Sukupolvien ketju

Muistan pohtineeni, kiinnostaako minua ihan oikeasti lukea Tove Janssonin veljentyttären kirjaa vanhemmistaan ja muista Jansson-suvun jäsenistä. Periaatteessa ilman muuta, mutta olin skeptinen sen suhteen, mitä vasta 1962 syntynyt ison henkisen perinnön valvojaksi päätynyt "kolmannen polven Jansson" voisi aiheesta saada irti. Olin ilokseni täysin väärässä ennakkoluuloissani, sillä Sophia Jansson on kirjoittanut kirjansa Tre öar – mamma, pappa och jag (Förlaget) esiin kaivamiensa dokumenttien, ei pelkästään omien ja muiden muistikuvien pohjalta. Kolme saarta – Isä, äiti ja minä (Siltala 2025, onnistunut suomennos Jyrki Kiiskinen) on saanut takakansiteksteissä epiteetin "omaelämäkerta", jota en pidä järin osuvana, vaikka on se sitäkin. Minusta kirjan päähenkilönä on ehdottomasti se merkillinen sukupolvien ketju, jollaisen osia kaikki olemme, vaikka emme sitä näin vahvasti koskaan ilmaisisikaan.

Kirjan toinen ei-inhimillinen päähenkilö on villin meren ympäröimä saari, jonne ihminen voi tilapäisesti sijoittaa sen osan sisäisestä kaipuustaan, joka ei tyynny hyrisemään onnesta muualla kuin alkukantaisessa "luonnon helmassa", kaukana ihmistä jäytävistä ikävistä asioista, mitä ne itse kullakin sitten ovatkin. Janssonien taiteelliselle suvulle se tärkein, ensimmäinen saari löytyi Pellingin edustalta itäiseltä Uudeltamaalta. Tai oikeammin kaksi saarta, koska Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä halusivat itselleen vielä enemmän yksityisyyden rauhaa ja löysivät sen Klovharun saarelta. Ne kaksi muuta saarta ovat Ibiza Espanjan itärannikon edustan Baleaareilla ja Tonga maapallon toisella puolella. Kirjan tarinassa saarilla kaksi ja kolme on enemmän symbolinen rooli, mutta Pellinki, se on Janssonien suvulle korvaamaton, ainoa mahdollinen tapa viettää Suomen kesää.

Kirjan perustunnelma kumpuaa siitä, mistä aikuiset ovat olleet haluttomia puhumaan ainakaan ääneen. Kaikeksi onneksi Sophia Janssonin elämän alkupuolella vielä kirjoitettiin ahkerasti kirjeitä, kun ei oltu samassa paikassa. Paljon on tuhoutunut, mutta varsinkin Tove Janssonin kirjoittamia on paljon myös tallessa. Niitä myös siteerataan kirjassa paljon, mikä tuntuu aina tervetulleelta, sillä muuten suurelle yleisölle tutuin Jansson ei ole kirjan päähenkilö, vaikka tärkeä myös muistelijalle. Suomenkielisille lukijoille lienee kiinnostavin ja vähiten tuttu "uusi Jansson" muistelijan isä, Lars Jansson, tyttärelleen Lasse. Sophia Jansson etsii itselleen rakkaan isän tuntemattomiksi jääneitä piirteitä yhtä aikaa kiihkeästi ja hiukan peläten, mitä kaikkea sieltä paljastuu. Myös äiti Anita Leschin arvoitus on koko kirjan ajan tyttären tavoitteena, vaikka lukija saakin nopeasti tietää, että äiti kuoli vain 38 vuoden ikäisenä, epätoivoisena ja aika yksin.

* * *

Sophia Janssonin kirjassa ollaan epäsovinnaisen suvun, mutta silti perin suomalaisittain sovinnaisen vaikenemisen maisemissa. Isoisä Viktor Jansson ei osaa sopeutua itsenäisen Suomen vaihtuviin olosuhteisiin ja vaikenee viihtymällä paremmin eläinten kuin ihmisten kanssa. Isänäiti Signe Hammarsten-Jansson (kutsumanimeltään Ham), merkittävä kuvataiteilija ja postimerkkien suunnittelija on turvallinen ja suojaava, mutta ei loputtomilta töiltään aina ehdi. Äidinisästä ei ole oikein mitään tietoa ja Ruotsissa asuva äidinäiti Ester Lesch on kova ja itsekäs, hänkin kyvytön puhumaan vaikeista asioista. Puhumattomuus liittyy sekä ihmissuhteisiin että alkoholiin – ja sukupuoliseen suuntautumiseen. Viktorin ja Signen kolmesta lapsesta keskimmäinen, Per Olav Jansson osoittautuu ainoana ihan tavalliseksi heteroksi, kun taas sekä Tove että Lasse huomaavat olevansa joko bi- tai homoseksuaaleja, vaikka Tovekin harkitsee porvarillista avioliittoa ja Lasse sellaisen toteuttaakin.

