Laskelmoitua tieteistarinointia

Ammattikoodari Andy Weir onnistui vuonna 2011 julkaisemaan kirjan The Martian, josta Ridley Scott teki 2015 menestyksekkään elokuvan, joka meillä tunnetaan nimellä Yksin Marsissa. Elokuvan myötä Weiristä tuli best seller -kirjailija, jonka kaksi seuraavaakin kirjaa eli Artemis (2017) ja Project Hail Maria (2021) ovat olleet menestyksiä ja sitä myöten myös elokuvien pohjana, jälkimmäisen kohdalla tosin ei vielä valmiina. Operaatio Ave Maria (Into 2022, suomennos Annukka Kolehmainen) on julkaistu poikkeuksellisen nopeasti ja varmuuden vuoksi kustantaja on painattanut kanteen New York Timesin arvion "Yksi vuoden parhaista kirjoista". Jos ilmaisun ottaisi tosissaan, täytyisi olla huolissaan nykykirjallisuuden tasosta Yhdysvalloissa. Mutta ei nyt olla tosikkomaisia, ilmaisu on tietenkin pelkkää myyntipuhetta. En yleensä ärsyynny tieteiskertomusten (scifi) takia, vaikka monet niistä ovatkin tylsiä, kaavamaisia ja ideaköyhiä. Kirja ei ole erinomainen oikein millään yleismittarilla.

Andy Weirillä on kyllä ideoita ja mielikuvitusta, mutta kirjoittajana hän on pitkästyttävä ja juuri niin kaavamainen kuin harrastajakirjoittajalla on oikeus olla. Ihmiskuvaus on lapsellista ja yksitasoista, puhdasta amatööritasoa. Ärsyttävintä on kuitenkin kirjan "huumori" (takakansitekstin mukaan "hersyvä huumori"), joka saattaa upota lapsellisiin lukijoihin Yhdysvalloissa, mutta joka synnyttää suomennettuna lähinnä vaivaannuttavan vaikutelman (eikä vika ole kääntäjässä). "Vitsikkyyttä" on myös aivan liian paljon, eivätkä Weirin kyvyt ole riittäneet rakentamaan minkäänlaista tasapainoa sen ja kirjan "vakavan" teeman (ihmiskunnan tuhon uhka) välille. Huumori ei ylipäätään ole helppo tyylikeino ja tieteiskirjallisuudessa se on onnistunut erittäin harvoin (Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjat sekä Hannu Rajaniemen trilogia  Kvanttivaras – Fraktaaliruhtinas – Kausaalienkeli tulevat lähinnä mieleen onnistumisina).

Itseäni rasitti myös Weirin kömpelönoloinen ratkaisu kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa (reaaliajassa sekä pelastusretkikunnan valmisteluiden ajassa). En tiedä, ovatko siirtymät yhtä ontuvia myös alkuteoksessa, mutta lähinnä henkilögalleriasta saattoi päätellä, kummassa ajassa ollaan. Kliseisen henkilökuvauksen myönteisenä puolena voi mainita kirjaa hallitsevan vieraskammoisuuden täydellisen puutteen. Weir kuvaa maailman valtiot ja niiden johtajat hädän yksimielisiksi hitsaamaksi joukoksi, joka on jättänyt geo- ja muut poliittiset kiistat sivuun. Kiinalaiset ja jopa venäläiset ovat arvostettuja ja osaavia ihmisiä, puhumattakaan kirjaan myöhemmin putkahtavasta toisen elollisen kulttuurin edustajasta, jonka hämähäkkimäinen ulkomuoto ei synnytä kuin muutaman vitsin. Saa nähdä, säilyykö tämä rauhanomainen rinnakkainelo myös tulossa olevassa elokuvassa, kun Yhdysvaltain hallinto on täydessä rähinässä sekä Venäjän että Kiinan suuntaan.

* * *

Tieteiskirjallisuudessa on perinteisesti annettu anteeksi kaunokirjalliset puutteet, jos idea ja sen toteutus ovat onnistuneita. Tässä suhteessa Andy Weir on onnistunut kohtalaisen hyvin, vaikka tekeekin kaikkensa pilatakseen ideoitten voiman lapsellisella kirjoitustyylillään. Kirjan perusidea - aurinkojen energiaa tehokkaasti sitova eliö astrofagi on kekseliäs ja tieteiskirjallisuuden perinteeseen hienosti istuva ajatus. Pidän varsin kekseliäänä myös tapaa, jolla Weir on kuvannut ihmisen ja Eridan-planeetan edustajan kohtaamisen ja kommunikaation rakentamisen. Vaikka se on monin paikoin Weirin "huumorin" turmelemaa, perusajatus siitä, miten näköön ja toisaalta kuuloon perustuva aistijärjestelmä voivat löytää yhteisen kielen on aika hieno.

