Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

lauantai 22. heinäkuuta 2023

Suomettumisen historiaa tendenssikierteellä

Kun ryhdyin lukemaan kirjaa Suomalaisten kylmä sota (Atena 2023), luin takakannesta, että itselleni vain hämärästi tuttu Antero Holmila (s. 1979) on historian professori Jyväskylän yliopistossa. Vähän pidemmälle ehdittyäni oli pakko varmistaa Wikipediasta, että lukemani oli totta. En nimittäin halunnut uskoa, että yliopiston historian professoriksi edennyt ihminen on kirjoittanut ja julkaissut näin yksipuolisesti asenteellisen ja menetelmällisesti heiveröisen populaariteoksen. Holmila antaa ymmärtää, että hän on halunnut hylätä perinteisen kansainvälisen politiikan näkökulman ja tarkastella vuosien 19451991 välistä aikaa tavallisen ihmisen muistojen kautta. Idea ei ole huono, mutta toteutus herättää sekä isoja kysymyksiä että silkkaa ärtymystä. Kun isot ovat liikkeellä, pieni ihminen voi lähinnä seurata tapahtumia joko ilolla, kauhulla tai välinpitämättömänä. Vaikka isot eivät piittaa meidän pienten ajatuksista tai toiveista, kyllähän ansaitsevat jonkinlaista muistamista hekin, vaikka sitten "kylmän sodan" kaltaisen epämääräisen viitekehyksen varjolla. Mutta sekin täytyy kirjata hyvin.

Valitettavasti Suomalaisten kylmä sota ei tarjoa sitä, mitä lukija saattaa odottaa tai ehkä jopa toivoa eli jälkiviisaan, mutta neutraalin tutkijan kuljettamaa tarinaa, jossa noin 40 muistelijaa vie lukijan kansainvälisen politiikan dramaattisten vaiheiden läpi ruohonjuuritasolla ja sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka ei asioihin ole voinut vaikuttaa, mutta johon asiat ovat taatusti vaikuttaneet. Holmila tarjoaa meille avoimesti asenteellisen propagandatarinan siitä, miten kamala maa se Neuvostoliitto oli, miten kamalia ne vasemmistolaiset olivat ja ovat ja kuinka kunnon suomalaiset sitä kaikkea vierastivat,  inhosivat ja pelkäsivät. "Kylmä sota" on lopulta pelkkä tekosyy päästä kirnuamaan ns. "suomettumisen" vaiheita oikeistolaisen tarkastelijan ideologisesta näkökulmasta katsottuna. Holmilaa kiinnostavat vain sellaiset asiat, joiden kautta voidaan päästää oikeistolaisesti orientoituneita kansalaisia muistelemaan lainauksilla, jotka tukevat Holmilan suurta tarinaa eli sitä, miten ei-vasemmistolaiset suomalaiset selvisivät 1990-luvulle.

Holmilalle voi kuitenkin antaa yhden kiitoksen; hän ilmoittaa jo esiteksteissä avoimesti olevansa "lännettynyt" ja ideologisesti oikeistolainen ja että myös hänen tutkimusaineistonsa (lehdet) ovat sen mukaisesti valikoituneita (kuten ovatkin). Holmila ei tutkijana näe kuitenkaan mitään ongelmaa siinä, että hän kirjoittaa tendenssimäistä propagandaa, jonka julkaisee populaarin tietoteoksen ilmiasussa. En usko, että tämä on työtapaturma, vaan Holmila on halunnut käyttää mahdollisuutensa kirjoittaa sodanjälkeisen Suomen sisä- ja ulkopolitiikasta yksipuolisen, oikeistolaista maailmankuvaa tukevan opuksen, jota tullaan pitämään asiantuntijan näkemyksenä, onhan kirjoittaja historian professori. On tekstissä hitunen yritystä keksiä jotain tieteelliseltä vaikuttavaakin. Holmila pyörittelee käsitettä "sosiaalinen mekanismi" tavalla, jonka hyödyllisyys ei ainakaan itselleni avautunut. Esimerkiksi "taistolaisuus" on Holmilalle esimerkki sosiaalisesta mekanismista. Itse jäin miettimään, mitkä yhteiskunnalliset liikkeet ja kannanotot eivät ole esimerkkejä sosiaalisista mekanismeista.

* * *

Suomalaisten kylmä sota lienee mukavaa luettavaa sille, joka joko haluaa makustella läpi kaikki sodanjälkeisten vuosikymmenten antikommunistiset kliimaksit vielä yhden kerran ja ehkä muutamalla uudella tavalla maustettuna tai sille, joka ei noiden vuosikymmenten tapahtumia tunne, mutta jota kiinnostaa tutustua Neuvostoliiton ja kommunistien "rikoksiin" suomalaisessa todellisuudessa. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että pääosin Holmila kierrättää tuttuakin tutumpia oikeistolaisia näkemyksiä "suomettumisen vuosista" ilman että lukijalle avautuisi uusia, aiemmin tuntemattomia näkökulmia. Ehkä olen turhan vaatelias, mutta edes Holmilan nuoruus ei minusta ole puolustus sille, että kirja veivaa Teiniliiton, Pirkkalan monisteen ja taistolaisuuden kaltaisia aiheita kirjassa, jonka otsikko viittaa ihan muualle. Kyllä "kylmän sodan" tapahtumiakin puidaan, mutta pääosin vain niitä, joiden kautta voidaan Holmilan mielestä osoittaa Neuvostoliiton kaikinpuolinen kataluus. Yhdysvallat ei ole Holmilalle täysin viaton, mutta jotenkin hän onnistuu siirtämään maan roolin "kylmän sodan" päätoimijana verhojen taa. Sen Holmila sentään myöntää ääneen, että kauhistuttava Vietnamin sota edisti nuorison vasemmistolaistumista ja oli sen takia huono juttu Yhdysvaltain puolelta.

Kautta koko kirjan Holmila käyttää vasemmistolaisten toimista korostuneen pejoratiivisia ilmaisuja myös sellaisissa tekstikohdissa, joissa niillä ei ole asiaa valaisevaa funktiota. Seuraavat esimerkit ovat vain poimintoja suuremmasta joukosta (oikeiston toimien yhteydessä ei Holmilalla esiinny kielteisiä saati pejoratiivisia ilmaisuja, joten kysymys ei ole tyylistä vaan tendenssimäisyydestä): "Venäjän rikollinen hyökkäyssota", s. 10, "Moskovan äänitorvet", s. 48, "taistolaisuuden porstua", s. 57, "neuvostoväkivallan ketju", s. 70, "kommunistit eivät sumeile" ja Tiedonantaja on "äänitorvi", s. 107, "Rauhanpuolustajat oli Neuvostoliiton rauhanretoriikkaan hurahtanut liike", s. 108, "kommunismiin hurahtaneet opettajat", s. 180, "pöksylähetys", s. 184. "aina sohvalla juovuksissa nukkunut 'Reijo' oli Reijo Kalmakurki, SOYL:n taistolainen puheenjohtaja" (oikea lyhenne on tietenkin SOL), s. 187 jne.

Selvien virheiden lisäksi tekstissä on myös oudon paljon voimakkaita yleistyksiä ja spekulatiivisia vihjailuja, joita Holmila ei edes yritä perustella, vaikka kirjoittaakin tutkijana ja kirjassa on yli 700 viitettä. Esimerkiksi sivulla 1973 Holmila antaa ymmärtää, että sosialidemokraattisen puolueen johto ja Kalevi Sorsa olivat omaksuneet marxilais-leniniläisen ajatusmaailman, johon liittyen Sorsa nousi KGB:n tuella puoluesihteeriksi ja lopulta pääministeriksi. Tällaisia heittoja ei odottaisi historian professorilta, kuten ei sitäkään, että hän kirjoittaa "kommunistinen Kansan uutiset", kun pitää tietenkin olla SKDL:n ja SKP:n Kansan Uutiset (s. 89). Kirjan kustannustoimitus tuntuu muutenkin jääneen ylimalkaiseksi ja melko karkeitakin virheitä on jäänyt tekstiin (esim. "aloittivat tarkastella" s. 32, "Paavo legenda, s. 25, "sympaattisia vasemmistolaisagendalle", s. 173). Eivät isoja juttuja, mutta jättävät huolimattoman vaikutelman.

