Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

sunnuntai 15. helmikuuta 2026

Häijy ja ilkeä, tositarkoituksella

Mitä syntyy, kun porvarillisen valtalehti Helsingin Sanomien toimittaja ryhtyy tutkivaksi journalistiksi ja ottaa luuppinsa alle Riikka Purran rasismin, perussuomalaisten aggressiivisen viestintäkulttuurin ja kotimaisen politiikan "myrkyttymisen"? Likainen somesota (Nemo 2025) ei ole neutraali, vaikka pyrkii ulkoisesti välttämään ilmaisuja, joista kohde voisi nostaa taas yhden someäläkän. Pekka Mykkänen on valtalehden toimittajana puun ja kuoren puristuksessa, vaikka voi olla vaikea määritellä, mitä oman työnantajan suunnalta olisi voinut seurata, jos Mykkäsen kirja olisi persujen sometaktiikkaa vilpittömästi tai kateellisesti fanittava. No ei ole, kyllä tämä on ainakin "persukriittinen" siinä missä rasismia ja vieraskammoa voi kutsua pehmeästi "maahanmuuttokriittisyydeksi".

Mykkäsen kirja on ajoittain varsin yksitoikkoiseksi valahtava Perussuomalaisten viestintäkulttuuria erityyppisten tapauskertomusten perkausta. Tylsyys ei ainakaan kokonaan ole kirjoittajan vastuulla, sillä vaikka niin ei välttämättä tulisi olla, persujen viestintäpolitiikka on loppujen lopuksi aika vähien ainesten kierrätystä tekniikalla, jossa määrä tuppaa jatkuvasti nousevan laatua rutkasti tärkeämmäksi tekijäksi. Havaintoa voisi pitää yllättävänä, jos Mykkäsen lailla kuitenkin myöntää, että em. politiikan aivot eli Jussi Halla-aho ja Matias Turkkila ovat molemmat älykkäitä tavalla, joka asettaa puolueen varsinaisen kenttäarmeijan valovoimaisimmat räyhääjät vääjäämättä narrin rooliin.

Varsinkin Turkkila on kirjan perusteella se henkilö, joka tulee tai haetaan paikalle aina, kun ehkä sovittu taktiikka pettää tai joku räyhääjistä unohtaa, mitä oli sovittu ja aiheuttaa puolueen kannalta ei-toivotun somerähäkän. Halla-aho ei ilmeisesti vaivaudu kuin poikkeustilanteissa toimimaan yleisen pelastajan roolissa, ei varsinkaan sen jälkeen, kun hän päätti siirtyä tuuliselta puoluejohtajan tontilta eduskunnan puheenjohtajaksi. Ratkaisun kaikki taustat selviävät ehkä joskus tulevaisuudessa, tässä ajassa operaatio näyttää suhteellisen itsekkäältä liikkeellä, jolla Halla-aho hankki itselleen muodollisesti erittäin arvostetun pestin. Sen hintana tosin oli historiallisen alhaisten kannatuslukujen sietäminen vuodesta toiseen. 2023 Halla-ahoa äänesti salaisessa vaalissa vielä 134 edustajaa, 2024 vain 91 ja 2025 105 kollegaa. Vuoden 2026 116 ääntä eivät varmasti ilahduttaneet, sillä perinteisesti puhemies saa melkein kaikkien muodollisen tuen.

* * *

Kirjan sisältämiä nahinoiden avauksia ei ole mielekästä sen tarkemmin avata, koska perimmäinen kysymys, jota Mykkänenkin arvatenkin on yrittänyt pitää mielessään, on kysymys persujen viestintästrategian ja myös -taktiikan yksioikoisesta nojautumisesta ilkeyteen, riitaisuuteen, uhriutumiseen ja oman virheettömyyden julistamiseen. Onko kyseessä tietoisesti valittu linja monenlaisten joukosta vai oliko niin, ettei puolueella loppujen lopuksi ollut muuta vaihtoehtoa, koska jäsenistö ja potentiaaliset äänestäjät eivät olisi muuhun suostuneet tai koska puolueella ei ollut laittaa keskeisiin ja näkyviin tehtäviin taitavia ja tyylivaihdoksiin kykeneviä toimijoita? Jos ajattelemme, että puolue korvasi liian natsihenkisen Vilhelm Junnilan päähallituspuolue Kokoomuksesta mainehaitallisuutensa takia potkitulla Wille Rydmanilla ja nimitti eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi poikkeuksellisen tylysti somessa töksäyttelevän Jani Mäkelän, ainakin jälkimmäinen kertoo vaihtoehdottomuudesta (Rydman oli luultavasti silkkaa vittuilua hallituskumppanille).

Kun Mykkäsen kirja ei yllättäen pääty oikeastaan minkäänlaiseen yhteenvetoon, hoidan sitä tonttia seuraavassa omin luvin ja omalla vastuullani. Näkemykseni on, että persuilla on aidosti pulaa julkisista kasvoista ja puhujista, jotka pystyisivät tasapainottamaan puolueen ikävää, häijyilevää ja laskelmoitua tukeutumista ns. kansan huonoimpiin ominaisuuksiin eli kateuteen ja oman kurjuuden kohentamiseen sillä, että löytyy joku muu, jolla menee vielä huonommin ja johon verrattuna on itse luomakunnan kruununjalokivi. Varmasti on niin, että tahallinen junttimaisuus on kannattanutkin, vaikka ei enää siinä vaiheessa, kun persut hallituspuolueena ja Purran valtiovarainministeröimänä joutuivat maksamaan katteettomien lupausten pettämisestä. 