 

Tämän päivän gender-poliittisessa keskusteluilmapiirissä unohdetaan helposti, miten riskialtista rehellisyys sukupuoliasioissa saattoi vielä 1970-luvulla olla. Vaikka taiteilijapiireissä on "aina" tiedetty itse kunkin kiinnostuksen laji, mitään avoimuutta ei voitu harrastaa ns. julkisuuden tasolla. Kaapissa piti olla, oli olo kuinka ahdistunut tahansa. Kirjasta käy ilmi, ettei Lars Jansson mennyt Anita Leschin kanssa naimisiin rakkaudesta, vaan koska yhdessäolo oli johtanut ei-suunniteltuun raskauteen. Pikainen naimisiin meneminen säästi kaikki osapuolet kiusalliselta tilanteelta, joka tässä tapauksessa tarkoitti ainakin Lassen kohdalla kaksinkertaista teeskentelyä. 

 

Jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, Sophia Jansson ymmärtää löytämiensä kirjeiden ja muistamiensa pienten asioiden perusteella, että hänen isänsä oli homo ja äitinsä lesbo, ei pelkästään tätinsä Tove. Äiti kuoli maksakirroosiin pahan alkoholismin takana, minkä senkin tytär ymmärtää vasta tutkimusprosessinsa aikana. Anita Lesch oli ennen äidiksi tuloaan suomalaisittain tunnettu laulaja (mm. triossa Sing Song Sisters) ja tottunut esiintyjä sen lisäksi, että toimi Musiikki-Fazerilla tärkeissä tehtävissä. Alkoholismin syitä ei kirja pysty avaamaan, mutta tytär vakuuttuu siitä, ettei äidin varhainen kuolema ollut ainakaan hänen syytään.

* * *

 

Kaikesta muusta dramatiikasta riippumatta kirjan ytimessä on tyttären ja isän suhde. Lars Jansson oli monessa suhteessa esikuvallisen tunnollinen, huolehtiva ja rakastava isä. Ei silti täydellinen hänkään, vaan kyvytön tai haluton puhumaan monista hankalista asioista, jotka tytär joutuu lukemaan löytämistään dokumenteista. Tärkein Lassen vaikenemista asioista oli suhde Sophian äitiin, eivätkä läheskään kaikki siihen liittyneet tyttären kysymykset saa vastausta, koska kukaan asioista tiennyt ei ole enää elossa, eikä kaikista asioista tietysti koskaan kirjoiteta dokumentteja, joita jälkipolvet voisivat löytää tomuisista kenkälaatikoista vintiltä. "Äidin kuoleman jälkeen vuonna 1968 isä ja minä olimme olleet ykseys, joka hitsautui yhä tiiviimmin yhteen, mutta me molemmat ujostelimme puhua vaikeista asioista. Keskustelimme kaikesta emmekä kuitenkaan. [- -] isänä ja tyttärenä rakensimme luottamukseen, rakkauteen ja molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvan suhteen. Isä ei valehdellut, hän vain vältti puhumasta vaikeista asioista. Ehkä suojellakseen minua. Tai itseään." (s. 379)

 

Lars Jansson kuoli vuonna 2000, Tove Jansson vuotta myöhemmin ja pian myös Tuulikki Pietilä. Sophia Janssonin edeltäviin sukupolviin liittävät linkit olivat nyt kaikki poissa. Ainoa muuttumaton asia oli rakkaus siihen ensimmäiseen saareen, sen kautta sukupolvien ketju jatkuu siinä missä muistojenkin avulla – tai muistojen kirjoittamisella kirjaksi. "Kun kaikki oli kirjoitettu paperille, tuntui kuin suuri taakka olisi nostettu harteiltani. Ja äkkiä minä olin toisenlainen ihminen, melkein kuin olisin löytänyt kauan kadoksissa olleen onnellisimman puolen itsestäni." (s. 382)

 

Lukija tuntee kirjan sulkiessaan vahvaa, silmät kostuttavaa haikeutta, vaikka kysymys on aivan vieraiden ihmisten kohtaloista. Mutta sitähän se haikeus on, että on yhtä aikaa onnellinen ja surullinen.