta. Helsinki on ilman muuta riittävän suuri tulenkantajien pienen joukon peilautumiseen ja oli sitä jo 1920-luvulla, joka on kirjan tärkein vuosikymmen. Järvelä on paneutunut tausta-aineistoon ja hallitsee esimerkiksi pääkaupungin kulttuurihistorian varmasti paremmin kuin useimmat Helsingissä syntyneet.

Minua paljasjalkaista ei tökkinytkään mikään Helsinkiin liittyvä, enkä usko muillakaan olevan sen suhteen valittamista. Sen sijaan kirjallista toteutusta en voi pitää erityisen huoliteltuna. Se voi olla kiireen tai oikoluvun puutteen tuottamaa, mutta tuskin kaikki. Erityisen häiritsevää on se, ettei kirjoittaja tunnu pitkin kirjaa muistavan, mitä on kustakin päähenkilöstä ja heidän tekemisistään jo aiemmin kertonut. En jaksa uskoa, että se olisi tyylivalinta, vaan epäilen innostuksen tai kiireen – tai molempien – johtaneen siihen, ettei tarinankerronta pysy täysin koherenttina. Jonkin tärkeän tai hauskan yksityiskohdan mainitseminen kahdesti ei sinänsä ole vaarallista, mutta nyt näitä déjà vu -hetkiä on niin paljon, että lukija alkaa jo epäillä omaa muistiaan.

Viimeistään oikolukuvaiheessa olisi myös ollut hyvä poistaa noin kaksi kolmesta -kin-päätteestä (ja saman tien kaikki tietenkin-sanat, ne eivät kuulu aikuisten tietokirjoihin) ja korjata verbit monikkoon, kun tekijöitä on enemmän kuin yksi. Samalla olisivat aivan turhat pienet kirjoitusvirheet voineet karsiutua huomaamattomiksi. Olisin myös tällaisen pitkiä kirjojen nimiä pursuavassa kirjassa toivonut suosittavan enemmän tapaa "dekkarissaan Tähdet kertovat, komisario Palmu" kuin tavallista, mutta aina yhtä kömpelöä rakennetta "Suuri illusioni (1928) -romaaninsa". Molempia esiintyy, jälkimmäisiä kuitenkin enemmän. En mainitse näitä naljailun halusta vaan siitä turhasta harmituksesta, joka nyt haittaa lukukokemusta ainakin joillakin meistä. Sen sijaan kirjoittajan valitsemaa leppoisaa matkaoppaan tyylilajia en pidä huonona, se nostaa hetkittäin runoilijoiden synkkiin elämänkohtaloihin eläytyvän lukijan turvallisesti takaisin aurinkoisen kesä-Helsingin tunnelmaan. 

* * *

Kirja on kelpo johdatus ilmiöön "tulenkantajat", jota on sekä liioiteltu että väheksytty jälkikäteisissä arvioinneissa vähintään yhtä hanakasti kuin ilmiön omina vuosina. Järvelä ottaa tutkijan viileän asenteen muistuttaen, ettei kyseessä koskaan ollut muodollinen järjestö saati rekisteröity yhdistys, vaan löyhä kulttuurin ja taiteiden aloilla toimineiden ihmisten ryhmä, reunoiltaan rajaton ja koko ajan muutoksen tilassa. Tulenkantajia ei yhdistänyt mikään selkeä aate tai ideologia, ellei jonkinlainen uuden etsintä. Taustalta löytyy lähinnä Nuoren Voiman Liitto, jonka julkaiseman kirjallisen albumin nimestä myös koko käsite "Tulenkantajat" on peräisin. Järvelä antaa ainakin rivien välistä ymmärtää, etteivät tulenkantajat ryhmänä tehneet tai saaneet aikaan oikeastaan mitään, mutta yksilöinä sitäkin enemmän erityisesti kirjallisuuden ja runouden aloilla (säveltäjät Sulho Ranta ja Uuno Klami tosin lähinnä mykkäelokuvien sinänsä tärkeän säestäjän tehtävissä).

Järvelällä on luonnollisesti paljon kerrottavaa tutkimastaan Waltarista, mutta sen ohella kirjan "päähenkilöiksi" nousevat Uuno Kailas ja Olavi Paavolainen miehistä, Elsa Enäjärvi-Haavio ja Katri Vala naisista. Paavolaiseen Järvelällä tuntuu olevan hitusen nihkeä suhde, joka täytyy onneksi ehkä aistia myönteisemmän Paavolais-uteliaisuuden kautta. Kirjan ideana on kiertää Helsingin katuja kaupunginosittain, bongata tulenkantajiin kuuluneiden asuin- ja työpaikkoja sekä tietenkin ravintoloita ja muita taiteilijoille tärkeitä kohteita. Idea toimii yllättävän hyvin, vaikka onkin ehkä pääsyyllinen edellä valittamaani samojen tarinoiden toistumiseen eri osoitteiden kohdalla. Toisaalta mitään ei voi sille, että tällainen katumaantieteellinen eteneminen synnyttää aika ristiaallokkoisen ajallisen ja tapahtumien järjestykseen liittyvän tunnelman. En usko ainakaan itse pysyneeni koko ajan veneen laidan turvallisella puolella.

