Tekno-optimistin tarinoita

Kari Angerian ja Risto Linturin kirja Elämän tarkoitus ja tekoäly : Tarinoita ihmisyyden rajalta (Basam Books 2025) on outo tapaus, enkä tiedä, osaanko siitä sanoa mitään merkityksellistä tai hyödyllistä. Molemmat kirjoittajat ovat omilla tavoillaan ja tahoillaan tietotekniikan ja johtamisen ammattilaisia, enkä oikein päässyt selville siitä, keille tämä kirja on kirjoitettu. Se on niin vahvasti tekno-optimistinen, että lukijalla on koko ajan halu työntää kantapää maahan ja tehdä joukko kysymyksiä. Eivät kai aihepiirinsä taatusti hyvin tuntevat kirjoittajat voi olla noin liikuttavan hyväuskoisia vallan ja politiikan suhteen? Ei kai koskaan aikaisemminkaan tekninen kehitys ole ollut kuin silkkistä tanssia vain. Kirja on kirjoitettu suomeksi, joten se ei voi olla tarkoitettu Yhdysvaltain markkinoilla ja sikäläisen optimismia, yrittäjyyttä, rikastumista ja pärjäämistä ihannoivan ajattelutavan sisäistäneille ihmisille.

Angerian ja Linturin kirja on kirjoitettu laajojen "Karin" ja "Riston" puheenvuorojen näennäiseksi keskusteluksi, joka toimii ja ei toimi. Keskustelun tuntua ei oikein synny puheenvuorojen laajuuden takia, eikä kumpikaan kirjoita kuin satunnaisesti millään lailla henkilökohtaisesti. Lopputulos voisi olla seurausta ja tulos prosessista, jossa kirjaa on tehty sähköpostitse lähetetyillä teksteillä, jotka on toimitettu kirjaksi liittämällä vuoropuheluiden eteen jokin historiallinen tapahtuma aasin ja lukijan sillaksi käsiteltävään aiheeseen. Vaikka asia on ratkaistu suomalaisittain maltillisella tavalla, ei lukija voi olla vaistoamatta sitä, että asialla ei ole kaksi filosofia vaan kaksi yrittäjää. Siinä ei ole mitään moitittavaa, että yrittäjän taustallakin kirjoitetaan. Tämä kirja jää silti jotenkin kahden maailman välille, eikä se silti ole alaotsikon "ihmisyyden rajalla".

Kirja on sivumäärältään varsin suppea (133 sivua), joten on ymmärrettävää, ettei oikein mihinkään aiheeseen paneuduta tavalla, joka jättäisi lukijalle tuntemuksen "perusteellisesta" käsittelystä. Se lienee harkittu ratkaisu, onhan kyseessä valikoima "tarinoita", ei mikään oppikirja tai spesifisen aiheen tutkimusraportti. Olin ehkä väärän tyyppinen lukija, mutta en kokenut ratkaisua erityisen antoisana. Toivoin koko ajan Angerian ja Linturin lyövän pöytään jonkin ällistyttävän uuden ajatuksen (pelkästään termi "pohde" vs. "pohdinta" ei siihen riitä), mutta en kokenut sellaista havainneeni, ellei kirjoittajien luja luottamus sekä termin "tekoäly" käyttökelpoisuuteen että tulevan kehityksen vastustamattomaan voittokulkuun ole tarkoitus juuri siten tulkita.

* * *

Angerian ja Linturin maailmassa toimitaan "rahataloudessa" tai "markkinataloudessa", mutta ei missään kapitalismin kaltaisen täsmällisesti määritetyssä todellisuudessa. Tekniikan kehitys on omalakisensa ilmiö, johon talouden ja politiikan maailmat jotenkin vaan sopeutuvat. Kirjoittajat eivät suoranaisesti kiistä jättimäisiä tuloeroja, mutta niillä ei tunnu olevan mitään dramaattista vaikutusta tekoälyn kultaamassa tulevaisuudessa. Saattaa kyllä käydä niin, että useimpien ihmisten työt katoavat, mutta sitten täytyy vaan kouluttautua uudelleen tai jotain muuta, jotta syntyy varallisuutta hankkia edes edullinen kotirobotti, joiden kanssa loppuelämä sitten sujuukin. 

Jokseenkin käsittämätöntä on se keveys, jolla Angeria ja Linturi ohittavat tämän hetken eksistentiaaliset uhat eli ilmastonmuutoksen, luontokadon ja suunnattoman varallisuuden kasautumisen palvelemaan pelkästään lisärahan tahkoamista finanssikapitalismin uumenissa. Eivät kirjoittajat niitä varmaan kiistä, mutta kun ne jättää pohtimatta, ei tarvitse ottaa kantaa kysymykseen siitä, voisiko uusi ja varmasti uljas tekoälymaailma kenties jopa vaarantua sen takia, ettei ihmiskunta pysty ratkaisemaan suurimpia haasteitaan – jotka eivät liity tekoälyn kaltaiseen uutuuteen tai sellaisen puuttumiseen.

