Muinoin ei ollut Venäjää saati Ukrainaa

Historiantutkija Jukka Korpela ei tunteile. Muinais-Venäjän myytti : Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia (Gaudeamus 2023) kuuluu ns. tutkimuskirjallisuuden perinteeseen, vaikka sillä on yhtymäkohtansa myös nykyhetkeen ja keskisessä Itä-Euroopassa jatkuvaan tuhoisaan sotaan – ehkä myös motiivi taustoittaa tätäkin sotaa ja sen syitä. Kun lähteet kertovat vain sotivista, politikoivista ja uskonnolla huseeraavista miehistä, myös Korpela kirjoittaa heistä ja vain heistä. On valtavassa henkilögalleriassa toki naisiakin, mutta vain valtapoliittisella perusteella vaimoksi valittuina etuniminä. Useimmista ei tiedetä edes nimeä, ruhtinaan vaimojen lukumäärästä tai kohtaloista puhumattakaan. Katariina II eli Jekaterina II Velikaja (alkujaan Sophie Auguste Friederike von Anhalt-Zerbst) ei kuulu tähän joukkoon, koska hänen aikana ei mahdu Korpelan kattaman ajanjakson sisälle.

Kirjaa lukee vaihtelevin tuntemuksin. Korpelan lukeneisuus, kyky tutkijan neutraaliin katseeseen ja terveeseen lähdekritiikkiin ovat kiistattomia ja tuottavat lukijalle tyydyttävän tunteen siitä, ettei ole lukemassa propagandaa tämän tai tuon fantasian puolesta. Toisaalta on yhtä totta, että Korpelan kertoma tarina vallan ja omaisuuksien riivaamien miesten loputtomasta keskinäisestä taistelusta ja juonittelusta on sekä masentava että varsin tylsä ja luettelomainen. Kun lukijalla ei ole Korpelan tietotaustaa, vuosisadat ja miehet sekoittuvat puuroksi, jonka yksityiskohtia on työlästä hahmottaa. Tilannetta ei helpota se, että Korpelan tarinan tuhat vuotta sujuvat pääosin nykyihmiselle täysin oudon kartan, kansainvälisen politiikan ja uskonnollisten käsitysten maailmassa. En laske näitä ongelmia mitenkään Korpelan viaksi, mutta totean ääneen niille, jotka kirjaa eivät vielä ole lukeneet.

Eräs Korpelan keskeisiä havaintoja on, että vaikka ihmisluonto ei näytä muuttuneen millään tavalla, monille meidän itsestään selvinä pitämistä käsitteistä ei ollut muinaisina vuosisatoina minkäänlaisia vastineita. Ei ollut valtioita, kansakuntia, ei kirjoitettuja lakijärjestelmiä, ei edes ajatusta ihmisten tasa-arvosta. Korpela varoittaa jatkuvasti modernin maailman projisoinnista tuhannen vuoden päähän, siinä ei ole mitään mieltä tai selitysvoimaa. On myös varottava liioittelemasta tuntemiemme kirjallisten ja vastaavien dokumenttien todistusarvoa. Merkittävä osa vanhoista kronikoista ja vastaavista myöhempien aikojen kootuista kertomuksista on kokonaan tai osittain sepitettyjä. Todennäköisempää on, että säilynyt asiakirja on joko jotain vallassa ollutta ruhtinasta ylistävää tai parjaavaa propagandaa. Uskonnolliset tekstit ovat tässä suhteessa aivan omaa luokkaansa. Usein tuntuu, että totuus palaa tulessa paljon hanakammin kuin propaganda.

* * *

Tiedämme varsin vähän tavallisten ihmisten arjesta, mutta valtataisteluita on kuvattu niin monissa dokumenteissa, että jokseenkin uskottavien rekonstruointien laatiminen on mahdollista. Tältä pohjalta voidaan myös esittää arvioita ja yleistyksiä siitä maailmasta, josta tiedämme vähän mutta väitämme paljon. Korpelan yleinen näkemys tuntuu olevan, ettei oikein mikään ole ollut ihan sitä, millaiseksi myöhempien vuosisatojen propagandistit ovat asiat halunneet kuvata. Kun kiistellään vallasta, omaisuudesta ja "oikeasta" uskonnosta, mikään valhe, liioittelu tai vähättely ei ole puuttunut jälkipolvien arsenaalista. Korpelan tarinan ytimessä on kuvaus siitä, miten mielikuva "Venäjästä" on muotoutunut määrätietoisen, mutta erittäin hitaan, monimutkaisen ja vuosisataisen toiminnan tuloksena siten, että valmista alkoi olla vasta Pietari I Suuren (Pjotr I Veliki, arkisemmin Pjotr Aleksejevitš Romanov) aikana 1700-luvun alkupuolella.