* * *

Holmila myöntää "kylmän sodan" käsitteen moniselitteisyyden, mutta ei anna sen häiritä lähtöoletuksiaan. Jälkiviisaasti on mielestäni helppo nähdä, että Yhdysvallat rakensi "kylmän sodan" korvikkeeksi "kuumalle sodalle", jota olisi haluttu käydä Neuvostoliittoa vastaan sen tuhoamiseksi, mutta jota ei voitu käydä, kun myös Neuvostoliitto onnistui pelättyä paljon nopeammin eli tutkijoiden arvioimassa aikataulussa, jota poliitikot eivät uskoneet rakentamaan ydinaseen ja sen määränpäähän kuljettamiseen tarvittavan tekniikan. Holmilan koko narratiivi rakentuu ajatukselle, ettei Yhdysvalloilla ollut "kylmässä sodassa" aktiivista roolia, se vain reagoi neuvostojohtajien aggressiivisiin toimiin. Täsmälleen samaa narratiivia käytetään juuri nyt Ukrainan sodan yhteydessä, vaikka on ilmeistä, että sotaa käydään Yhdysvaltain herkeämättömän ja harkitun provosoinnin seurauksena, vaikka vain Venäjä on roiston roolissa. Mutta tämä kaikki on toissijaista, koska Holmila ei pohjimmiltaan ole kiinnostunut "kylmästä sodasta" sen kansanvälispoliittisessa merkityksessä, vaan suomalaisen "suomettumisen" kauhistelun kehikkona.

Holmila on syntynyt sen jälkeen, kun opiskelijaradikalismi oli jo hiipunut ja suomettumisen näkyvimmän barrikadin muodostivat kokoomuslaiset vuorineuvokset, joille bilateraalikauppa Neuvostoliiton kanssa oli turvallista ja erittäin tuottoisaa liiketoimintaa. Itse melkein koko "kylmän sodan" aikakauden eläneenä (s. 1949) voisin kohauttaa Holmilan tendenssimäisyydelle olkia ja hymyillä hänen vaikealle Kekkos-suhteelleen, jollaista ei vuonna 1979 syntyneellä historian professorilla tarvitsisi edes olla (kun Urho Kekkonen kuoli, Antero Holmila oli 7-vuotias ekaluokkalainen). Oikeistolaisittain vääristynyt kuva 1970-luvun nuorison ajattelumaailmasta on kuitenkin niin epätosi, etten halua vaikenemalla edistää Holmilan kaltaisten uusoikeistolaisten tutkijoiden taivalta (Holmila on tuntenut tarvetta pariinkin otteeseen mollata realistiseen koulukuntaan kuuluvan Pekka Visurin näkemyksiä, joita itse arvostan; ratkaisu kertoo olennaisen kirjoittajan asenteesta).

Suomalaisten kylmä sota ei ole kokonaan huono tietokirja, mutta sen kaikkia osia läpäisevä oikeistolainen asenteellisuus on niin voimakas elementti, ettei kokonaisuus selviä ehjin nahoin. Antero Holmila on halunnut antaa äänen vain niille kansalaisille, joita tympivät yhtä paljon Kekkonen, vasemmistolaisuus ja Neuvostoliitto, mutta ei Yhdysvallat. Tällaiseen vinoutumaan on tietokirjan tekijällä tietenkin oikeus, mutta tuskin se on palvelus sen paremmin suomalaiselle historiantutkimukselle kuin sen popularisoinnillekaan. Holmila ei ole edes tavoitellut moniäänistä kuvaa, mitä pidän itse nolona ratkaisuna historian professuuria hoitavalle tutkijalle. Oikeistolaisittain vinoutunutta tutkimusta meillä on yllin kyllin, vasemmistolaisesti vinoutunutta aika vähän, mutta neutraalia, objektiiviseen totuuteen pyrkivää tuskin ollenkaan. Se ei ole kansalaisten ja lukijoiden, vaan tutkijoiden ja kirjoittajien vika ja häpeä.



sunnuntai 16. heinäkuuta 2023

Sananvapausabsolutismista

Osmo Tammisalo on koulutukseltaan elintarviketieteiden maisteri, joka on kuitenkin meritoitunut aivan toisella suunnalla eli kustantamo Terra Cognitan harvojen suomalaiskirjailijoiden selvästi eniten julkaistuna kirjailijana ja ahkerana poleemikkona mm. Skeptikon sivuilla. On silti hiukan yllättävää, että myös tuoreimman kirjan, Sananvapaus, rakastettuni (2023) on kustantanut juuri Terra Cognita, kun sen luontevampi koti olisi voinut olla vaikkapa Suomen Perustan julkaisusarja. Kyseessä on  sisällöllisesti tietokirjallisuuden puolelle kuuluva teos, mutta tyylillisesti se on lähempänä ajankohtaispamflettia kuin perinteistä tiedekirjaa. En itse tarttunut kirjaan niinkään sen kirjoittajan vaan aihepiirin takia. Sananvapausproblematiikka askarruttaa itseäni lähes päivittäin, joten olin utelias näkemään, miten varsin vahvoista ja usein ärhäköistä näkemyksistään tunnettu Tammisalo on lähtenyt monimutkaista ja erittäin laajaa aihetta purkamaan. Tammisalon motiivi käy kyllä nopeasti selväksi, hän on kirjoittanut sananvapauden puolustuspuheen omasta, subjektiivisesta näkökulmastaan. Lukijan tehtäväksi jää toimia paholaisen asianajajana ja tehdä Tammisalolle kriittisiä kysymyksiä kohdissa, joissa rakkaus on voinut sumentaa kirjoittajan logiikkaa.

Tammisalo ei pahemmin pohdi käyttämiensä käsitteiden historiallista tai kulttuurista taustaa, koska häntä kiinnostavat ensi sijassa sananvapautta uhkaavat modernit ilmiöt. Niinpä emme tiedä, mistä Tammisalo arvelee sananvapauden käsitteenä tai ilmiönä kumpuavan. Välillisesti voi päätellä, että sananvapaus on jotain "länsimaisen demokratian" synnyttämää hyvää, jota ei-länsimaalaisten kulttuureiden piireissä lähinnä sikiävät sananvapauden esteet uhkaavat. Kuva on pelkistetty, yksinkertaistettu ja samalla paitsi historiaton, myös staattinen. Tammisalo ei esitä ennen modernia polemiikkiaan edes karkeaa hahmotelmaa siitä, millä tavalla sananvapauden kaltainen ihmisoikeuksien piiriin epäilemättä kuuluva ilmiö suhteutuu muihin historiallisesti kehittyneiden vapauksien kokonaisuuteen. En löydä kirjasta myöskään edes alustavaa pohdintaa sananvapauden suhteesta valtaan, poliittiseen, taloudelliseen, ideologiseen. Asiaa kyllä sivutaan kirjan kuluessa, mutta ei teoreettisesti tai muuten eritellen.

Tammisalon tapa ottaa sananvapaus jotenkin valmiiksi ja täydelliseksi paketoituna suureena tekee mahdottomaksi käydä kirjoittajan kanssa ajatusten vaihtoa kirjan lukujen edetessä. Tammisalo kyllä toteaa, monestikin, ettei absoluuttista ja rajoittamatonta sananvapautta ole olemassa (tästäkin voi tosin olla historian vahvimpien yksinvaltiaiden tapauksessa eri mieltä; tuskin Hitlerin tai Stalinin kaltaisilla toimijoilla oli estettä käyttää absoluuttista sananvapautta), mutta lukijalle jää epäselväksi, onko sananvapaus pohjimmiltaan jonkinlainen sosiaalinen luonnonlaki vai kuitenkin historiallisesti kehittynyt yhteiskuntapoliittisen toimeliaisuuden näkökulma, joka on erottamattomasti kytkeyksissä valtaan sen kaikissa muodoissaan. Olen itse todennut toisessa yhteydessä, ettei eliitti ole koskaan eikä missään tarvinnut sananvapauden käsitettä, koska sillä on aina ollut suurin valta niin sanomiseen sinänsä kuin viestin levittämiseenkin. Sananvapaus on siksi ihmisoikeus, jonka puolesta ovat aina taistelleet ja toimineet eniten ne, joiden ihmisoikeudet ovat eliitin suopeuden varassa. Tammisalon lähtökohdat ovat aivan toiset, mistä syystä harkitsin myös vakavasti jättää teoksen itseltäni rauhaan. Uteliaisuus kuitenkin voitti.

* * *

Seuraava teksti on tavanomaista pidempi, koska sananvapauden alue on laaja ja monimutkainen, vaikka sitä ei Tammisalon pamfletin perusteella välttämättä tule ajatelleeksi. En kiistä, että tekstini on enemmän omien näkemysteni muotoilua kuin Tammisalon kiistanalaisten näkemysten kritiikkiä. Yritän silti kattaa edes osan Tammisalon käsittelemistä näkökulmista, joita on A5-kokoiseenkin kirjaan mahtunut melko monta ja joista useimmat ovat sinänsä mielekkäitä ja tärkeitä, vaikka ei voisi yhtyä kirjoittajan arvomaailmaan ja asenteisiin.

