Arkeogenetiikkaa jokaihmiselle

On aina iloinen hetki, kun tietokirja onnistuu yllättämään lukijan myönteisesti. Ihmiskunnan matka : Nykyihmisen uusi historia (Art House 2024, erinomainen suomennos Paula Aspelund) oli sellainen, koska olin alistunut olettamaan, että tässä on taas yksi perinteisen historiatulkinnan haastava, vaihteeksi saksalainen kirjoittajapari. Kirja kyllä haastaa luutuneita asenteita (harkittu sanaleikki), mutta ei puhtaan arkeologian tai historiatutkimuksen, vaan genetiikan tuoreimman haaran eli arkeogenetiikan avulla. Kirjan kirjoittajista Johannes Krause on alan johtavia tutkijoita Max Planckin evoluutioantropologian instituutissa Leipzigissa, Thomas Trappe puolestaan tiedetoimittaja, jonka panos lienee ollut tieteellisen tekstin onnistunut popularisointi.

Ihmiskunnan matka nojautuu uusimman DNA-tekniikan tarjoamiin mahdollisuuksiin kaivella ikivanhoista luista informaatiota, jonka aiemmin kuviteltiin olevan täysin ulottumattomissa. En osaa tässä lyhyesti ja mallikkaasti tiivistää näitä tekniikoita, mutta riittänee toteamus, että uusien tekniikoiden avulla pystytään paitsi ajoittamaan geneettisiä muutoksia, myös hahmottamaan muutosten reittejä ja niiden aikatauluja. Krause on kumppaneineen tutkinut ennen muuta kysymystä siitä, mistä, milloin ja mitä kautta maailman eri alueen on asutettu. Näihin vastaamalla löytyy selvyyttä myös siihen, mistä nykyisten eurooppalaisten edeltäjät ovat pääosin peräisin (paljastan heti, että Anatolian tasangolta).

Eipä ole tullut aiemmin vastaan genetiikkaan nojautuvaa kirjaa, jota lukee kuin parastakin historiallista tietokirjaa. Krause ja Trappe ovat onnistuneet kahden näennäisesti etäisen tieteenalan yhdistämisessä erinomaisesti. Missään vaiheessa ei sorruta tieteensisäiseen jargoniin, mutta ei myöskään angloamerikkalaiseen "vitsikkyyteen", joka tekee monesta asiasisällöltään hyvästä kirjasta piinallista luettavaa. Ihmiskunnan matka on elävästi kirjoitettu, mutta lukijaa ei kosiskella halvoilla konsteilla edes silloin, kun DNA:n tutkijat mullistavat kokonaan aiemmat oletukset eli kirjoittavat totutut historialliset "faktat" uusiksi. Paljon on edelleen avoimia kysymyksiä, mutta nykyisellä tutkimusmenetelmien kehitysvauhdilla on lähinnä ajan kysymys, milloin päästään taas aivan uudelle tasolle.

* * *

Krause ja Trappe vyöryttävät luettavaksemme satojen tuhansien vuosien kehityksen, vaikka päähuomio onkin 10 000:ssa viime vuodessa. Hyvinkin vanhoista luujäänteistä pystytään lukemaan asioita, jotka kuulostavat taikuudelta. Näin ennen muuta sen takia, miten monenlaisia asioita syväluotaava DNA-tutkimus kykenee selvittämään. Arkeologit ehtivät kehittyä luiden morfologisessakin tunnistamisessa varsin pitkälle, mutta arkeogenetiikan avulla pienetkin luunsirut, joiden omistajasta ei ole mitään käsitystä, joutuvat luovuttamaan salaisuutensa. Krause muistuttaa toistuvasti siitä, että tutkijat joutuvat edelleenkin tulkitsemaan monia hyvin tarkkoja tutkimustuloksia, koska laitteet eivät tee johtopäätöksiä. Ne antavat vain faktaa ihmisen päättelyn tueksi.

Nuo faktat kertovat tavattoman monisäikeistä tarinaa, jonka keskiössä on ihmisen jatkuva sopeutuminen muuttuvan ympäristön haasteisiin (toki kaikki eliöt joutuvat sopeutumaan, mutta tässä kirjassa on päähenkilönä ihmislaji). Ilmasto muuttuu sekä nopeasti että hitaasti, rajusti ja vähitellen. Tulivuoret purkautuvat ja melkein aina dramaattisin seurauksin ihmisille, myös kauempana asuville. Nykyihmisen on vaikea kuvitella maailmaa, jossa on vain joitakin miljoonia ihmisiä hajallaan valtavalla alueella. Niin ihmisen lajin leviäminen kuitenkin tapahtui, hitaasti ja pääosin vähin äänin, kuin huomaamatta. 