Meidän on vaikea hahmottaa, miten monista etnisistä, kulttuurisista ja uskonnollisista aineksista "Venäjän" ja Venäjän historia todellisuudessa koostuu. Jukka Korpela ei asialla suuremmin ilkamoi, mutta rivien välistä on helppo lukea, että jokseenkin kaikki "jumalainen, mahtava ja vääjäämätön" on silkan fantasian, myytinrakentamisen ja mielikuvituksellisen juonittelun tulosta. Tärkein vaikuttava ulkopuolinen tekijä on ollut sattuma. Katseet ja kiinnostus ovat kohdistuneet milloin länteen, milloin itään, milloin etelään. Historian lottokoneessa ovat pyörineet viikingit, tataarit, mongolit, kasakat, Bysantti, Liettua, Puola, Kiova ja Moskova. Kaikki se, minkä kansallisromanttisesti virittyneet sankaritarinat kertovat, on ollut seurausta lukemattomista sattumanvaraisista tekijöistä, joita kukaan ei ole hallinnut tai edes hahmottanut.

Yleinen historian kaoottisuus ei poista sitä tosiasiaa, että näyttämöillä on ollut kaikenlaisia ihmisiä ja luonteita. On ollut taitavia ja älykkäitä johtajia ja sotapäälliköitä, mutta myös täydellisiä tomppeleita ja nopeasti henkensä menettäneitä sähläreitä. Jos on onnistunut pysymään maallisessa tai hengellisessä valta-asemassa vuosikymmenen tai kaksikin, ei ole voinut olla taitamaton hölmö. Uskonnollisesti ahdasmielisiä kiihkoilijoita on riittänyt jokaiselle vuosisadalle ja seudulle, mutta toisaalta uskonnot ovat eläneet myös sopuisasti rinnakkain ja kun vallankäytön kannalta mielekäs avioliitto on edellyttänyt uskonnon vaihtamista, se ei ole useinkaan ollut mikään ongelma. Uskonnoilla on ollut Korpelankin tarinan mukaan valtapelureille lähinnä päällystakin rooli.

* * *

Kautta kirjan Korpela kirjoittaa "Ukraina" korostaakseen sitä, että tämän nimisen valtion tai kansan idea on varsin tuore, eikä mitään "Ukrainan tuhatvuotista historiaa" ole olemassa edes sen vertaa kuin Venäjän. Historia tuntee kyllä käsitteen "Kiovan Rus", jolla oli merkitystä Venäjän synnyssä. Jos joku etsii Muinais-Venäjän myytistä todisteita Krimin alueen kuulumisesta Ukrainaan tai ylipäätään Ukrainan erillisyydestä suhteessa Venäjään, luvassa on pettymys toisensa jälkeen. "Ukraina" merkitsee kirjaimellisesti epämääräistä rajaseutua ja nykyisen Ukrainan rajoilla ja sijainnilla ei ole kovinkaan pitkää historiaa. Jukka Korpela pyrkii mitä ilmeisimmin välttämään ajankohtaisia poliittisia kiistaväittämiä, mutta olennaista lienee hänen näkemyksensä, että "Ukraina" on aina ollut ja on edelleen jotain sellaista, joka on määritelty ja määritellään Moskovassa, ei niinkään Kiovassa. Kuvaavaa tälle on, että alueesta käytettiin pitkään nimitystä "Vähä-Venäjä" (Malorossija) ja termi "Ukraina" vakiintui vasta Neuvostoliiton aikana.

Korpelan mukaan on kohtalokas virhe olettaa länsieurooppalaisittain, että Venäjän/Neuvostoliiton näkemys omasta historiallisesta roolistaan olisi jokin Vladimir Putinin kaveriporukan keksimä propagandaväite. Korpelan mukaan kaikki se, mitä Putin esittää Venäjän pyhästä roolista maailmanhistoriassa ja mitä kaikki häntä edeltäneet Venäjän johtajat ovat esittäneet, on venäläisille itselleen totisinta totta, ei propagandaa. Venäjän historiassa Putin ennen vuotta 2014 oli itse asiassa länsimielisimpiä koskaan olemassa olleista venäläisistä ruhtinaista ehkä Pietari Suurta lukuun ottamatta. Kun "länsi" päätti liittää Ukrainan omaan valtapiiriinsä, Putin palasi nopeasti perinteiseen tsaarin rooliin ja historiantulkintaan. Ennen vuotta 2014 oli ehkä historiallinen momentum, joka kuitenkin tuhlattiin, luultavasti transatlanttisen sivistymättömän typeryyden ansiosta.