Sananvapauden arvostaminen saattaa olla evoluution näkökulmasta ihmislajin synnynnäinen piirre, joskin asian todentaminen lienee mahdotonta. Voidaan kuitenkin pohtia, mikä olisi voinut rajoittaa varhaisten ihmisyhteisöjen yksilöiden mahdollisuutta ajatella vapaasti ja ilmaista itseään kenenkään estämättä kognitiivisten kykyjen puitteissa. Saalistukseen ja keräilyyn perustuvassa elämäntavassa keskeistä on ollut yhteistyö, keskinäinen riippuvuus ja resurssien jakaminen. Vaikka muinaiset esivanhempamme ovat ehkä välillä hermostuneet jonkun nuotion äärellä istuneen puheliaisuuteen, on vaikea kuvitella syytä rajoittaa yhteisön jäseniä ilmaisemasta ajatuksiaan tavoista, joilla eloonjäämisen todennäköisyyttä ja lisääntymiskykyä on voitu parantaa. Uudet ideat ovat kai olleet aina tervetulleita ja toisaalta villeintä ideointia tasapainottavat kokemusperäiseen tietoon perustuvat vasta-argumentit ovat yhtäläisesti olleet tarjolla ilman konsultin paikalle kutsumista.

Tilanne muuttui, kun yhteisöt alkoivat asettua paikalleen, harjoittaa maanviljelyä ja kerätä ylijäämää, jonka ei-tasa-arvoisella jakamisella saattoi saavuttaa etua itselleen, omille perheenjäsenilleen ja luotettaviksi liittolaisiksi koetuille. Kun ideat ja argumentit muuttuivat yhteisöllisestä omaisuudesta yksityistaloudelliseksi voimavaraksi, ei ollut enää yhdentekevää, kuka näkemyksiä julkisesti esittää. Kun sanominen muuttui vallankäytön osaksi, sen edistämiseen yksien kohdalla ja rajoittamiseen toisten kohdalla syntyi selkeä motiivi. Hyvin karkeasti pelkistäen yhteisön jakautuminen eliittiin (varakkaammat, paremmin resurssein varustetut) ja muihin synnytti sananvapauden tarpeen. Eliitillä se oli luonnostaan eli vaurauden tuottaman vallan myötä, muiden oli keksittävä uusia tapoja päästä kertomaan yhteisölle oma näkemys ja samalla huolehtia siitä, ettei tuon näkemyksen ilmaisemisesta seuraa rangaistusta. Periaatteessa elämme edelleen samassa asetelmassa.

* * *

On harmillista, ettei Tammisaloa ole kiinnostanut pohtia ajattelun ja sanomisen vapauden suhdetta. Vaikka voimme teoreettisesti arvella, että ajatuspoliisi on edelleen dystopiakirjallisuuden yksinoikeus, on minusta tärkeätä pohtia ajattelun ja sanomisen sanoisinko orgaanista yhteyttä. Käytännöllisestä oikeudesta tai mahdollisuudesta ilmaista ajatus julkisesti ei ole paljon iloa, jos potentiaalisilla ajatustensa avaajilla ei ole vapautta hankkia päänsisäisen ajattelun eväitä rajoituksetta. Jos pääsyä muiden ihmisten julkistettujen ajatusten äärelle vähänkin rajoitetaan tai se on köyhyyden, eriarvoisen kohtelun tai vastaavan eriarvoistavan tekijän estämää, emme ole yksilöinä samassa asemassa hetkellä, jolloin sanomisen vapautta voisi tai haluaisi käyttää. Monissa tapauksissa riittää eliitille rajoittaa vallasta eristettyjen pääsyä esimerkiksi koulutuksen tai kirjastolaitoksen palveluiden piiriin. Ajatukset eivät kukoista tyhjyydessä, joten keinotekoisen sivistyksellisen tyhjiön tuottaminen on tehokas tapa rajoittaa ihmisten sananvapautta. Tästä on historiassa valitettavan paljon esimerkkejä.

Saatan olla väärässä, mutta minulle syntyi Tammisalon kirjan pohjalta tuntuma, että hän kannattaa aika pitkälle sellaista lähinnä poliittisessa oikeistossa aktiivisesti lannoitettua ja jalostettua ajattelua, että sananvapauden täytyy antaa olla mahdollisimman sääntelemätöntä (aivan kuten markkinatalouden) ja sen takia on jalojen periaatteiden ("demokratia", "vapaus") takia siedettävä myös erityisesti somen myötä julkiseksi räjähtänyttä vihapuhetta myös erilaisia vähemmistöjä kohtaan (vaikka eliitin vallan kumoamiseen tähtäävä sananvapaus on tietenkin "eri asia"). Tämän ajattelun taustalla on mielestäni ylimielinen harha siitä, että ns. länsimainen demokratia on automaattisesti ja absoluuttisesti parempi kuin mikään muu ihmisen kehittämä tapa elää ja toimia yhdessä. Vaikuttaa siltä, että vaikka Tammisalo ei asiaa suoraan julista, hän asemoi itsensä somen sananvapausasioissa ns. absolutistien joukkoon "vihervasemmistolaista cancel-ajattelua" vastustamaan. Tammisalo näyttää olevan yhteiskunnallinen konservatiivi sananvapausabsolutistin asussa.

Tämähän on sallittua, mutta se myös korostaa Tammisalon kirjan ideologista sävytystä (joka ei tosin ole yllätys Tammisalon aiempia tekstejä lukeneelle; on aivan selvää, että Tammisaloa pidetään persupiireissä hyvänä tyyppinä riippumatta siitä, miten hän itse itsensä asemoi). Vaikka eräässä mielessä jaan Tammisalon karkea tason sananvapauslogiikan ("sananvapautta on rajoitettava vain erittäin painavista ja hyvin perustelluista syistä"), huomaan olevani lähes joka sivulla ärtynyt tavasta, jolla Tammisalo muovaa pohdiskelunsa tosiasiallisesti huonosti peitellyksi kulttuurisodaksi, jossa hän itse on harkitusti tai ei perinteisen eliitin puolella. Pahimmillaan tämä sananvapauden ja yhteiskunnallisen vallan yhteyden kiistäminen näyttäytyy lapsenomaisena uskona vallankäyttäjien perimmäiseen hyvyyteen: "Ihmiset ovat siis jossakin määrin manipuloitavissa, mutta manipulointiprosessi ei ole vapauksia ajavan [vai rajoittavan?  HP] patriarkaatin tai kapitalismin salaliitto. [ ]  Mutta mikä tärkeintä, sananvapaus on keino vastustaa sitä, että patriarkaatti saisi kontrolloida tätä kaikkea." (s. 78)

* * *

Tammisalo on siis sananvapauskonservatiivi, mikä on sekä sallittua että yleistä. Jos kuitenkin kategorisesti kiistää sananvapauden ja vallankäytön yhteyden, käteen jää aika vähän muuta kuin mahtipontisia periaatteita ja närkästystä milloin mistäkin. Minusta Tammisalo ei tunnista saati tarjoa työkaluja, joiden avulla sananvapautta aidosti tarvitseva alistettu ihminen voisi muuttaa valtarakenteita ja laajentaa vapauttaan paitsi saada näkemyksensä julki, myös saada näkemyksensä julki foorumeilla, joilta se kantautuu laajemmalle. Sen sijaan hän asemoi itsensä eliitin puolelle eliittiä mainitsematta ja tunnistamatta. Tammisalo on suorastaan loukkaantunut siitä, että joku on kehdannut syyttää oikeiston sananvapausaktivisteja "taantumuksellisuudesta", kun kuitenkaan "vähemmistöillä ei ole koskaan eikä missään muualla ollut näin hyvä." (s. 81) Näin saadaan vuosisatainen kolonialismi ja kapitalistinen alistusjärjestelmä putipuhtaaksi yhdellä lauseella. Eivät Tammisalon kaikki näkemykset ole näin tendenssimäisiä, mutta tällaisiakin on.