Todennäköisesti Turkkila on jossain vaiheessa analysoinut tilanteen ja todennut, että Jussi Halla-ahoa "Mestarina" pitävien puolue ei voi olla muuta kuin häijy, ilkeä, kaunainen ja ikuinen uhri. Mehän emme tiedä, mitä Turkkila olisi tehnyt, jos olisi itse puolueen johtaja, emmekä koskaan saane tietääkään. Viestintästrategia oli rakennettava niistä palasista, joita oli käytettävissä. Kun Matti Putkonen oli vielä puolueen julkinen torpedo, Turkkila saattoi luottaa siihen, että "työmies" pitää porukat ruodussa. Putkosen väistyttyä eläkkeelle hallitustaipaleen käynnistyttyä ja Riikka Purran muututtua näkyvästä puoluejohtajasta vielä näkyvämmäksi, mutta myös haavoittuvammaksi valtiovarainministeriksi on Turkkila epäilemättä joutunut aktiivisemmin ohjailemaan julkista viestintää, jos se on kaikkien osasten kohdalla ollut edes mahdollista (Jani Mäkelän ohella on erityisesti Sebastian Tynkkysen "ohjailua" pidetty käytännössä mahdottomana tehtävänä varsinkin puolueen ainoaksi mepiksi valinnan jälkeen).

* * *

Mykkänen ei edes yritä vastata kysymykseen siitä, kenen "syytä" tai "ansiota" persujen someviestinnän onnistuminen tai epäonnistuminen on. Erityisen tarkkaan Mykkänen välttelee sitä havaintoa ja johtopäätöstä, että persut ovat voineet riehua erityisesti somessa tunnetulla tavalla ja menestyksellä, koska muut eduskuntapuolueet tai media eivät ole tehneet juuri mitään persujen tyylin eristämiseksi. Media on sallinut persukielisen räyhäämisen ehkä pääasiassa siksi, että sen maustamana on lehtiä ja juttuja ollut helpompi myydä. Mutta muiden puolueiden huolettomuus on joko ymmärtämättömyyttä tai kylmää laskelmointia. Laskun maksaa joka tapauksessa yhteinen yhteiskuntamme, eikä kyse ole edes mistään kaukaisesta tulevaisuudesta, vaan persupuheen laskuja maksellaan jo nyt.

Sekin lienee selvää, että persujen viestinnän monet ideat on kopioitu suoraan trumpilaisen oikeiston arsenaalista. Tätä velkaa ei media ole mielestäni erityisen pontevasti pitänyt näkyvissä. Ei ole pitänyt, koska suomalainen oikeisto on Kokoomusta myöten arvioinut trumpilaisuuden voittavaksi hevoseksi. Ennen Orpon-Purran hallitusta Kokoomus pyrki silloin tällöin muistuttamaan, että PS on ikävällä tavalla maahanmuuttovastainen ja antaa rasismille etc. liian paljon periksi. Hallituksessa kuvioksi on vakiintunut se, että persut järjestävät tai tulevat järjestäneeksi kansallisen kohun, jota Kokoomus vähättelee ja siivoilee nopeasti unohdettavien asioiden hautausmaalle. Mikään normaali hallitusohjelma ei olisi sietänyt jatkuvaa kumppaneiden nöyryyttämistä, mutta tässä tapauksessa Kokoomuksen ideologiset tavoitteet olivat niin pakottavat, ettei mikään ole saanut tai voinut hallitusta kaataa.

Likainen somesota valottaa persujen viestinnän periaatteita suurella esimerkkiaineistolla, jonka luulisi toimivan varoittavana esimerkkinä. Mykkänen ei peittele sitä, että pitää persujen toimintaa kansallista puhetapaa ja ehkä myös parlamentarismia heikentäneenä, ehkä jopa "mädättäneenä". Helsingin Sanomat ei ole kuitenkaan missään vaiheessa kohdellut persuja tavalla, joka vaarantaisi oikeiston historiallisen ristiretken hyvinvointi-Suomen peruuttamiseksi, köyhien kyykyttämiseksi, rikkaimpien etujen lisäämiseksi ja ennen muuta perinteisen työväenluokan nujertamiseksi. Siksi koko porvarillinen Suomi on tyytynyt moitiskelemaan persujen räikeimpiä viha- ja kaunapuheen ilmentymiä samalla tarkasti varoen edistämästä oikeistolaisen hallituksen murentumista. Sen takia persupuheen monet ikävät puolet on tosiasiallisesti hyväksytty ja otettu yhteiseksi poliittiseksi todellisuudeksi. Sitä ei Mykkänen sano ääneen, mutta siitä hänen kirjansa tarinat pohjimmiltaan kertovat. 

 

 
Pekka Mykkäsen kuva (C) Emma Grönqvist

PS. Mykkäsen kirjan kansi on niin luotaantyöntävä, että sen täytynee olla harkittu tyylillinen ratkaisu, joka pyrkii olemaan yhtä sisällön yleistunnelman kanssa. Kannen tekijää ei ole mainittu, se taitaa olla AI. Koska Nemo on Otavan omistama, vaikka aikoinaan 1997 itsenäiseksi yleiskuntantamoksi perustettu, resurssipulasta ei ole voinut olla kysymys. Synkkä ja surullinen vakka sai näköisensä kannen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.