Kirjan suuri tarina eli avaruusaluksen lähettäminen itsemurhaluontoiselle matkalle Maan ja sen asukkien pelastamiseksi Auringon säteilytehon pienenemiseltä ei ole erityisen omaperäinen, kuten ei sekään, että kolmihenkisestä miehistöstä vain yksi selviää loppuun asti. Myöskään tarinaan kirjoitettu dramatiikka eli jatkuvat tekniset takaiskut ja haasteet, jotka nerokkaan tutkijan ja insinöörin osaamisella selätetään, ei oikein innosta scifiä paljon lukenutta. Weirin teksti hukkuu välillä auttamattomasti loputtoman yksityiskohtaiseen tieteellistekniseen selittelyyn, jota kirjoittaja ei ole osannut tai halunnut tiivistää. Miten mahtaa onnistua tämän elementin siirtäminen elokuvaan, vaikka itse tarina onkin kirjoitettu muuten suoraan elokuvan käsikirjoitus mielessä.

Aiemmin kehumani rauhanomainen humanismi toteutuu myös kirjan loppuvaiheissa, kun kirjan sankaritiedemiesopettaja monien käänteiden jälkeen muuttuu Eridanin planeetan yhdeksi asukkaaksi. Kahden lajin yhteistyö jatkuu auvoisena, eikä Weir ehkä hiukan yllättäen enää palaa Maahan saamaan sankarin vastaanottoa. Hyvä oivallus on jättää Maan pelastumisesta kertominen sen varaan, että Auringon säteilytaso palaa entiselleen. Tämä on mahdollista, koska avaruusaluksessa oli varustuksena neljä luotainta, joiden avulla oli mahdollista toimittaa perille pelastava viesti, vaikka sankarimatkaaja itse ei sille matkalle enää lähde. Luotaimet on nimetty The Beatles -yhtyeen jäsenten etunimien mukaan ja poikkeuksellisen aidosti vitsikkäästi luotaimen koekappaleen nimi on kirjassa Pete. Jätän vitsin 1960-luvun nuorten tietämyksen varaan.

* * *

Operaatio Ave Maria olisi voinut olla kelpo tieteiskertomus, jos sen olisi kirjoittanut kirjaksi joku alan taitureista. Nyt se jää jonkinlaiseksi avaruusviihteeksi, joka on tosin maustettu varsin voimakkaalla tieteellisellä ja kosmologisella kastikkeella. Jäin itse pohtimaan, olenko vain liian kranttu, vai onko tieteiskirjallisuuteen syntynyt tällainen puolitehoisten best sellereiden genre täyttämään jotain todellista kaupallista tarvetta? Luultavasti kysymys on vain elokuvateollisuuden ja kaupallisen viihdekirjallisuuden yhteydestä, jonka takia liian moni uutuuskirja vaikuttaa suoraan elokuvan tai televisiosarjan käsikirjoitukselta. Sillä vaikka best seller -kirjakin voi englanninkielisellä kielialueella tuottaa hyvin myös kirjailijalle, elokuvaoikeuksien myynti isolle yhtiölle on tietysti se lottovoitto, jota jokainen viihdekirjailija ainakin Yhdysvalloissa tavoittelee.

Itse aion kyllä edelleen pysytellä siinä tieteiskirjallisuuden haarassa, jota luonnehtii omaperäinen keksintä, fysiikan perusehtojen ymmärrys ja joutavanpäiväisen fantasian poissaolo. Eihän sellaista juuri enää suomenneta, mutta uskoakseni genre on kuitenkin edelleen hengissä, vaikka esimerkiksi Hannu Rajaniemi ja Vernor Vinge näyttävät valitettavasti lopettaneen kirjoittamisen, eikä jälkimmäisen 2000-luvun paria kirjaa ole edes suomennettu. Tiedän, että kotimaista tieteistyyppistä kirjallisuutta ilmestyy, mutta en ole siitä löytänyt oikein Rajaniemen veroista älyn loistetta. Kaikeksi onneksi niitä klassikoita riittää näkyvissä olevan Maan sivilisaation loppuun asti. 

