Ihminen on apinaeläin

Sonja Kosken kirjaa Simpanssi sisällämme (SKS Kirjat 2025) lukee väistämättä sisäisesti jännittyneesti, vähän kuin anteeksi pyytäen ja varovaisesti. Kirja ilmestyi postuumisti, Koski kuoli maaliskuussa 2025 vaikeiden sairauksien murtamana. Ainoaksi jäänyttä suurelle yleisölle suunnattua tietokirjaa lukee myös henkisenä testamenttina, koska Sonja Koski tiesi, että se jää hänen viimeiseksi valmiiksi saaduksi viestikseen meille elämäämme vielä jatkaville. Kirja Simpanssi sisällämme ei kuitenkaan jäänyt kesken, Koski ehti tarkastaa painoon tarkoitetun version.

Tällaisen kirjan kohdalla miettii, voiko sitä millään tavalla edes arvioida, kun ei ole itse samojen asioiden tutkija. Päätin kuitenkin jotain kirjoittaa, koska kirja on monella tavalla poikkeuksellisen onnistunut juuri siinä roolissa, mihin kirjoittaja mitä ilmeisimmin on tähdännyt eli koskettamaan lukijan sisintä. Aloitan kuitenkin lopusta, avoimesti meille lukijoille suunnatusta viestistä ja vetoomuksesta. Paradoksaalisesti Koski oli tässä vaiheessa jo siirtynyt apinoiden tutkimisesta hevosten maailmaan. On todella sääli ja suuri harmi, ettemme voi koskaan lukea Kosken kirjaa ihmisen ja hevosen suhteesta.

"Kun toimimme eläimen kanssa tätä kuunnellen ja kunnioittaen, olemme jonkin tärkeän äärellä. Lajienvälisen yhteyden kokemus voi olla siemen laajemmalle ihmisestä osana monilajista verkostoa. Uskon, että kokemus on saavutettavissa, kun olemme vuorovaikutuksessa minkä tahansa eläimen tai vaikkapa kokonaisen metsän kanssa. Tieto yksin ei riitä, vaan tarvitsemme tunneyhteyttä kokeaksemme asian tärkeäksi. Tarvitsemme syviä merkityksellisyyden kokemuksia muiden elämänmuotojen kanssa, jotta voimme omaksua maailmankuvan, jossa muut lajit ovat samanarvoisia ja yhtä erityisiä ja tärkeitä kuin me itse." (s. 267)

* * *

Olemme ihmisinä yksi haara eläinlajien valtavassa sukupuussa. Haaramme on erittäin elinvoimainen, vaikka kaikki muut haaroitusyritykset ovat päättyneet sukupuuttoon. Edustamme sitä yhtä lajia, joka ei ole kadonnut sukupuuton takia. Sukupuun meitä lähimmät haarat kuuluvat ihmisapinoille, joista vielä elossa ovat simpanssit, bonobot, orangit ja gorillat. Ihmisillä ja ihmisapinoilla on yhteiset esivanhemmat, joiden haarasta erkaannuimme hiukan eri suuntiin miljoonia vuosia sitten. Biologian näkökulmasta olemme läheisiä sukulaisia, vaikka samalla yksityiskohdilta erilaisia. Sonja Koskea kiinnosti selvittää, mitä tämä lähisukulaisuus ja samanaikainen erilaisuus tarkoittaa.

Simpanssi sisällämme etsii vastauksia kysymyksiin, joihin vastaaminen on vaikeaa yhteisen kielen puuttuessa. Lähisukulaisillamme on monipuolinen äännemaailma, mutta se ei sovellu kommunikoinnin välineeksi meille ihmisille. Tutkija joutuu keksimään kokeita, joiden avulla yritetään selvittää yhteistyön, väkivallan, empatian, älykkyyden ja normien kaltaisia kognitiivisia piirteitä. Tutkittavaa riittää, sillä moderni biologia ei etene jäykillä oletuksilla ja ennakkoluuloisilla arveluilla. Tulokset ovat usein moniselitteisiä, eikä tiedemaailma tyydy harrastamaan leppoisaa konsensusta vaan aina on tilaa jyrkästi eriäville tulkinnoille, jotka pakottavat jatkamaan ja tarkentamaan tutkimuksia.

