Lintunainen

Kun tartun kirjaan ja silmäilen sisällysluettelon avainsanoja, tajuan olevani itselleni oudon äärellä, vaikka toisin jostain syystä odotin olevan. Kyllä Aulikki Oksanen on minunkin elämääni kuulunut, tietenkin, mutta vain etäältä, ohuen intensiivisesti. Kirjahyllystäni ei löydy ainuttakaan Oksasen kirjoittamaa kirjaa, enkä muista lukeneeni ensimmäistäkään hänen romaaniaan. Minulle hän on laululiikkeen sanoittaja ja merkittävän albumin Kenen joukoissa seisot? (Love Records LRLP 13, p. 1970) sanoittaja ja tunnistettavalla klangilla laulava solisti. Se on tietenkin vain yksi näkökulma, ei ihmisen elämän kokonaisuudessa välttämättä paljon. Siksi jotenkin nolottaa ja ujostuttaa sanoa mitään. Toisaalta olen kirjastonhoitaja, jolla on ammatista seuraava velvollisuus kohdata myös itselle vähemmän tuttuja ilmiöitä. Vedän siis henkeä ja teen parhaani.

Aulikki Oksanen : Hyppy syreenien tuleen (WSOY 2024) on kohteensa kanssa läheisessä yhteistyössä ja luottamuksella kirjoitettu elämäkerta. Helena Ruuska ei ole ensimmäistä kertaa taiteilijoiden ja kirjailijoiden elämäntarinoiden parissa. Se näkyy sekä laajan aineiston hallintana että onnistuneesti rytmitettynä kirjoittajan ja kohteen äänen vaihteluna. Ruuska on päässyt riittävän lähelle Oksasta kyetäkseen välittämään sekä asiat että tuntemukset, ilot ja surut uskottavasti ilman vähäisintäkään mielikuvaa paisutelluista yksityiskohdista. Ruuska ja Oksanen kirjoittavat ihmisistä lempeästi, käyttämättä puheenvuoroa kostamiseen. Ikävimmät ihmiset jätetään nimettömiksi, mikä ärsyttää sensaatioita hakevia, mutta ilahduttaa meitä muita. Eivät ikävät ihmiset ansaitse vähäistäkään valokeilaa.

Kirja on ymmärretty pitää kohtuullisen mittaisena. Ruuskan kirjoitustapa on toisaalta niin tasainen, että suuremmatkin käänteet kolahtavat lukijan eteen pehmustetuin kulmin. Teksti ei huuda tai välkytä vilkkuvaloja. Kirjan kuvatoimitus herätti itsessäni joitakin kysymyksiä. On ymmärrettävää, että värikuvat on koottu yhteen, kun koko kirja ei ole neliväripainettu. Nippu kuvia eri ajoilta ENNEN tekstiä tuntuu kuitenkin oudolta, kun sitten kuitenkin myös sisäsivuilla on muutamia harvoja mustavalkokuvia, eikä millään näistä kuvista ole selkeää yhteyttä tekstiin. Oksasen omia piirroksia olisi mielellään katsellut enemmänkin ja isommassa koossa kuin pelkästään vinjettikuvina (jotka sinällään ovat erittäin onnistuneita ja osallistuvat tekstin kanssa yhteiseen tanssahteluun). Mutta olisimme tietenkin halunneet sinne värikuvaliitteeseen edes muutaman näytteen Oksasen öljyvärimaalauksista.

* * *

Vaikka asiaa ei 1970-luvulla ajatellutkaan, Aulikki Oksanen oli juuri sen verran (5 v) vanhempi, kokeneempi ja tietysti julkisuuden lemmikki, etten muista koskaan ajatelleeni häntä ikätoverina, vaikka noin yleisesti ottaen ikä ei ollut tuolloin tärkeää (kunhan ei ollut VANHA eli yli kolmikymppinen). Meille nuorille opiskelijoille Aulikki Oksanen oli korkeintaan fanituksen (ja ehkä salatun ihastuksen) kohde, häneen ei voinut törmätä sattumalta yliopistolla ja joukkotilaisuuksissa hän oli aina siellä edessä, esiintymässä. Oksasen ensimmäisen ja ainoaksi jääneen OMAN ALBUMIN ostin kyllä heti sen ilmestyttyä. Levyni on kovin kulunut ja ikävällä tavalla ruskettuneilla teipeillä kasassa pysyvä. Sen aukeavalle keskiaukeamalle on painettu laulujen sanat, olennaisen tärkeä asia noina aikoina ja myöhemminkin. Mistäpä muualta löydät nopeasti sanat lauluun Mitenkä leskirouva von Wallenberg kuuli lisäarvosta?