Tammisalon suhtautuminen sananvapauden käytön ja anonymiteetin suhteeseen ei yllätä. Hän puolustaa vahvan anonyymiyden oikeutusta tutulla "vainottujen" edulla ja toisaalta sillä argumentilla, että anonyymi keskustelu keskittyy asiaan henkilöiden sijasta. Todellisuudessa ei ole mitään pakkoa suhtautua asiaan mustavalkoisesti. On ilman muuta tilanteita, joissa oman nimen ja persoonan käyttö johtaa hengenvaaraan ja siksi on järkevää ja eettisesti perusteltua puhua nimettömästi. En muista kenenkään missään ehdottaneensa saati vaatineen henkilöllisyyden paljastamista aina ja kaikkialla. On kuitenkin eri asia edistää aktiivisesti vihapuheen harjoittajien mahdollisuutta piiloutua nimimerkin taakse ja välttää sananvapauteen erottamattomasti kuuluva vastuu kuin varmistaa, että alistetussa asemassa oleva voi tarvittaessa saada äänensä kuuluvilla myös anonyymisti. Suomalainen äärioikeisto on tunnetusti toiminut aktiivisesti juuri rajoittamattoman vihapuheen sallimisen puolesta, ja siinä on anonymiteetin tarjoava vastuuvapaus aivan olennainen elementti. Tiedämme kokemusperäisesti, että ihminen hillitsee vihapuhettaan, kun sen viljelemisestä voi joutua lailliseen tai yhteisölliseen vastuuseen. Moderoiduissa verkkokeskusteluissa osataan olla myös aika inhottavia, mutta ei siellä TAPA ITTES SUVAKKIHUORA! -tyyppisiä argumentteja esiinny.

Tammisalo pohdiskelee ns. valvontakapitalismin eli suurten IT-firmojen hallitsemien henkilötietojen suhdetta sananvapauteen pystymättä varsinaisesti päättämään, pitäisikö olla huolestunut vai ei. Tammisalo ei kiistä globaalien somealustojen valtaa ja siihen liittyviä riskejä, mutta päätyy luottamaan sananvapauden vahvuuteen: "Niin tai näin, elämme ihmiskunnan historian kenties suurinta ihmiskoetta, ja pelissä on paljon: demokratia, liberalismi, perhesuhteet, mielenterveys, sananvapaus. Toistaiseksi olen tyytynyt ajattelemaan, että netti ei ole täynnä ongelmia, jotka pitää ratkaista, vaan että netti on täynnä ihmisiä. Ja ihmisten ja heidän luomustensa olemassaoloon ei ole muuta ratkaisua kuin tarjota kaikille taustasta riippumatta oikeus ilmaisunvapauteen. Vain sellainen järjestelmä on kestävä ja inhimillisyyttä kunnioittava tapa elää yhdessä." (s. 106) Kauniita ajatuksia, mutta kovin irrallaan tämän maailman todellisista valtasuhteista, jotka eivät perustu uskoakseni minkäänlaiseen inhimillisyyden kunnioittamiseen, vaan kapitalistisen markkinatalouden toimijoita ohjaaviin periaatteisiin, joista ylin ja tärkein on osakkeenomistajan saama taloudellinen voitto.

* * *

Pohtiessaan sananvapauden suhdetta tieteellisen totuuden tavoitteluun Tammisalo ei malta olla palaamatta yhteen lempiaiheeseensa eli puolustamaan ihmisen älykkyyden ja etnisen taustan yhteyksien tutkimisen oikeutusta. Hän antaa ymmärtää, että Tatu Vanhasen sananvapautta jotenkin rajoitettiin vain siksi, ettei hänen työtään ja tulkintojaan pidetty tieteellisten kriteerien mukaisina. Tämä jakso on Tammisaloa huonoimmillaan. Parempaa on tarjolla sananvapauden ja uskonnon suhteen pohdinnoissa, joissa Tammisalo edustaa uskontokriitikkoja pontevasti ja pääosin hyvin. Valitettavasti Tammisalon islamfobia (kuten hän haluaa termin kirjoitettavan), jonka hän tietenkin kiistää, alkaa jo tässä vaiheessa rasittaa tekstiä kuin lyijypaino nilkassa. Vaikka suhtaudun uskontoihin yhtä torjuvasti, Tammisalon suhtautumisessa islamiin on ylimääräinen "pyhän sodan" sävytys, jota lukee vaivautuneesti ja päätään puistellen.

Samantyyppinen tunnelma hallitsee lukuja, joissa Tammisalo sättii woke-kulttuuria ja sen ilmeisiä ja vähemmän ilmeisiä ylilyöntejä. Lukijalle tulee sellainen tunne, ettei kirjoittaja oikein kykene samaistumaan minkäänlaisten vähemmistöjen elämään, vaan suhtautuu asioihin kärsimättömästi ja ylimielisen oloisesti. Täällä nousee esiin myös Tammisalon passiivis-aggressiivinen Venäjän-vastaisuus (saattaa olla russofobiaa, mutta koska Tammisalo varmasti kiistäisi sen, jätän arvelematta), joka pulpahtaa esiin toistuvasti, mutta aina jotenkin yllättäen. Sivulla 189 hän esittää esimerkkeinä ekstraktiivisten valtioiden piirteistä Iranin huivipakon ja "Venäjän oligarkkisuuden". Tammisalo ei tietenkään erittele tai perustele, miksi juuri Venäjällä esiintyvä oligarkismi olisi tyypillistä, vaikka sitä esiintyy kaikkialla maailmassa ja esimerkiksi Yhdysvalloissa oligarkkien valta on ehkä vielä suurempi kuin Venäjällä. Mutta jostain syystä vain Venäjällä se on esimerkki valtion epäonnistumisesta. Vaikuttaa siltä, ettei Neuvostoliiton vaihtuminen äärikapitalistiseksi oligarkkihallinnoksi ei ole saanut Tammisalon antivasemmistolaista perusasennetta suorittamaan minkäänlaista hienosäätöä.

Sitä Tammisalo tuskin itsekään kiistää, että hänen sananvapauspohdintansa pyörivät korostuneesti Yhdysvalloissa käytävien kulttuurisotien ja sananvapausdebatin ympärillä. Vaikka aina välillä piipahdetaan Euroopassa ja rutiininomaisesti haukutaan ei-länsimaiden sananvapausoloja, ongelmat näyttäytyvät Yhdysvaltain erityislaatuisen yhteiskunnan kautta. Liittovaltiohan sisältää hyvin itsenäisiä osavaltioita, joita kuitenkin sananvapauden osalta sitoo ja usein ahdistaa perustuslain sananvapausosio, joka on kirjoitettu varmistamaan valkoisen, varakkaan miehen rajoittamaton sananvapaus (sieltähän se on peräisin), mutta joka historian oikkujen ansiosta on säilynyt myös sen jälkeen, kun ihmisoikeuksia on ryhdytty antamaan myös muille väestöryhmille. Yhdysvalloissa on perinteisesti sallittu hyvin pitkälle menevä vallassa olevien pilkka eli juuri sellainen sananvapaus, joka myös Osmo Tammisalolle on tärkeä. Toisaalta maan sisäisen jakautuneisuuden takia myös tämä "pyhä" periaate on koko ajan raivokkaiden kiistojen kohteena. Tammisalon yleisnäkemys tuntuu kuitenkin olevan, ettei sikäläistä sananvapautta uhkaa superrikkaiden valta, vaan "edistyksellisten" harjoittama vähemmistödiktatuuri eli se Suomestakin tuttu tilanne, kun "mitään ei enää saa sanoa".

* * *

Tammisalon pamfletti ei ole systemaattinen tai loogisesti etenevä, joten ei yllätä, että viimeinen osa "Päätelmiä" ei sisällä mitään erityisiä päätelmiä, vaan on suoraa jatkoa sitä edeltäviin sekalaisiin pohdintoihin (jotka eivät suinkaan kaikki ole huonoja). Mutta loppua kohden Tammisalo on ehkä tuntenut tarvetta lyödä korttinsa avoimemmin pöytään, minkä seurauksena kirjassa on laaja tammisalolaisen liberalismin esittelyä ja perustelua. Käy ilmi, että Tammisalo ihannoi perinteistä, klassista liberalismia ainakin teorioiden tasolla. Hän on konservatiivinen liberaali, joka pitää itseään hyvin vapaamielisenä. Tammisalo päätyy esimerkiksi toteamaan, että myös liberalismi voi tarvita oman väkivaltakoneiston (s. 222), aivan kuin ei kapitalismin historia olisi juuri tämän liberalismin nimissä perustetun porvarillisen väkivaltakoneiston (poliisi ja armeija) historiaa. Klassisen liberalismin puolestapuhujana Tammisalo onnistuu olemaan antimarxilainen mainitsematta kertaakaan Marxin nimeä.

Itselleni sananvapaus ei ole itseisarvo, vaan väline. Osmo Tammisalolle näyttäisi asia olevan täsmälleen päinvastoin. Esimerkiksi pohtiessaan vihapuheen suitsemisen vahingollisuutta hänen huolensa kumpuavat pääosin siitä, miten ikävällä tavalla suitseminen hankaloittaa sananvapauden käyttämistä, kun taas vihapuheen kohteiden tilanne tuntuu olevan toissijainen. Erityisen pontevasti Tammisalo puolustaa oikeutta loukkaavaan puheeseen ja esittelee tässä yhteydessä Junes Lokan (hänen nimeään jostain syystä mainitsematta) jonkinlaisena sananvapauden uhrina. Ikävä sanoa ääneen, mutta itselleni syntyi vaikutelma, että Tammisalolle oikeus pilkata ja loukata on niin tärkeä asia, että vaikka hän muodollisesti moittii pilkkaamista ja loukkaamista ikävinä ilmiöinä, hän toisaalta pitää niiden sietämistä sananvapauden aitouden mittarina. Sen mukaisesti Suomessa ei sananvapaus ole Tammisalon mielestä riittävällä tolalla.