 

 

Rikostoimittajan vaikeat valinnat

Aarno Malin on toimittaja, joka on erikoistunut penkomaan rikollisuutta, jonka tekijät käyttävät hyväkseen internetin tarjoamia teknisiä mahdollisuuksia luoda yhteyksiä potentiaalisiin asiakkaisiin ja uhreihin (usein samoja ihmisiä molemmissa rooleissa) alhaisella kiinni jäämisen riskillä. Kirja Pimeyden ytimeen : Tutkimusmatka Tor-verkon rikollisuuteen (Atena 2022) on kirjoittajan mukaan ollut tekeillä jo pitkään. Aina ei pitkäkään kypsyttely tuota laadukasta lopputulosta. Minusta Pimeyden ytimeen on jäänyt raakileeksi syistä, joista jotkut liittyvät uskoakseni kirjoittajan kokemattomuuteen, toiset taas kustantajan haluaan julkaista nimeke, joka taatusti herättää uteliaisuutta ja kaupallista kiinnostavuutta tekstin laadusta riippumatta. En epäile Aarno Malisen henkilökohtaisia motiiveja ja hänen kokemustensa traumaattisuutta. Mielestäni on kuitenkin aiheellista kysyä, saako lukija tästä kirjasta sellaista tietoa, joka auttaa ymmärtämään verkkorikollisuuden syitä tai motiiveja, rikollisuuden estämisen välineistä puhumattakaan.

Kustannustoimittaja olisi ehkä voinut hioa tekstistä pahimman subjektivismin, mutta sille tuskin kukaan olisi voinut mitään, että Pimeyden ytimeen on rakenteellisesti ja tietokirjallisesti keskeneräinen. Malin ei ole toki ensimmäinen, joka on rakentanut kiihdyttävistä aiheista kirjan "henkilökohtaisen tutkimusmatkan" merkeissä, mutta kun aiheiksi valitsee huumekaupan tai pikkulasten kiduttamisen kaltaisia mielenkiihdyttäjiä, vaatimukset kirjoittajan henkilökohtaisen roolin hallitsemiseen kasvavat nopeasti. Malin ei näytä edes yrittäneen, vaan hän rakentaa omasta roolistaan sekä rikollisten kiinnioton puhdasotsaista apulaista ja ehkä vähän sankariakin että ainutlaatuisia kokemuksia ja asiantuntemusta edustavaa pioneeria, joka on saavuttanut sekä poliisin että rikollisten arvostuksen ja luottamuksen. Ehkä näin on, mutta asialla ei oikeastaan pitäisi olla mitään tekemistä sen kanssa, mitä kirja lupaa lukijalleen. Malin nimittäin kertoo konkreettisesti vain historiaan jo jääneistä viritelmistä sillä verukkeella, ettei halua mainostaa aktiivisesti toimivia rikollisia. Samalla ilmaan jää kuitenkin paljon kysymyksiä siitä, miten hyvin jo tapahtuneet rikokset edustavat nykypäivää saati tulevaisuutta.

Malin ei ole vaivautunut tasapainottamaan tekstiensä eri osien tyylilajeja. Kirjoittaessaan huumekaupasta hän näyttäytyy aiheeseen rationaalisesti suhtautuvana rikostoimittajana, joka parhaimmillaan pystyy kertomaan jotain verkkokaupan volyymeistä ja ostajakunnan laajuudesta. Molemmilla on tiedollista merkitystä, koska tällaisen tiedon varassa säädetään uusia lakeja tai – kuten Suomen tapauksessa yleensä on – jätetään lakeja säätämättä ja jatketaan moneen kertaan epäonnistunutta huumepolitiikkaa. Malin analysoi myös hyöyllisesti sitä, miten iso osa verkon rikoksista perustuu yksinkertaisesti kovan luokan rikollisen teon tilaajan huijaamiseen. Tämä jakso on kirjan parasta antia, koska se ampuu hyvin perustein alan monia myyttejä, myös sellaisia, joita kirjan kustantaja hyödyntää kirjaa mainostaessaan. Esimerkiksi asekaupan ja palkkamurhat Tor-verkon kautta Malin osoittaa pääosin myytiksi. Suomesta Malin kertoo yhden varmistetun verkon kautta tilatun palkkamurhan.