Kirjaa lukiessa tajuaa, kuinka eri maailmoissa samassa kaupungissa samoina vuosina eläneet elävät, elleivät sattuman arpajaisissa linkity toisiinsa ystävyyden, ihailun, vihan tai kateuden kaltaisissa olosuhteissa. Monet kirjassa kuvatut tapahtumat ovat siten osa minunkin muistiani, mutta paljon useammat eivät ollenkaan, eivät mitenkään. Muistan Oksasen puolison Alpo Halosen paremmin monista tilaisuuksista. Aulikki Oksanen oli jo 1960-luvun puolella aloittanut kirjailijanuransa, josta me yhteiskunnallisesti valveutuneet nuoret emme välttämättä tienneet siinä missä iskevistä taistelulauluista. Useimmat Oksasen romaanien otsikot ovat kyllä jotenkin tuttuja, mutta en muista enkä usko niitä lukeneeni. Vahinko on tietysti omani. Onneksi sitä voi yrittää paikata jälkikäteen.

Ruuska on saanut kirjoittaa Oksasen ei-julkisesta yksityiselämästä suhteellisen paljon. En tiedä, täytyykö minun tietää Oksasen ja Mikko Niskasen rakkaustarinasta, jolla oli se tavallinen loppu. Nyt kuitenkin tiedän, kuten myös sen, että kansallisen tason julkkiksen elämä on pääosin sitä samaa kuin meillä kaikilla perheellisillä on ollut. Selväksi käy myös se kansanviisaus, että menestyneenkin taiteilijan leipä on maailmalla pieninä muruina ja työlään keräämisen takana. Yksityisosaston lämpimimpiä elementtejä on Oksasen läheisten, erityisesti omien lasten kanssa toimiva yhteishenki ja -työ. Sen avulla jokainen meistä selviää elämän takaiskuista, jos on selvitäkseen.

* * *

Aulikki Oksanen joutui yöuniensa häiriintymisestä raivostuneen oikeistoporvariston silmätikuksi jo varhain, eikä ole oman kertomansa mukaan päässyt siitä koskaan eroon. Ei ole päässyt, koska ei ole suostunut kääntämään takkiaan näyttävästi ja sillä äänellä, jota porvari oppi inhoamaan kaiken sen symbolina, mitä oikeuksiaan kyselevä sorrettu aina ja kaikkialla on sortajalle merkinnyt. Oikeiston lyömät pahantahtoiset leimat eivät tosin ole estäneet menestyksellistä kirjailijanuraa, mutta on ymmärrettävää, että kun samaa rankkumista joutuu kuuntelemaan vuosikymmenestä toiseen, siihen kyllästyy perin pohjin. Ironinen historian fakta on, että Oksasen erottivat aikoinaan SKP:stä juuri ne, joiden äänenä Oksasta julkisuudessa parjattiin. Ei ollut riittävän "aatteellinen" niille, jotka olivat jääneet kommunistien maanalaisen kauden pimeyteen.

Uskoakseni Oksasen suosio kirjailija on aina rakentunut sille pohjalle, että hän on paitsi lahjakas ja monipuolinen, myös aina tavattoman omaääninen ja omaperäinen. Hän osaa sanoa monimutkaisia asioita niin, että ihmiset kokevat ymmärtävänsä, vaikka eivät itse osaa selittää. Kirjan perusteella (joudun kirjoittamaan näin, koska en tunne Oksasen romaanituotantoa) Aulikki Oksanen näkee maailman paitsi rauhan, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden, myös satujen ja allegorioiden kautta. Ne eivät ole hänelle erillisiä asioita. Uskoakseni juuri sen takia hän on tavoittanut kirjoillaan paljon suuremman yleisön kuin voisi odottaa hänen parjaajiensa väitteiden perusteella. Kirjoja lukevat ihmiset näkevät, että haukku nousee omista peloista ja häpeästä, ei siitä, mitä Aulikki Oksanen -niminen ihminen on tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Helena Ruuska on onnistunut kirjoittamaan Aulikki Oksasesta tavalla, joka varmasti ilahduttaa ja viihdyttää hänen lukijoitaan ja ihailijoitaan. Epäilemättä kirja tarjoaa myös Oksasen elämää minua paremmin seuranneille paljon mielenkiintoista ja uutta tietoa. En ole selaillut kirjasta kirjoitettuja arvioita (en yleensäkään tee niin kirjoista, joita itse käsittelen näissä blogimerkinnöissäni), joten en tiedä, onko joku Oksasen inhoamista palavasti rakastava katsonut välttämättömäksi narista myös tämän kirjan julkaisemisesta. On voinutkin, koska Oksanen ei nytkään suostu antamaan anteeksipyyntöjä ja takinkääntöjä vaativille mitään huomiota. Sellaiseen ei ole tarvetta ihmisellä, joka on elänyt Aulikki Oksasen elämän.