Moni on ihmetellyt huuli pyöreänä Putinin ja ortodoksisen kirkon johtajan Kirillin läheistä suhdetta. Kun on lukenut Jukka Korpelan kirjan, ei tarvitse enää ihmetellä. Mennyt aika ei määrää tulevaisuutta, mutta kyllä se selityksiä monille ilmiöille tarjoaa. Muinais-Venäjän myytti on hyvä tietokirja, koska se tarjoaa aineksia ymmärrykselle ja uusille oivalluksille. Oli lukija asettunut mille kannalle hyvänsä suhteessa käynnissä olevaan sotaan, Jukka Korpela tarjoaa taustaksi monipuolista aineistoa, joka pakottaa ajattelemaan monet vakiintuneet ajatuspinttymät uusiksi. Itselleni oli uutta mm. se, kuinka ortodoksit ovat historiallisesti suhtautuneet torjuvasti islamiin ja juutalaisuuteen tekemättä niiden välillä suurempaa eroa. Nato-suomalaisia voi rauhoittaa Korpelan toteamus, ettei Suomi kuulu Venäjän kansallisessa kertomuksessa Venäjään, eikä se siten pyri "palauttamaan Suomea yhteyteensä", kuten Ukrainan kohdalla on tapahtunut ja tapahtuu.

 

Lohtapa nyt!

Lohi on kala, joka on aina herättänyt intohimoja, kiistoja ja jyrkkiä ristiriitoja. Vanhan sanonnan mukaan lohta kannattaa yrittää, vaikka ei mitään saisikaan. Moni vihaa voimayhtiöitä vain siksi, että ne ovat tuhonneet aiemmin antoisat lohijoet. Hyvin monet ovat valmiita kestämään hyttysten ja mäkäräisten hyökkäyksiä siinä toivossa, että se unelmien hopeakylkinen jättilohi tarttuisi ja talttuisi taitavan kalastajan saaliiksi. Itse en kuulu näihin joukkoihin; minulle lohikalat ovat kaloja muiden joukossa, vaikkakin hyvin valmistettuina varsin herkullista ruokaa. Vastikään söin rasiallisen paistettuja muikkuja Savonlinnan satamatorilla ja seinälläni on Erik Bruunin upeasti piirtämä Salmo Salar. Ajatus laajamittaisesta lohikalojen kasvattamisesta "kassissa" on yhtä ikävä kuin mikä tahansa muukin tehoeläintuotanto. Olin siten varautunut epämukavaan kertomukseen, kun otin luettavaksi kirjan Vieras laji : Kuinka lohesta tuli miljardibisnes (Gummerus 2023). Sen ovat kirjoittaneet norjalaiset tutkivat journalistit Simen Sætre ja Kjetil Østli. Sujuvan käännöksen on tehnyt Heli Mäntyranta.

Kirja on yhdellä sanalla kuvattuna kauhistuttava. Mutta koska sen kauhistuttavuus koostuu monista eri syistä, yritän pelkän lukusuosituksen sijasta pohtia, mitkä asiat jäivät itseäni eniten vaivaamaan. Haluan myös varoittaa potentiaalisia lukijoita siitä, että tämä tarina on pitkä ja paikoitellen hyvin yksityiskohtainen siinä määrin, että ei-norjalainen lukija alkaa harppoa eteenpäin. Kirjassa tehdään koko ajan syrjähyppyjä, jotka kyllä liittyvät asiaan, mutta jättävät lukijan arvioitavaksi, miten välttämättömiä ne ovat. Kannattaa myös huomata suomalaisen kustantajan uusi otsikointi, jossa on mielestäni pientä laskelmoinnin makua. Alkuteoksen nimi on Den nye fiske eli "uusi kala", ei "vieras", kuten Gummeruksella on päätetty oletettavasti kaupallisen kiinnostavuuden lisäämiseksi. Minusta alkuperäinen nimi on parempi ja kuvaa onnistuneemmin kirjan viestiä siitä, ettei ihminen koskaan kykene tekemään uutta lajia yhtä hyvin kuin evoluutioprosessi luonnossa.