Osmo Tammisalo ehkä loukkaantuu, kun arvelen hänen olevan ainakin henkisesti hyvin lähellä Jussi Halla-ahon ja muiden sananvapaudesta puhuneiden persujen ajattelua. Mutta voihan olla, että hän ei johdonmukaisena ollenkaan loukkaannu, vaan puolustaa viimeiseen asti oikeuttani ilmaista vapaasti ja rajoituksetta näkemykseni tietokirjoittaja Osmo Tammisalon pamfletista, joka käsittelee suuren joukon tärkeitä teemoja, mutta jää sekä hajanaiseksi, aika vaikealukuiseksi ja asenteiltaan usein ikävän vanhoilliseksi, oikeistolaiseksi ja suoraan sanoen uskomattoman lapsekkaan "länsiuskoiseksi" paasaukseksi. On silti mielenkiintoista ajatella, miten samoja ihanteita voi puolustaa näinkin erimielisin perustein. Satumme esimerkiksi olemaan eri mieltä siitä, mistä sananvapaus on peräisin ja mihin sitä tarvitaan. Yhtä mieltä olemme sentään siitä, että sananvapaus on tärkeä yhteiskunnallinen vapauden laji.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2023

Multiversumien turha jahti

Kosmologian ympärillä pyörii koko ajan valtava määrä mielikuvituksellisia ideoita ja teorioita. Se kuuluu tieteellisen metodin välineistöön. Uusia löytöjä ei tehdä keskittymällä pelkästään jo tunnetun yksityiskohtien hiomiseen. Spekuloiva pohdinta kuuluu myös omaan kosmologiseen harrastukseeni. Me ei-ammattilaiset emme oikeastaan muuhun pystykään kuin kyselemään outoja ja spekuloimaan vielä oudompien ajatusrakennelmien pohjalta. Olen kuitenkin huomannut, että itseäni on iän myötä alkanut ihmetyttää ja vähän vaivatakin se vimma, jolla joitakin oletuksia tutkitaan siitä huolimatta, että tulokset ovat olleet olemattomia tai koko oletus on niin spekulatiivinen, ettei sitä oikeastaan edes voi tutkia muuten kuin ihmisaivojen syövereissä. Elämän merkkien etsiminen maailmankaikkeudesta on vielä ymmärrettävää siksi, että myönteisen tuloksen kyllä, jossain muuallakin on elämää saaminen on periaatteessa mahdollista, vaikka mitään edes etäisesti todellista ei ole löytynyt.

Mutta kun ryhdytään puhumaan multiversumeista ja kaiken lisäksi vielä puntaroimaan fiktiivisten muiden maailmankaikkeuksien ominaisuuksia omaamme verrattuna, on mielestäni siirrytty tieteiskirjallisuuden puolelle. Tähdet ja avaruus -lehden numerossa 4/2023 on toimittaja Laura Koposen kokoama artikkeli Parasta universumia etsimässä : Elämää voi löytyä multiversumin monesta kolkasta. Se on esimerkki journalismista, jollaista en itse vapaaehtoisesti lue. Ei siksi, että haluaisin estää tai kieltää multiversumien pohdiskelun. Minua kuitenkin vaivaa se, miten heppoiselta pohjalta luodaan lukijalle mielikuvaa siitä, että on mielekästä pohtia ihmisen kannalta parasta universumia tilanteessa, jossa todellisuudessa ei ole vähäisintäkään todistetta siitä, että multiversumeita on olemassa tai että meillä voisi olla jokin menetelmä tutkia niitä.

Heti artikkelin alussa Geraint Lewis Sydneyn yliopistosta myöntää, että Tällä hetkellä meillä ei ole fysiikan teorioita, jotka vastaisivat suoraan näihin kysymyksiin [multiversumeista HP], mutta toivoaksemme jatkossa on. (s. 34) Koko juttu pohjautuu siis pohdintoihin, joilla ei ole fysikaalista perustaa. Kvanttifysiikassa on piirteitä, joiden perusteella jotkut fyysikot pitävät toisistaan erillään olevien multiversumeiden olemassaoloa mahdollisena tai jopa todennäköisenä. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että olisi edes alustavaa teoriaa siitä, että muitakin universumeita on tai täytyy olla. Voidaan ehkä väittää, ettei nykyisin tuntemamme fysiikka varsinaisesti kiistä multiversumien olemassaolon mahdollisuutta. Siitä ei kuitenkaan voi eikä pidä tehdä oletusta, että multiversumeja ja ennen muuta tuntemaamme jollain lailla ihmiselle parempia universumeja todella on olemassa. Kyse on siis spekuloinnista vähintään toiseen potenssiin.

* * *

Nykyään kovin moni tiedeartikkeli on rakennettu puhuvien kasvojen eli kansainvälisen tiedemaailman toimijoiden lyhyiden lausumien ja koreiden kuvien yhdistelmälle. Varsinkin spekulatiivisimmat kosmologian jutut rakennetaan usein niin, että ulkomaisten spekulanttien jälkeen kuullaan vielä jotakuta kotimaista asiantuntijaa, joka sitten palauttaa lukijaa maan pinnalle muistuttamalla tämän tai tuon ajatuksen spekulatiivisesta luonteesta ja teorian puuttumisesta, näytöstä puhumattakaan. Tässä multiversumijutussa näin ei ole tehty, vaan puolen tusinaa multiversumientusiastia saa vapaasti lennättää ajatuksiaan, jotka kiertyvät kuin taikavoimasta pohtimaan kysymystä elämän esiintymisestä spekulatiivisissa muissa universumeissa. Myös toista suosittua aihetta maailmankaikkeutemme oudosti ihmisen tai elämän tarpeisiin rakentuneita luonnonvakioita pohditaan, vaikka sillä ei sinänsä ole mitään tekemistä sen kanssa, voiko tai onko muita universumeita. Luonnonvakioiden suhteellinen sopivuus tietysti selittyy yksinkertaisesti sillä, että elämä ja ihminen ovat voineet ilmaantua vain siinä tapauksessa, että ne ovat mahdollisia.

Antroposentrinen pohdinta on ihmiselle luonnollinen ja ymmärrettävä ominaisuus. Itseäni se silti tympii, koska siinä kuullaan kaikuja uskonnollisista maailmanselityksistä, joissa jokin korkeampi voima on rakentanut universumin sellaiseksi, että ihminen voi siinä elää, kukoistaa ja ylistää jumalaansa. Minusta pitäisi nöyrästi myöntää, että ajatuskin siitä, että luonnonvakioilla olisi jokin yhteys ihmislajin tai tuntemamme elämän mahdollistumiseen on lapsellinen ja turha. Riippumatta siitä, onko universumeita yksi vai useampia, ihmisellä ei ole mitään erityistä asemaa muuten kuin rajoittamalla tarkastelu kosmisella mittapuulla mitaten todella mitättömän pienen yksityiskohdan eli aurinkokuntamme yhden planeetan olosuhteisiin. Yhdenkin universumin koko on ihmismielen ulottumattomissa, joten ei liene mielekästä tehdä olemassaolostamme kovin suurta numeroa.

Karu tosiasia on, että vaikka tietämyksemme ja ymmärryksemme oman universumimme historiasta, rakenteesta ja tämänhetkisestä olemisesta onkin lisääntynyt viimeisten 50 vuoden aikana uskomattoman nopeasti, tähtitieteellisten lehtien sivuja koristavat upeat kuvat ja artikkelit eivät muistuta meitä niistä lukuisista isoista kysymyksistä, jotka ovat fysiikan tutkimuksemme kannalta täysin avoimia ja ratkaisemattomia kysymyksiä. Emme osaa selittää ns. pimeää ainetta emmekä pimeää energiaa. Maailmankaikkeutemme synnystä on teoria, joka on kestänyt varsin hyvin jatkuvan testaamisen, mutta joka siitä huolimatta ja riippumatta on spekulatiivista arvailua, ei kumoamattomin todistein osoitettu prosessi. Kvanttifysiikan suhteen olemme todennäköisesti vasta ymmärtämisen kynnyksen väärällä puolella.