Krause kuvaa ihmisen matkan rinnalla myös pysyvien seuralaistemme eli patogeenien matkaa. Lukemattomia kertoja ovat virukset ja bakteerit poistaneet ihmisen sukupuusta haaroja, jos sitä eivät ole ehtineet tehdä luonnonolosuhteiden rajut muutokset. Patogeenien tarina on paljolti sama kuin ihmisellä, koska olemme globaali laji ja viimeisten vuosituhansien aikana olemme ruvenneet kerääntymään tiheiksi asujajoukoiksi, jotka tarjoavat viruksille ja bakteereille suoranaisen juhlapöydän hyppiä rotista ja lepakoista kirppuihin ja kirpuista ihmisiin. Ennen antibioottien keksimistä populaatioista saattoi kuolla jopa kaksi kolmasosaa ennen patogeenin hiipumista. Mutta sota jatkuu; bakteerien ja virusten evoluutio tuottaa jo kaikille ihmisen valmistamille antibiooteille immuuneja kantoja. Jotain muuta on keksittävä, jos aiotaan pärjätä jatkossakin.

* * *

Krause ja Trappe tekevät selvää genetiikkaan nojautuvista rasistisista rotuteorioista. Jokainen ihminen kantaa pääosin samoja perintötekijöitä kuin kaikki muutkin ihmiset, vaikka ulkonäkö muuta antaisi olettaa. Nyrkkisääntönä näyttää olevan, että maantieteellinen etäisyys korreloi geneettisen samankaltaisuuden kanssa. Kirjoittajat muistuttavat kuitenkin, että kun sanotaan, että pohjoiseurooppalaiset ja eteläamerikkalaiset alkuperäiskansat poikkeavat toisistaan geneettisesti enemmän kuin pohjois- ja eteläeurooppalaiset, puhutaan aina vähäisistä eroista. Olemme kaikki peräisin Afrikasta, mutta sieltä poistuneet kohtasivat Euroopassa myös muita ihmislajien edustajia, mistä syystä meillä on mm. neandertalilaisten perimää, joka puuttuu Saharan eteläpuolisen Afrikan asukkailta. Tästä huolimatta alkukoti Afrikassa on suurin geneettinen vaihtelu ja rikkaus, kenkutti se valkoisia rasisteja kuinka paljon tahansa.

Ihmiskunnan matka on myös painava todistajalausunto ihmiskunnan historiasta maasta- ja maahanmuuton historiana. Ihminen on aina vaeltanut, muuttanut, siirtynyt paikasta toiseen. Vasta suurimuotoinen maatalous pysäytti osan ihmiskunnan liikkeestä ainakin lyhyellä tähtäimellä. DNA:n tarina kuvaa ikuista vaeltamista, sillä "sosiaalinen, kulttuurinen ja fyysinen eristäytyminen johtaa umpikujaan: maailma ei koskaan ole ollut sellainen. Joudumme kohtaamaan uusia rajoja, mutta ihmiskunnan matka jatkuu." (s. 246). Ihmisen historiassa paikalle pysähtyminen on aina ollut poikkeus, mahtavinkaan rakennus ei kestä aikaa, satojen vuosien kuluessa kaikki muuttuu ja ihminen jatkaa vaeltamistaan sinne, missä voisi aloittaa uuden ja paremman elämän.

Vaikka Ihmiskunnan matka on hyvin maltillinen ja asiallinen, sen läpi kulkee selkeä kannanotto nykyhetken rasistista ja kansalliskiihkoista ajattelua vastaan. Mikään arkeogeneettisissä löydöissä ei tue fantasioita "puhtaista" tai "alkuperäisistä" roduista, muita paremmista ja ylemmistä puhumattakaan. Ihmiset ovat kaikkina aikoina pariutuneet keskenään, kun ovat toisiaan kohdanneet. Sen seurauksena pahinkin rasisti on takuuvarmasti yhtä moninaisen geneettisen yhdistelmän tulos kuin kaikki muutkin ihmiset. Euroopassa on muutamia paikkoja, kuten Sardinian saari, jossa geneettinen moninaisuus on hiukan vähäisempää kuin mannermaalla. Silti olemme kaikki sekoituksia ja juuri siksi olemme niin samanlaisia, vaikka näyttäisimme erilaisilta.

 

 

Yläkuvassa Krause ja Trappe, alakuvassa Trappe ja Krause.

 

Kuten yläkuvasta näkyy, saksankielisen alkuteoksen nimi on jotain aivan muuta kuin käännöksessä. En tiedä, mihin ilmaisu Hybris tässä yhteydessä viittaa, sille ei tunnu olevan kirjassa vastinetta, elleivät tekijät viittaa sillä ihmiskunnan matkan tämänhetkiseen pääongelmaan. Näin saattaa hyvinkin olla, sillä kyllä tämä kirja pyrkii myös herättämään ihmiset pois tuhon tieltä. Myös englanninkielisessä käännöksessä on turvauduttu toiseen kielikuvaan (A Short History of Humanity), samoin ranskankielisessä (Le voyage de nos gènes). Mielenkiintoinen ratkaisu; olisiko otsikko ollut muuten liian raflaava tai poliittisesti epäkorrekti? Tulkitaanko jo sana "hybris" kapitalismin kritiikiksi? Jos tulkitaan, se on kyllä aivan oikea havainto, vaikka Krause ja Trappe eivät termiä kapitalismi käytä.