* * *

Malinin yleinen lähdekriittisyys tuntuu heilahtelevan laidasta laitaan. Välillä hän toteaa tylysti tämän tai tuon nettihirveyden pelkäksi sepitteeksi, välillä taas lähtee lietsomaan pelkoa ja kauhua kovin subjektiivisin motiivein. Selkeintä tämä on lapsiin kohdistuvan välivallan ja sadismin piiriin kuuluvissa rikoksissa, joita valitettavasti tapahtuu sekä salatuissa verkkopalveluissa että ihan tavallisissa kodeissa. Malin on epäilemättä traumatisoitunut tällaisia rikoksia pengottuaan, mutta sen kaiken valuttaminen lukijan päälle on mielestäni ollut sekä kirjoittajan että kustantajan puolelta vakava virhe. Ei itse kykene keksimään mitään hyväksyttävää tekosyytä sille, että Malin käyttää sivukaupalla palstatilaa kuvatukseen hyvin eksplisiittisesti erilaisia tapoja, joilla sadistiset aikuiset ovat lapsia kiduttaneet. Mielestäni Pimeyden ytimeen syyllistyy kidutuspornon levittämiseen, oli auki kirjoitettu motiivi mikä hyvänsä. Malin ei pysty mitenkään uskottavasti osoittamaan, että tällainen sadismi olisi erityisesti salattujen verkkopalveluiden syytä tai seurausta.

Malin jää jotenkin puoliväliin myös yleisemmässä analyysissään siinä, miten ratkaiseva rooli salatuilla verkkoyhteyksillä on kuvattuihin rikoksiin. Hän antaa kyllä ymmärtää, vaikka ilman mitään todisteita, että lasten kiduttaminen on jotenkin lähinnä Tor-verkon ilmiö, mutta toisaalta huumekaupassa verkko on itse asiassa vain yksi myyntikanavista ja laajasti arvioiden suuren mittakaavan rikollisuutta, mutta säännöllisesti aika lyhytaikaista siitä syystä, että kauppaa käyvät ihmiset, jotka syyllistyvät toistuvasti virheisiin, joiden ansiosta poliisi pääsee kiinni periaatteessa täysin salattuihin todisteisiin. Kirjan mainostekstit antavat ymmärtää, että jossain Tor-verkossa on kysymys "järkyttävästä todellisuudesta", josta useimmat eivät tiedä mitään. Voidaan kuitenkin kysyä, miten hyvin tavalliset lainkuuliaiset kansalaiset tuntevat tarkemmin mitään rikollisuuden lajeja. Itse en usko, että Tor-verkon käytöllä on rikollisuuden yleisyyden kanssa mitään selkeää syysuhdetta. Enemmän se hidastaa rikollisten kiinnijäämistä kuin edistää itse toimintaa.

Tor-verkon "syntilistasta" puhuminen on täysin älytöntä ja viittaa vakavaan rikollisuuden syiden yksinkertaistamiseen. Myöskään sitä Malin ei kykene osoittamaan, että salattujen verkkojen olemassaolo sinänsä olisi luonut kokonaan uusia rikollisuuden lajeja tai lisännyt rikollisuuden kokonaisvolyymiä. Malin kyllä myöntää, että salatuilla verkoilla on paljon täysin laillisia tai kansalaisvapauksien puolustamiseen liittyviä tehtäviä ja etuja, mutta jollain tasolla koko kirja heijastaa ajattelua, että salatut verkot itsessään tuottavat rikollisuutta, jota muuten ei olisi. Minusta tällaista väitettä ja logiikkaa ei ole vahvasti todistettu, eikä siihen pysty myöskään Malin kirjallaan. On varmasti totta, että rikolliset voivat hyödyntää verkon salauspalveluita, mutta yhtä totta on sekin, että pääosa tästä salauspyrkimyksestä ei kumpua mistään sen kummemmasta "hirviömäisyydestä" vaan yksinkertaisesta halusta pysyä poliisin näppien ulottumattomissa.