* * *

Ymmärrän toki, että kuukausittain ilmestyvältä populaarilta tiedelehdeltä odotetaan myös kohtuullinen määrä ns. yleisöjuttuja, jotka eivät varsinaisesti lisää tietämystä, vaan saavat lukijat viihtymään ja tuntemaan itsensä tasa-arvoiseksi spekuloijaksi ammattimaisten tutkijoiden rinnalla. Siitähän on kysymys, kun fyysikot ja kosmologit heittävät pohdittavaksi hurjia ajatusleikkejä. Monia asioita tutkitaan tieteen piirissä pitkään, mutta tulosten näkökulmasta turhaan. Se ei ole kuitenkaan turhaa, sillä sekin on tulos, ettei etsittyä löydy, jolloin tuloksena on näkökulman tai peräti tutkimusaiheen vaihtaminen. En tiedä, kuinka paljon vuosittain ilmaantuu ideoita, joista ei seuraa koskaan mitään jatkotutkimuksiin oikeuttavia tuloksia. Mutta arvelen, että niitä on paljon, ja omasta puolestani pitäisin multiversumien etsimistä aiheena, johon ei ehkä kannattaisi käyttää aikaa ja vaivaa. Kuten Koposen jutussakin todetaan, Rinnakkaismaailmoista tai edes niiden olemassaolosta ei ylipäätään voisi tehdä mitään havaintoja. (s. 34)

Itse en löydä Koposen artikkelista ainuttakaan multiversumeihin liittyvää uutta ja mielenkiintoista ajatusta, jota voitaisiin aidosti ryhtyä tutkimaan. Kun tekstistä puhdistaa multiversumeiden olemassaolon mahdollisuuden ja ulkopuolelle jäävät elämän esiintymisen pohdiskelut, artikkelin viesti näyttää olevan, että tällaistakin asiaa tutkitaan, vaikka haastatelluilla tutkijoilla ei ole oikeastaan mitään muuta kerrottavaa, kuin että he toivovat voivansa joskus kertoa jotain konkreettista tästä sinänsä kiehtovasta mahdollisuudesta loputtoman ja monikerroksisen jossittelun sijasta. Minusta tämä artikkeli oli journalismia, jolla kyllä saadaan näyttävän näköistä lehden täytettä, mutta loppujen lopuksi käteen ei jää oikein mitään. Sellainen jättää lukijan tyytymättömäksi.

Itseäni multiversumit eivät edes ajatusleikkinä kiinnosta siitä yksinkertaisesta syystä, että tässä tuntemassamme on niin suunnattomasti tutkittavaa ja ymmärrettävää. Vimma pohtia multiversumeita muistuttaa pyrkimystä asuttaa Mars sen sijaan että pidettäisiin Maa pysyvästi asumiskelpoisena. Jos multiversumitutkimus vie resursseja oman maailmamme arvoitusten ratkomiselta, pidän ratkaisua huonona kuten pidän Elon Muskin Mars-fantasioita, joihin kuluu rahaa, jolla olisi tolkumpia käyttökohteita. Ajattelua ei tarvitse rajoittaa, mutta yhteisten resurssien kohdalla on välttämätöntä panna asioita tärkeysjärjestykseen. Sillä listalla multiversumit eivät voi olla kovinkaan korkealla, sillä ihminen näkökulmasta kysymys multiversumeista on luultavasti kaikissa olosuhteissa merkityksetön, koska meillä ei ole eikä ehkä koskaan tule olemaan mahdollisuutta vahvistaa toisen universumin olemassaoloa saati toteuttaa viestien vaihtoa.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2023

Populismi - Katteettomia lupauksia pettyneille

En ole varma siitä, minkä tyyppisille lukijoille Yannick Lahti ja Matti Mörttinen ovat ajatelleet kirjansa Populismin anatomia (Into 2023). Kirjan nimi kuvaa joka tapauksessa huonosti kirjan rakennetta ja käsittelytapaa. Kirjoittajat eivät suorita anatomista leikkausta selkeine ääriviivoineen ja lopputuloksineen. Enemmänkin kirja on kokoelma ajatuksia siitä, mistä populismin vaiheisiin ja ilmenemismuotoihin liittyvistä ilmiöistä kirjoittajat ovat sattuneet olemaan kiinnostuneita. Tämä voi olla seurausta ryhmätyön (jonka työnjakoa ei avata eikä sitä voi tekstistä päätellä) tekniikasta tai kirjoittajien erilaisista taustoista (toinen on nuori tutkija, toinen kokenut toimittaja). Hajanaista ilmettä korostaa erittäin runsas ulkomaisten populismitutkijoiden nimiin ja näkemyksiin viittaaminen. Ainakin itselleni jäivät Lahden ja Mörttisen omat tulkinnat epäselviksi. Kustantaja ei ole myöskään vaivautunut varustamaan kirjaa hakemistolla, vaikka siinä esiintyy varmaan sata henkilönimeä Vennamosta Trumpiin.

En peittele sitä, että itselleni kirja oli pettymys. Kirjoittajat ovat epäilemättä paneutuneet aiheeseensa, mutta sisäisesti koherenttia esitystapaa ei mielestäni ole löytynyt. Lyhyet luvut seuraavat toistaan logiikalla, joka ei oikein avautunut. Analyysi jää jatkuvasti pinnalliseksi, on kuin lukisi päivälehdessä julkaistua jatkokertomusta, jonka osille on asetettu määrämitat. Kirjan nimessä puhutaan anatomiasta, mutta itse on löydä kirjasta selkeitä palasia, jotka yhteen kokoamalla saisi kasaan jonkinlaisen kaavakuvan populismista yhteiskunnallisena ja poliittisena ilmiönä. Kirjan alaotsikot on kyllä lainattu nisäkkäiden anatomiasta, mutta kyllä ne jäävät kielelliseksi kikkailuksi. Mielekästä vastinetta otsikoille kuten "Sielu", "Kohtu" tai "Selkäranka" ei oikein löydy, vaikka tekstissä on sinänsä runsaasti mielenkiintoisia tiedonmurusia sieltä ja täältä kummankin kirjoittajan kiinnostuksen kohteiden mukaisesti.

Päälukujen väliin on sijoitettu harmaalle pohjalle ladottuja "tietoiskuja", joiden muoto ja tyylilaji eivät erityisemmin poikkea päätekstistä. Vaikuttaa siltä, että ne ovat ylijäämäpaloja, joille ei ole löydetty sopivaa paikkaa, mutta luopuakaan ei ole hennottu. Näitä "kainalojuttuja" ei ole myöskään merkitty sisällysluetteloon, joten ne vain kohdataan pitkin kirjan lukemista kuin aavalla merellä uiskentelevat erikokoiset ja -muotoiset jäävuoret onneksi kyllä kaikki hyvätapaisia ja pehmeäkylkisiä. Suoraan sanoen nämä tekstit tuntuvat aika tarpeettomilta muuten kuin kirjan laajuuden kasvattajina. Kun päätekstikään ei ole korostuneen loogisesti etenevä, harmaat välisivut vahvistavat leijumisen mielikuvaa ja tunnetta.

* * *

Edellä sanottu ei tarkoita, etteikö Lahdella ja Mörttisellä olisi mitään tähdellistä sanottavaa aiheestaan. Lukijalta edellytetään kuitenkin kohtalaisen hyvää kotimaisen ja maailmanpolitiikan yleistuntemusta, jotta pinnalliset pohdiskelut ehtii jotenkin sisäistää ennen kuin on ajauduttu jo seuraavan näkökulman äärelle. Itseäni tavaton ulkomaisten auktoriteettien ajatuksiin vetoaminen ei myöskään innosta. Haluaisin kuulla, mitä mieltä Lahti ja Mörttinen esiin nostamistaan tulkinnoista ja päätelmistä ovat. Se jää turhan usein epäselväksi. Syy ei mielestäni ole siinä, että populismi käsitteenä ja siihen liitetyt ilmiöt ovat saippuamaisesti käsistä luiskahtelevaa tavaraa. Kirjoittajat eivät vaan ole uskaltaneet tai halunneet kirjoittaa kirjaa oman ajattelunsa pohjalta, vaan ovat tukeutuneet ulkomaisiin auktoriteetteihin. Sellainen voi olla joskus viisasta, mutta kun populismin kohdalla tuo ulkomainen asiantuntijuus ei näytä kovin ihmeellistä tieteellistä konsensusta tarjoavan, pidän ratkaisua huonona.