Ei olisi ollut väärin, jos kirjan alaotsikkona olisi suoraan "Kirjailijat ja Helsinki", niin vähän oli muilla taiteilijoilla roolia tulenkantajien piirissä ja sen myötä tässä kirjassa. Se ei kuitenkaan haittaa lukukokemusta, koska Järvelä tuntee – epäilemättä juuri Waltari-tutkimustensa ansiosta – 1920- ja 1930-lukujen kirjalliset piirit varsin hyvin. Hän kykenee myös matkaoppaan hiukan ahtaassa roolissa jakamaan tietouttaan, joka on suurimmaksi osaksi yleissivistävää kulttuuri- ja paikallishistoriaa ja vain vähäisessä määrin arvoisien taiteilijoiden yksityiselämän hyväntahtoista tirkistelyä. Erityisen ansiokasta on flaneerauksen yhteydessä kuin puolivahingossa jaettu maisema-arkkitehtuurin esittely, eiväthän rakennukset vaivaudu itse kertomaan syntymäaikaansa saati sitä, että vaikka fasadi näyttää vanhalta, se on grynderin huijausta ja talo itsessään on paljon nuorempi. Näitähän ovat Helsingissä tunnetusti mm. Kämpin talo ja Stockmannin tavaratalon ns. Wulffin kulma, jossa sijainnut, 1897 valmistunut John Settergrenin piirtämä Argoksen talo purettiin, mutta 1989 valmistuneen uudisrakennuksen julkisivu palautettiin alkuperäiseen asuunsa, useimpien helsinkiläisten iloksi.

* * *

Järvelän kirjassa on ilahduttavan runsas mustavalkoinen kuvitus. Ilahtumista lisää se, että pääosa kuvista on laadukkaita entisaikojen valokuvaajamestareiden kuvia, jotka on myös usein levitetty koko painosivun alueelle (taitto Tarja Kettunen). Nämä kuvat muuttavat hyvätkin sanalliset kuvailut eläväksi todellisuudeksi. En ainakaan itse lakkaa rakastamasta näitä 1920-luvun kuvia, joissa Helsingin kadut ovat vielä pastoraalisen vähäautoisia ja jalankulkijoiden hallitsemia. Etu- ja takakansien kääntöpuolten aukeamille on rakennettu pienestä koostaan huolimatta hyödylliset ja antoisat kartat, joista näkyvät sekä käyntikohteet että pysähtymisen syy (taiteilijan tai ravintolan nimi!). Fontti on vaikealukuinen, muuten toteutus on erinomainen ja värien käyttö onnistunut lisä. Myös kirjan viitteet, lähdeluettelo sekä henkilöhakemisto ovat kunnossa, kuten tietysti kirjastoalan ihmisen kirjoittamassa tietokirjassa sopii olla.

Palaan lopuksi kysymykseen "tulenkantajuuden" yleisestä merkityksestä. Myös tämän kirjan jälkeen olen sitä mieltä, että kyseessä oli kyllä kulttuurihistoriallisesti kiinnostava, mutta tuskin varsinaisesti suomalaista kulttuurihistoriaa muuttanut ilmiö. Olen itse lueskellut viime aikoina Olavi Paavolaisen kirjoituksia ja pystyn ehkä eläytymään myös 1920-lukulaisen nuoren Paavolaisen rooliin tulenkantajien nimen alle sijoitettujen pääosin varsin nuorten kirjoittajien joukossa. Paavolainenhan oli jonkinlaisen epävirallisen suosittelijan tai suorastaan portsarin roolissa etsiessään ja tuuppiessaan eteenpäin omasta mielestään kriteerit täyttäviä uusia nimiä. Uuno Kailas on ollut tätä ennen vieraampi hahmo, jonka profiili tulee kirjassa varsin hyvin kuvatuksi.

Jäin kirjan suljettuani pohtimaan, jaksaako näin Helsinki-keskeiseen kirjaan uppoutua, jos ei ole Helsingissä pidempiä aikoja asunut ja sen keskustan katuja kävellen mittaillut. Useimmat taiteilijanimet ovat toki kansallisesti merkittäviä ja tunnettuja, mutta jos samanlainen kirja tehtäisiin turkulaisista tai tamperelaisista kirjallisista ympyröistä, kaduista ja rakennuksista, tuottaisiko se samanlaista mielihyvää kuin itselle tutun Helsingin kohdalla tapahtui. Uskallan epäillä, niin kotiseutukeskeisiä taidamme olla.