* * *

Vaikka Malinia voi moittia ajoittaisesta moralismista tai suoranaisesta moraalisen paniikin lietsomisesta, ei hän onneksi väitä kategorisesti, että verkon salatut osat tuottaisivat niitä rikoksia, joita anonymiteetin suojassa tehdään. Tor tai mikä tahansa muu vahvasti salattu toimintaympäristö on väline, joka ei ole sinänsä hyvä tai paha, vaan milloin minkäkin tavoitteena palveluksessa. Sen Malin olisi kuitenkin voinut selkeämmin todeta, ettei tavallisella surffaajalla ole mitään erityistä vaaraa joutua "vahingossa" salatun verkon kauheuksien äärelle. Tor-sisällöt eivät avaudu ilman tietokoneen käyttäjän pontevia omia toimia eli kyllä niitä sisältöjä on täytynyt aktiivisesti etsiä. Sen sijaan on mahdollista törmätä täysin laillisilla sivustoilla äärimmäisen väkivaltaiseen ja raakaan sisältöön, koska sitä ei ole kriminalisoitua kuten lapsipornon tai kannabismainosten levittämistä. Voidaankin todeta, että valtiot, viranomaiset ja erityisesti laillistetut väkivaltakoneistot toteuttavat koko ajan rikoksia, joita ei ole tarvetta piilottaa verkon salausten taakse siitä yksinkertaisesta syystä, että laillistettu rikollisuus ei ole määritelmällisesti rikollisuutta ollenkaan.

Onko rikostoimittajalla vastuuta jostain? Aarno Malin myöntää suoraan, ettei hänellä "ole tarjota keinoja siihen, miten tuota maailmaa [lasten seksuaalisen riiston ja pahoinpitelyn - HP] vastaan voisi taistella, mutta ainakin voin lisätä ihmisten tietoisuutta siitä." (s. 232) Malin tuomitsee moraalisesti lasten seksuaalisen riiston, mutta ei huumeiden käyttämistä. Ehkä siksi jälkimmäisen aiheen kehittely on tuottanut parhaimmillaan hyvää todellisuuden kuvausta ja erilaisten väärinkäsitysten oikomista. Rikostoimittajan rooli on kovin kaksipiippuinen; moralistinen suhtautuminen sulkee tiedonhankinnan kanavat, mistä syystä raportointi jää moralistisen panikoinnin tasolle, kun taas reilu ja avoin toiminta niin poliisin kuin rikollistenkin suuntaan voi tarjota mahdollisuuksia aidolle journalistiselle toiminnalle, joka muuttaa yhteiskuntaa ja sen toimijoiden ehtoja. Malinin kirjalle olisi tehnyt hyvää keskittyä huumebisnekseen, mutta henkilökohtaisista syistä se ei ilmeisesti ole ollut mahdollista. Ikävä joutua toteamaan, että niin on käynyt lukijan tappioksi.

Lopuksi aivan yleinen eettinen kysymys, jota kukaan tällaisiin opuksiin tarttuva ei voi välttää: odotammeko tai vaadimmeko rikostoimittajalta rikollisuuden vastaista asennetta ja pysyvää mielenlaatua vai olemmeko salaa iloisia siitä, että joku jaksaa (puolestamme) myllätä materiaaleissa, joita keskimäärin emme haluaisi lähellemme, mutta jotka siitä huolimatta herättävät uteliaisuuttamme ja saamat meidät lukemaan tai peräti ostamaan kirjan, jonka kirjoittaja lupaa, että "Kirja voi olla järkyttävin, jonka tulet koskaan lukemaan." (s. 9) Ihmisen historiaa tunteva tietää, että olemme aina olleet tavattoman kekseliäitä niin määritellyn rikollisuuden kuin sadistisen käytöksen kaltaisen sietämättömän julmuuden saralla, niitten osalta ei internet varmaankaan ole mitään uutta keksinyt. Malin rakentaa aika vahvaa "me ei-rikolliset" vastaan "rikolliset ja hirviöt" -asetelmaa. Minusta on tärkeä viestittää, että rikollisuus on aina määrittelykysymys, eikä "sadistisuuskaan" ole historiallisesti itsestään selvästi tuomittua, Montaakaan sataa vuotta ei ole kulunut siitä, kun julkisia kidutusnäytöksiä järjestivät kilpaa maallinen ja kirkollinen valta, koska sellaiset arvioitiin paitsi kansalaisten viihtyvyyttä, myös kuuliaisuutta lisääviksi huvituksiksi. Tämän ja sotien yleisen historian rinnalla joku Tor-verkko edistää todellisuudessa melko vähäistä pahuuden määrää.