Populismin suhde ideologioihin ja järjestäytyneisiin politiikantekovälineisiin eli puolueisiin jää mielestäni avoimeksi. Kirjoittajat eivät ole halunneet naulita näkemystään tavalla, josta voisi joskus joutua vastuuseen. Se voi olla järkevää, mutta lukijan kannalta ehkä vähän turhauttavaa. Anatomian oppijakso päättyy lukuun "Päätelmiä", jossa on kaksi alaotsikkoa: "Tuhkimokompleksi ja populismin kaava" ja "Ruoansulatus ja aineenvaihdunta: Mistä populismi saa energiaa?". Itse en löydä luvusta oikeastaan minkäänlaisia päätelmiä, ellei sellaisena halua pitää Yannick Lahden kehittelemää populismin kaavaa

Populismi: Yhteiskunta = Me (Affekti 1) + He (Affekti 2)                                                       (Me \ He = Kansa)

Kaavaa selitetään noin sivun verran, mutta otan tähän vain sen lopputiivistelmän: "Tämän populismin mallin ja kaavan voisi siis visualisoida kahdeksi erikokoiseksi palapelin palaksi, jolloin käsite Me on suurempi, ja siten arvokkaampi, palapelin pala ja yhteiskunnan osa. Se kuitenkin tarvitsee oman itsemäärittelynsä työkaluksi vähempiarvoisen yhteiskunnan palan: He." (s. 257)

Myönnän, etten ymmärrä kaavan yleiskäyttöistä ideaa (kaikille rasistisille ajattelutavoille luontainen Me vastaan Ne on minusta ymmärrettävissä ilman kaavamuotoakin). Mutta ehkä se on Lahden vastine pakkomielteiseksi kuvaamalleen pyrkimykselle määritellä populismi kaikenkattavalla tavalla. Populismin anatomian kirjoittajat eivät selvästikään näytä uskovan sen olevan mahdollista.

* * *

Päädyin kysymään itseltäni, mikä loppujen lopuksi luonnehtii populismia yhteiskunnallisen viestinnän muotona kaikkein selkeimmin. Ymmärrän hyvin, että populismia historiallisena ilmiönä ei voi eikä kannatakaan pusertaa yhteen muottiin siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se ole ollut aina ja kaikkialla ihan sama asia, vaikka joitain tunnusmerkkejä voikin löytää jokseenkin kaikista populistisiksi leimatuista ilmiöistä. Populismin sisältö on vaihtunut aikojen kuluessa, koska yhteiskunnat, joissa sitä sovelletaan, ovat erilaisia ja muuttumisen prosessissa koko ajan. Esimerkiksi suomalaisen puoluepoliittisen populismin nousut laskut ovat häkellyttävän jyrkkiä ja jälkikäteenkin arvioiden melko arvoituksellisia ja vaikeasti selitettäviä. Arkkityyppeinä on vaikea keksiä erilaisempia hahmoja kuin Veikko Vennamo/Timo Soini ja Jussi Halla-aho.

Populismi on kansainvälinen ilmiö, jolla on kansalliset kasvot ja irvistykset. Siksi on ehkä turhaa keskittyä kansallisiin erityispiirteisiin ja etsiä jotain kaikille populistisille liikkeille yhteistä piirrettä. Itse uskon vastauksen löytyvän siitä, että populisti/populismi kohdistaa viestintänsä aina tyytymättömille, pettyneille, katkeroituneille ja pelotelluille. Populismi ei houkuttele rakentavaan yhteistyöhön, vaan aina jonkin sortin kostoon (siitä myös loputon vihapuhe). Kun tätä kostoa ei käytännössä pystytä kuitenkaan tarjoamaan, populistin on vaikea pysyä pitkään vallassa, johon kuitenkin jossain määrin liittyy aina vastuu ja vastuullisuus. Populistisille ilmiöille tyypillinen uhriutuminen ei ole erillinen ilmiö, vaan väistämätön seuraus siitä, ettei kostajalla todellisuudessa ole sen paremmin kykyä kuin resurssejakaan toteuttaa kannattajiensa janoamaa kostoa. Oma epäonnistuminen käännetään siksi muiden pahantahtoisuudesta johtuvaksi juoneksi, jonka avulla koston mielikuvaa voidaan pitää elossa kannattajien keskuudessa.

Henkilökohtaisesti en kaipaa populismin täsmällistä määrittelyä, koska se ei loppujen lopuksi ole tärkeää. Kaikki yhteiskunnalliset liikkeet soveltavat populistisia keinoja jollain tavalla, kokonaan sen varassa toimivat liikkeet ovat vain yksi osa. Sen sijaan kannattaa pohtia ja kysyä, minkälaisia haasteita jos minkäänlaisia populistinen liike kohdistaa vallanjakoon. Työväenliikettähän ei perinteisesti mielletä populistiseksi, koska se haastaa selkeästi suurpääoman ja sitä edustavan poliittisen oikeiston, vaikka joskus myös populistisin painotuksin (tässä ei ole tilaa työväenliikkeen populismin ilmentymille, mutta mielestäni niitä on). Sen sijaan oikeistolaiset populistiliikkeet, joita Lahti ja Mörttinen lähinnä käsittelevät, eivät halua kumota kapitalismia ja porvarillista yhteiskuntaa, vaan nousta sen hierarkian puitteissa valtaan, mieluiten yksinvaltaan (joitakin koston elementtejä voidaan yksinvallalla toteuttaa, esimerkiksi rasistinen kansanmurha). Se, ja vain se, on oikeistolaisessa populismissa tärkeää ja huolestuttavaa.


sunnuntai 25. kesäkuuta 2023

Agnostinen mentalisti

Tartuin ehdottomasti uteliaana Jose Ahosen tuoreeseen kirjaan Yli luonnollisen : Mentalistin tutkimusmatka salatieteisiin (Atena 2023). Arvioin myönteisesti Ahosen vuonna 2020 ilmestyneen oman ammattinsa esittelyn. Tästä ei taida tulla yhtä myönteistä, sillä kirja tuotti minulle jonkinasteisen pettymyksen, turha sitä on kiistää. Ei niin, että kirja olisi jotenkin huonosti kirjoitettu tai edes, että Ahosen päätelmät olisivat toiveiden vastaisia. Kirjassa on mielestäni kaksi suurempaa ongelmaa ainakin itseni kaltaiselle kriittiselle lukijalle, joka ei osaa ohittaa havaintojaan kaikessa hiljaisuudessa. Ensinnäkin kirjan sisältö on melkoisen epäkoherentti siitä huolimatta, että metodologisesti Ahonen noudattaa yhtenäistä taktiikkaa eli kytkee ylenpalttisen torjunnan pois päältä ja heittäytyy tarkastelemaan outoja ilmiöitä ja niihin lujasti uskovia ihmisiä. Kirjaan on valikoitunut kymmenkunta aihetta, mutta ulkopuolelle jää vielä enemmän (Ahonen kuvailee tilannetta itse näin: "Olisin halunnut perehtyä myös esimerkiksi enkeliterapiaan, kaivonkatsomiseen, aaveisiin, korvavaloihin, power balance -rannekkeisiin, astrologiaan, enneuniin, homeopatiaan, kehostapoistumiseen, kirliankuvaukseen, telekinesiaan ja wiccaan." s. 185). Ahonen ei mielestäni riittävästi perustele sitä, miksi hän päätyi siihen valikoimaan, johon päätyi. Ehkä se oli puhdasta sattumaa. Ehkä hänellä oli jokin tiedostamaton pyrkimys. Emme ehkä koskaan saa tietää.

Toinen itseäni vaivaava Ahosen tekstin piirre on se, että hän on ulottanut "avarakatseisen" tutkimusasenteensa myös kirjan käsitteistöön niin, ettei lukija voi mitenkään tietää, käyttääkö kirjoittaja erilaisia epämääräisiä termejä tarkoituksella tutkimuskohteittensa valitsemalla tavalla vai onko peräti kyse siitä, ettei Ahonen itse pidä niitä ongelmallisina. Tällaisia kirjassa "luonnollisina" esiintyviä käsitteitä ovat mm. sielu, sydän (ei-fysiologisessa mielessä) ja yliluonnollinen. Tiedän kokemusperäisesti, millaisiin semanttisiin tulkintoihin termit todennäköisesti liittyvät, mutta varma en voi olla. Ahonen ei itse käytä termiä "agnostikko", mutta oman tulkintani mukaan se on laajassa mielessä (ei ahtaasti ja vain uskonnolliseen uskomiseen liittyen) ainoa asenne, joka voi selittää kirjan löysän terminologian. Agnostikko ei ota kantaa hankaliin asioihin, vaan jättää toisensa poissulkevatkin vaihtoehdot rauhaan. Tämä on täysin sallittua myös ns. tietokirjallisuudessa, mutta juuri tässä kirjassa siitä kehkeytyy mielestäni ongelma.