Vieras laji on pohjimmiltaan kertomus kapitalismin toimintalogiikasta, sen voimasta ja kyvystä aiheuttaa ongelmia ja tuhoa monille samalla kun se jauhaa rahallista tuottoa muutamille omistajille. Kapitalistisen koneiston ohessa kirja kuvaa ihmisen tuhoon tuomittua taistelua luontoa vastaan, paikallisten kulttuureiden hävittämistä, opportunismia, ahneutta, yksilöiden rohkeutta ja yhteisöiden voimaa. Kirja kuvaa karusti sitä, miten tiede pakotetaan kapitalistisessa talousjärjestelmässä joko tuottamaan haluttuja tuloksia tai vaikenemaan. Hiljennettyjen, loppuun palaneiden ja illuusionsa menettäneiden tutkijoiden tarina kulkee koko kirjan mitan lukijaa muistuttamassa. Kirjoittajat yrittävät kaivaa syitä optimismiin, mutta toiveikkaita loppusanoja edeltää tarina, joka ei lupaa paljon: "Lohenkasvattajien haasteena on löytää paikkansa yhteiskunnassa, sopusoinnussa luonnon ja muiden ihmisten kanssa, siten kuin maanviljelijät, kalastajat ja teollisuus ovat löytäneet heitä ennen. Vasta sen jälkeen on mahdollista, että puhdas ja kestävä Norjan vuonoissa tuotettu lohi herättää samaa ylpeyttä kuin viini." (s. 418)

* * *

Kun suomalainen lähtee ostamaan "Norjan lohta", kaupasta löytyy yleensä vain ns. kassilohta eli kirjamme päähenkilöä. Varakkaammille tarkoitetuista harvoista kaupoista voi löytyä myös huomattavasti kalliimpaa "luonnonlohta", jota ei ole kasvatettu, vaan joka on ihan itse kasvanut vapaana ja villinä eläimenä ja huonolla tuurilla päätynyt ihmisen saaliiksi. Periaatteessa molemmat ovat samaa biologista lajia Salmo salar, mutta käytännössä kasvatettu lohi on jo domestikoitu, kesytetty ja muunneltu "uudeksi" kalaksi tavoitteella, että se kasvaa mahdollisimman nopeasti ja halvalla teurastuskokoiseksi eli kaupan kalatiskille tarkoitetuksi fileeksi. Kuten aina, kun ihminen yrittää korvata evoluutiomekanismia, seurauksena on ollut sarja erilaisia ongelmia. Kasvatuslohen elämästä puuttuvat kaikki luonnonlohen vaiheet, se muistuttaa enemmän broileria kuin mielikuvaa koskessa ponnistavasta hopeakyljestä.

Kasvatuslohen liha ei ole yhtä punaista kuin vapaalla kalalla, koska rehu ei vastaa luonnosta saatavaa ravintoa. Rehuun lisätään kemikaaleja lihan värin vahvistamiseksi, mutta samalla lohiin kertyy suuri valikoima lisäaineita, joista osa tiedetään vaarallisiksi (dioksiini, kadmium) ja osasta ei tiedetä, kuinka vaarallisia ne ehkä pitkällä aikavälillä ovat. Kalateollisuuden propagandassa kassilohi on terveellinen tuote, skeptikot välttävät sen syömistä kaikissa olosuhteissa, varmuuden vuoksi. Ahtaissa oloissa kasvatuslohia vaivaavat lukuisat parasiitit, joiden poistaminen tuottaa uusia ongelmia. Kalojen stressitaso on jatkuvasti korkealla, minkä yhtenä seurauksena on erittäin korkea kuolleisuus. Kassilohien sydämet eivät  tutkimusten mukaan kehity riittävän vahvoiksi, vaan ne kuolevat usein konkreettisesti sydänlihaksen hajoamiseen. 