Eläinten käyttäytymisen tutkiminen pelkästään eläintarhoissa ja laboratorio-oloissa on yhtä huteralla pohjalla kuin olisi tehdä päätelmiä ihmisestä pelkästään vankiloissa ja mielisairaaloissa tehtyjen havaintojen pohjalta. Sonja Koski tutki apinoita sekä tarhassa että eläinten luontaisissa elinympäristöissä ja ymmärsi sen pohjalta, että molempia tarvitaan, mutta jälkimmäiselle on annettava enemmän huomiota, vaikka tutkiminen luonnossa on usein teknisesti äärimmäisen haastavaa sekä biologille että hänen laitteilleen. Useimmat meistä kohtaavat ei-kesytettyjä eläimiä niiden luontaisessa ympäristössä varsin harvoin, jos koskaan ilman tappamisen tarkoitusta. Luontokuvaus on harrastuksena yleistynyt, mutta on silti pienen vähemmistön tekemistä. Olemme suhteessamme muihin eläimiin pääosin välillisen informaation ja tiedon varassa.

* * *

Simpanssi sisällämme on erinomainen opas sille, joka pohtii suhdettaan muihin lajeihin. Kirjan vaihtelevat näkökulmat valottavat tuota suhdetta pääosin luonnontieteellisen tutkimustiedon pohjalta korjaten virheellisiä "totuuksia" (myös bonobot ovat sekasyöjiä ja niille maistuu muiden eläinten liha, kun sitä on tarjolla) ja muistuttaen koko ajan siitä, että tiedämme vähemmän kuin haluamme myöntää. Tieteellinen tieto eläinten kognitiivisista kyvyistä, kivun ja muun stressin kokemisesta tai sosiaalisista suhteista lisääntyy kumulatiivisesti, mutta ihmisten arkiajattelussa toimitaan joko pahasti vanhentuneen tai alusta alkaen virheellisen informaation pohjalta rakennettujen harhojen pohjalta. Uutta tietoa ei aina myöskään haluta omaksua, jotta omia pinttymiä ei tarvitse käsitellä ja korjata.

Sonja Kosken pahasti kesken päättyneen tutkijanuran muutosta on kiinnostavaa kirjan sivuilta seurata ja on vaikea välttää vaikutelmaa, että kirjoittaja on tietoisesti rakentanut kaaren, joka versoo moneen suuntaan, mutta tähtää silti koko ajan keskeisiin huomioihin ihmisen ja muiden eläinlajien keskinäisestä riippuvuudesta ja yhteydestä toisiinsa. Koski ei harrasta Gaia-tyyppistä kaunopuheisuutta, mutta kaiken elollisen yhteisyys on hänelle selvästi tärkeintä. Koski ei torju sinänsä ajatusta ihmisen erityislaatuisuudesta, mutta muistuttaa, että kaikki muutkin eliölajit ovat omasta näkökulmastaan yhtä erityisiä. Vain se on harhaa, että olisimme erityisen erityisiä.

Sonja Koski joutui lopulta toteamaan ääneen, että ihmisen erityisyys on ennen muuta hänen erityinen tuhovoimaisuutensa. "Ympäristön laajamittainen tuhoutuminen, lajikato ja ilmastokriisi ovat saaneet meidät ymmärtämään, miten riippuvaisia olemme koko elonkehästä. Kaikki ilmakehästä mehiläisiin ja sienirihmastoista bakteereihin on täysin oleellista myös meidän elämällemme. Olemme yksi laji loputtoman monimutkaisen maailman seittiverkostossa." (s. 265) Ilman tuhovoimaisuuttaan ihminen voisi lajina tyytyä kukoistamaan ekologisessa lokerossaan muiden lajien tavoin. Mutta emme voi, koska ainoana eliölajina kykenemme myös kaikkien muiden tuhoamiseen. Ihmisen on opittava elämään ympäristöään turmelematta. Älykkyytemme antaa mahdollisuuden ymmärtää tämä yksinkertainen eloonjäämisen edellytys. Tarvitsemme itsehillintää ja -sääntelyä, joista olemme rimpuilleet irti koko lajimme olemassaolon ajan.