Kovasti toivon olevani täysin väärässä, mutta kirjaa lukiessa tuli useita kertoja tunne, ettei Jose Ahonen ole itse asiassa kovinkaan syvällisesti perehtynyt esimerkiksi skeptisen eli kriittisen ajattelun piirteisiin, uskonnottomuuden ja ateismin väliseen rajanvetoon tai edes siihen, miten moderni luonnontiede piirtää rajaa tutkittavissa olevien ja ulottumattomissa olevien ilmiöiden välillä. Ratkaisu voi olla harkittu "pudottautuminen" kirjassa esiintyvien "salatieteiden" edustajien maailmaan, jossa sinkoilevat huolettomasti isot ja pienet termit, joiden määritelmistä tuskin on laajaa yksimielisyyttä edes tiedemaailman ulkopuolelle. Ikävämpi vaihtoehto on, ettei ammattimentalisti pidä ongelmallisena soveltaa vaikeasti todistettavien väitteiden esittäjien sanastoa ja maailmankatsomusta sellaisenaan näiden toimintaa esitellessään. Tältä osin Yli luonnollisen ei edusta ainakaan ns. kriittistä journalismia.

* * *

Selvyyden vuoksi on ehkä todettava, että vaikka pidän itse itseäni uskonnottomana rationalistina ja luonnontieteellisen maailmankuvan omaksujana, en suhtaudu halveksivasti kummallisiin väitteisiin sinänsä. Minusta on ilmeistä, että tieteen valtavista saavutuksista riippumatta on todellisuudessa luultavasti rajattoman paljon ilmiöitä ja piirteitä, jotka ovat meille toistaiseksi tuntemattomia ja selittämättömiä. On myös täysin mahdollista, että merkittävä osa näihin liittyvästä tiedosta jää kuviteltavissa olevassa tulevaisuudessakin arvoitukseksi. Pidän kuitenkin väitteitä "toisesta, henkisestä todellisuudesta" yhtä epäuskottavina kuin perinteisiä uskonnollisia uskomuksia. En itse asettaisi Ahosen tavoin luonnontiedettä ja jonkin uskomuksen edustajan kertomuksia samaan näyteikkunaan näytteinä todellisuuden eri puolista. "Esoteerinen maailma" on minulle ihmisaivojen fiktiota siinä missä perinteiset jumaluudet, menninkäiset ja joulupukit.

Näinkään tylystä ja jyrkästä lähtökohdasta ei kuitenkaan seuraa, että pitäisin Ahosen kirjassa esiin nostettuja aihepiirejä turhana ajanhukkana tai haitallisina, ellei niihin liity viattomien ihmisten häikäilemätön huijaaminen rahan, vallan, sekin tai jonkin muun ihmistä houkuttavan edun muodossa. Minusta kaikkea voi ja saa tutkia, mihin tahansa saa uskoa ja mitä tahansa saa kritisoida. Luonnontieteet eivät tiedä kaikki vastauksia, minä vielä vähemmän. Mutta pidän Jose Ahosen eläytymistä ja empatiaa kirjassa kohtaamiaan outouksia kohtaan kirjan antoisuutta heikentävänä asiana. Kun luin Ahosen loppuhenkosta, olin huomaavina, että myös kirjoittaja itse haluaa hiukan toppuutella itseään ja muistuttaa siitä, miten helppoa ihmisen aivoja on ohjailla ja saada ne pitämään hyvin todentuntuisina ja uskottavina asioita, jotka eivät sitä oikeasti ole. Ammattimentalistina Ahonen tietää liikaa voidakseen olla uskottava salatieteilijä. Mutta uskottava agnostikko hän ehkä onnistuu olemaan.

Mistä päästään eettiseen kysymykseen siitä, minkä vastuun edes varovaisen myönteisesti kiistanalaisista ilmiöistä kirjoittava kantaa. Yli luonnollisen käsittelee ainakin seuraavia aihepiirejä: lavailluusiot ja hypnoosi, spiritismi, energiahoidot, Empty Force -tekniikka, Wim Hof -tekniikka, ufot, kaukonäkeminen, pleijadilaiset, psykedeelit ja tarot-kortit. Osaan jutuista Ahonen heittäytyy henkilökohtaisesti ja kehuu jälkikäteen kaikkia opastajiaan vilpittömiksi ja hyviksi ihmisiksi. Kyllä hän pitää esillä myös sitä mahdollisuutta, että kauniin kuoren alla sittenkin piilee jonkinlainen asiakkaan vedätys. Mutta jostain syystä se sää Ahosen esittelyissä sivuosaan, vaikka ammattimentalismi pystyykin monessa tilanteessa erittelemään tapahtumia neutraalisti ja jopa luonnontieteellisesti. Itse en voinut mitään sille, että minulle jäi päällimmäiseksi tunne jonkinlaisesta lempeästä puffaamisesta. Ei vimmaisesti tai fundamentalistisesti, vaan kevyesti kannustaen kokeilemaan ja kokemaan. En ole ihan varma siitä, onko tällainen täysin harmitonta.

* * *

Jostain syystä minua ärsytti eniten kirjan tarot-kortteja käsittelevä osio. Se on alkeellisella tavalla kritiikitön ja ottaa oudolla tavalla totuudellisina jokseenkin kaikki näihin kortteihin liitettävät ominaisuudet. Ahonen päätyy jopa otsikoimaan yhden alaluvun ilmaisulla "Uskon yliluonnolliseen, hetkittäin" ja toteamaan, että "Tarot-kortteihin on sisällytetty paljon viisautta, oli se sitten esoteeristä tai ei. Meille kaikille tekisi hyvää välillä hiljentyä meditoimaan elämäntilannettamme ja vaikka peilata sitä korttien symboliikkaa vastaan" (s. 177) Näin siitä huolimatta, että Ahonen on edeltävillä sivuilla kuvaillut, kuinka kysymys on kuvasymbolien tulkinnasta ja että pakkoja on "lukemattomia". Ahosta ei myöskään mietitytä, millä tekniikalla korttipakasta vedetään tulkittaviksi juuri "oikea" korttipari. Muuttuuko todellisuus, jos pakkaa sekoitetaan yksi kerta aiottua enemmän? 

Ammattimentalistina Ahonen tietää, että korttiparin tulkinta voidaan saada tulkintaa kuuntelevalle yllättävän "sopivaksi" monilla tekniikoilla, joissa ei ole mitään "yliluonnollista". Miten voidaan erottaa toisistaan tulkitsijan psykologiset taidot ja korttien mystisellä tavalla sisältämä "viisaus"? Kortit itsessäänhän eivät sano mitään, eikä ole olemassa mitään kaikkia tulkitsijoita sitovia normeja. Skeptisen ulkopuolisen mielestä tarot-kortit ovat potentiaalista viihdettä kuten kaikki muutkin ihmisen kehittelemät korttipelit. Hiukan erilaista, mutta silti sattumaan ja tulkitsevan ihmisen mielikuvitukseen, ei kätkettyyn tietoon saati viisauteen perustuvaa viihdettä. Ongelmalliseksi asia muuttuu, kun korttien "sanoman" alkaa ottaa vakavasti. Ongelmia voi olla luvassa erityisesti silloin, jos tarot-kortit ottaa vakavasti joku, jolla on valtaa muihin ihmisiin.

Lukija voi tässä vaiheessa turvallisesti päätellä, että suhtaudun agnostisuuteen kärttyisesti. Agnostikko istuu toden ja ei-toden välisellä aidalla vihellellen huolettomasti ja itseään fiksusta valinnasta onnitellen. Minusta päätyminen agnostikoksi on merkki siitä, ettei ole halunnut tai tohtinut viedä erittelyään loppuun asti. Jose Ahonen kirjoittaa: "En tiedä, onko Jumala olemassa. En myöskään tiedä, ovatko henkiparannus, energiat tai selvänäköisyys totta." Ei niistä tiedä kukaan muukaan, mutta eivät vaihtoehdot ole myöskään samalla viivalla tai yhtä painavia. Oudon väitteen esittäjällä on aina todistustaakka, ei sillä, joka outoa väitettä ei usko tai pidä todennäköisenä. Ahonen lähti kirjaprojektinsa puitteissa hakemaan ajattelunsa avartamista ja arvioi siinä myös onnistuneensa. Lukija onnittelee kirjoittajaa, mutta jää pohtimaan, mitä tällainen egotrippi käsittelemistään asioista loppujen lopuksi antaa lukijalle. Itse en kokenut suuria elämyksiä ja lähinnä vain ufoja ja psykedeelejä käsittelevät luvut tuntuivat aidosti kriittisiltä ja informatiivisilta. "Salatieteistä" kirja ei juuri mitään kerro, kirjan alaotsikko on melko katteeton. Toisaalta voi myös ajatella, ettei lukija menetä mitään tärkeää, jos kirjoittaja ei kerro lisää fiktiivisistä uskomuksista.