Kasvatuslohibisneksellä on vahva tuki hallinnossa, koska se tuo Norjan kansantalouteen tuloa. Mutta myös vastustajia riittää, vaikka jättäisimme ns. luonnonsuojeluihmiset kokonaan laskuista. Luonnonlohen kalastajia kalateollisuus raivostuttaa kasvattamoista leviävien parasiittien, ympäristömyrkkyjen ja "luonnottomien" karkulaisten takia. Altaista karanneita kasvatuslohia on tavattu monista tärkeistä luonnonlohijoista ja ne kykenevät lisääntymään luonnonlohien kanssa. Kasvatuslohen perimää ei haluta, koska ne eivät käyttäydy huvikalastajan haluamalla tavalla eli taistele vastaan, vaan antavat vetää itsensä rannalle ilman vastarintaa. Huvikalastaja voisi vähemmällä vaivalla hakea sen kalan marketista, joten kalastusmatkoja järjestävät yrittäjät ovat ymmärrettävästi kiukkuisia. Monissa vuonoissa on syntynyt myös voimakasta eripuraa paikallisten asukkaiden kanssa siitä yksinkertaisesta syystä, että viljelylaitoksen vievät paljon tilaa ja häiritsevät normaalia elämää.

* * *

Sætre ja Østli eivät ole mitään kalan hyödyntämistä vastustavia ideologisia vegaaneja, vaikka ovatkin selkeästi luonnonsuojelun idean sisäistäneitä. Yhdessä loppuluvussa he kuvaavat – ehkä tahattomankin ironisesti – yritystään löytää kaukainen vuono, jossa voisi nauttia sekä luonnon rauhasta että luonnonlohen pyydystämisen kiihkosta. Matkasta tulee täydellinen antikliimaksi, kun siellä äärimmäisen etäisessä ja hankalakulkuisessa vuonossa onkin ranta täynnä samalla asialla olevia kalastajia, mm. suuri ryhmä suomalaisia. Kännyköille ei ole kenttää, mutta intohimoisille kalastajille se ei ole este, vaikka muut kalastajat ovat. Tilanne symboloi jollain lailla koko kirjan peruskysymystä; millä lailla ja miten paljon ihmisellä on ylipäätään oikeus kasvattaa, teurastaa tai jahdata ja teurastaa lohta tai mitään muutakaan eläinlajia.

Sætre ja Østli eivät ole radikaaleja. He kritisoivat kapitalistista ahneutta ja häikäilemättömyyttä, mutta eivät ainakaan selkeästi kyseenalaista ihmisen ylivallan oikeutusta. Ehkä juuri sen takia jäin itse jotenkin tyytymättömäksi kirjan luettuani. Se on kiistatta hieno dokumentti ja reportaasi, mutta myös liian kohtelias ja hienotunteinen roistomaisesti käyttäytyviä ihmisiä kohtaan (vaikka kuvaukset kassilohien kärsimyksistä ovatkin inhorealistisia). Kasvatusteollisuuden harjoittama korruptio ja hintakartellitoiminta kyllä todetaan, mutta syyllisiä ei kutsuta suoraan rikollisiksi, kuten epäilemättä pitäisi. Samoin poliitikkojen ja bisnesmiesten yhteispeli todetaan, mutta sen moraalittomuus jää jotenkin sen alle, että täytyyhän Norjan jotenkin varautua aikaan, jolloin öljy on lopussa. (Sætre ja Østli eivät problematisoi öljyntuotannon ekologista kestämättömyyttä, koska he keskittyvät kalanviljelyyn).

Eikö ihmisellä siis pitäisi olla oikeutta hankkia elantoaan myös toislajisia eläimiä hyödyntäen? Vieras laji ei suoranaisesti ota kysymykseen kantaa, mutta rivien välistä ainakin voi lukea, että kirjoittajien mielestä kalankasvatus voisi olla eettisesti ja ekologisesti kestävällä pohjalla, mutta se ei ole. Kalastus on monilla maailman alueilla ollut ihmisen selviytymisen ehto ja joskus jopa yltäkylläisyyden lähde. Ja kyllähän suurin osa eläimistä on joka tapauksessa saalistuksen kohteena eli ihminen ei ole maailman ainoa peto. Mutta onko meillä mitään eettisesti tai ekologisesti kestävää perustetta riistää eläimiltä mahdollisuus lajinmukaiseen elämään ja kuolemaan? Nyt riistämme sen kaikilta domestikoiduilta lajeilta, naudoilta, sioilta, kanoilta, lohelta. Itse olisin valmis kieltämään kasvatuslohibisneksen siinä missä kaiken muunkin tehoeläintuotannon. Yksi askel on jättää "edullinen" norjalainen kasvatuslohi ostamatta. Sen askeleen voi ottaa jokainen meistä.