Samanlainen toisaalle katsominen vaivaa myös kirjan suhdetta valtaan, niin poliittiseen, ideologiseen kuin taloudelliseen. Angeria ja Linturi eivät pohdi perusteellisesti ja syvällisesti sitä mahdollisuutta, että ns. tekoälyn kehitys ei muunnu yleiseksi hyväksi vaan jää eliitin omaksi hyväksi, aivan kuten taloudellinen vauraus on aina jäänyt. (Minä olen suomalaisena pienituloisenakin vauras verrattuna bangladeshiläiseen kutomotyöläiseen, mutta vanhojen verenimijäimperiumien rikkaisiin verrattuna rutiköyhä.) Angeria ja Linturi tuntuvat tosissaan uskovan siihen, että jonkinlainen yleisrobotti tulee olemaan "jokaisen" ulottuvilla. Kun tuntee kapitalismin ikiaikaisen pyrkimyksen pitää tuotteiden hinta ylhäällä keinotekoisen niukkuuden avulla, jos aitoa niukkuutta ei ole tarjolla, tuohon unelmaan on vaikea suhtautua vakavasti.

* * *

Angeria ja Linturi eivät problematisoi "tekoälyn" käsitettä saati sisältöä kunnolla. Se nyt vaan on jo osa nykyistä maailmanmenoa ja tulevaisuudessa vielä enemmän. Muutaman kerran vilahtaa ohimennen huoli huonosta kehityksestä, mutta sitten taas "tekoäly" ratkaisee käytännössä kaikki tarpeet ja ongelmat. Onko tämä tahallista yksinkertaistamista? Voi olla, jos kirjasen tarkoitus on levittää "tekoälyn" ilosanomaa ja kääntää vahva optimismi päälle. Tätä vaikutelmaa vahvistaa myös se, etteivät kirjoittajat tunnu vakavasti epäilevän "tekoälyn" kilpailukykyä ihmisen älyn rinnalla ja ohikin. He eivät pyri tekstissään tekemään selvää eroa myöskään datan, informaation ja tiedon välillä, vaikka kysymys keinotekoisesta älykkyydestä tulee ajankohtaiseksi vasta mielekkään tiedon prosessointikyvyn yhteydessä, datan ja informaation käsittely on pelkkää laskukoneen toimintaa. 

Luetun muistaminen ja semanttinen ymmärtäminen ovat eri asioita. Kykeneekö algoritmi oma-aloitteeseen perustutkimukseen? Millä perusteella se valitsisi asian, jossa perustutkimusta ei ole tehty? Ihminen voi laatia listoja asioista, joita ei ole vielä tutkittu, mutta millä perusteella algoritmi sellaisen listan laatisi? Teknisesti ottaen tutkimattomia asioita lienee loputtomasti, mielekkyys valinnan perusteena vaatii inhimillistä älyä (vaikka ei sinänsä mitenkään poikkeuksellista älykkyyttä; esimerkiksi jokainen musikologi tai musiikin harrastaja voi helposti ja nopeasti todeta, ettei kukaan ole tehnyt säveltäjä Ilmari Hannikaisen tuotannosta perustutkimusta). Jokainen ihmisyksilö on aina elänyt "tekoälyjen" eli itseään paljon älykkäämpien, kekseliäämpien, luovempien ja viisaampien ihmisyksilöiden keskellä, siihen ei ole koskaan tarvittu modernia tekoälyä. Kaikkien ihmisten kaikki kyvyt selvästi ylittävän tekoälyn tavoittelu on tyystin eri asia kuin koiraa ulkoiluttava, matot tamppaava ja kaupassa käyvä robottiapulainen.

Minulle jäi Angerian ja Linturin kirjan luettuani myyntipuheen tuntemus. Ei siksi, etteikö kirjassa pohdittaisi aivan oikeitakin ongelmia ja haasteita tai etteivät kirjoittajat olisi aiheidensa asiantuntijoita, vaan siksi, että mikään ei näyttäisi olevan nykyhetken ihmisen ja häkellyttävän taitavien ja "tekoälykkäiden" laitteiden/algoritmien välissä. Ne tulevat ja me sopeudumme. Jos emme sopeudu, se on harmillista, mutta minkäs teet. Näin ajattelevat ja puhuvat "insinöörit", joiden maailmassa kaikki haasteet ovat ratkaistavissa, kysymys on vain ajasta ja resursseista. Mutta miten rakentaa aito "tekoäly", kun emme oikeasti tiedä edes, mitä ihmisen "äly" on? Miten uskottava on kuva maailman kaikille kansalaisille jaettavasta "tukiälystä", kun pelkästään puhtaan juomaveden ja leipäjauhojen takaaminen jokaiselle on edelleen mahdotonta. Mikä pakottaisi nykyisen 1 %:n eliitin luopumaan asemastaan ja sallimaan "kunnollisen tekoälyn" maailman 99 %:lle? Jonkinlainen synnintunto vuosisataisen itsekkyyden ja ahneuden takia?