 

Koneen mielen metsästystä

Lauri Järvilehto on otsikoinut kirjansa hyvin, Konemieli : Onko ajattelu ihmisen yksinoikeus (Tammi 2024). Kysymys on aiheellinen, eikä ole välttämättä Järvilehdon syytä, ettei kirja vastaa alaotsikkonsa kysymykseen. Kirja on jotenkin raskasta luettavaa, vaikka Järvilehto tuntee aiheensa. Kyse lieneekin enemmän kirjoitustavasta kuin sisällöstä. Järvilehto viittaa esimerkiksi toistuvasti palaavansa asiaan "tuonnempana", mutta ei tunnu ottavan aiemmasta vinkistään kiinni, kun siellä "tuonnempana" ollaan. Lukija on tietenkin jo unohtanut aiemman lupauksen, mutta periaatteessa tämä on epämukavaa. Kuten sekin, ettei kirjassa ole hakemistoa. Miksi ei ole? Miksi ihmeessä kirjassa ei ole hakemistoa? Tammi? Järvilehto? Aika usein jäin miettimään, milloin luen Järvilehdon näkemystä, milloin jotain itsestään selvää totuutta, jonka Järvilehto kategorisesti lukijalle ilmoittaa. Väitteitä pehmentäviä ilmaisuja kuten "nähdäkseni", "ilmeisesti" tai "mahdollisesti" Järvilehto ei harrasta. Siispä laitetaan ajatuksia/väitteitä tarjolle peräkkäin.

JÄRVILEHTO 

I Ihmismieli: 1. Mikä mieli oikeasti on? 2. Ajattelu ja aivotoiminta 3. Mitä ajattelu on? II Konemieli: 4. Konemielen synty 5. Konemieli 6. Tulevaisuuden näkymiä.

Tietoisuus on järjestelmä, joka mahdollistaa tavoitteellisen yhteistyön (s. 44). Maailma ei ole deterministinen (s. 45). Ei voi olla tietoinen sellaisesta, jota ei voi nimetä (s. 46). Tietoisuus on ihmisen kyky toimia osana laajempaa järjestelmää (s. 49). Ihmisen aivot eivät prosessoi, ne ennakoivat. Nykyhetken AI ei ajattele kuten ihminen, ei sillä ole mieltä (s. 175). Mutta mitään periaatteellista estettä ei ole sille, että sellainen voisi olla mahdollista.

Tehokkain malli olisi "kentauri", ihmisen ja AI:n yhteistoiminta (s. 194). Esimerkiksi ChatGPT ei ole vastausGPT, vaan se tarjoaa aineistoa vastaukseen (s. 200). Kone, jolla on mieli, on mahdollinen (s. 210). Minä on me (s. 214).

LUKIJA (MINÄ)

Ajatus lienee aivojen toiminnan tuote, se ei "sijaitse" aivoissa, kuten Järvilehto ilmaisee (s. 31). Ajatus ei uskoakseni ole ainetta, vaan aineen rakenteellinen tila, joka muuttuu koko ajan.

Mieli on kai evoluution tuote, biologisen evoluution toiminnan seuraamus. Sillä voi olla tiloja, joista emme ole tietoisia, kuten "alitajunta". 

Tietoisuus perustuu mitä ilmeisimmin aistihavaintoihin ja muihin kokemuksiin ja ilmenee käsityksinä, näkemyksinä ja muina abstrakteina tuumailuina.

Tietoisuuskaan ei voine olla ainetta, vaan lähinnä mielen tila sekin. Unessa tietoisuuden ja ajattelun tila muuttuu niin, että tietoisuuden kokemus lakkaa ja mieli jää alitjunnaksi nimittämämme mielen tilaksi.

Informaatio on mielen ravintoa.

Intuitio on sitä, kun systeemi 1:n sisältö läikkyy tai tihkuu systeemi 2:n puolelle. 

Miten nykyiset AI-ohjelmat pärjäisivät Mensan ÄO-testeissä? 

Milloin AI osaa omatoimisesti vertailla vastaustaan muihin tiedonlähteisiin ilman, että käyttäjä joutuu huomauttamaan ristiriitaisista ja täysin riittämättömistä vastauksista? 

Mitä AI itse arvelee omasta tietoisuudestaan? 

Oppiiko AI koskaan nauttimaan uusista perunoista tai korvasienistä? 

 

Suurmiehen varjossa

Elias Lönnrot ei ole minusta koskaan kuulunut erityisen kiinnostavien persoonallisuuksien joukkoon. Se johtuu ehkä enemmän niistä muutamasta kuvasta, joissa katsoja kohtaa jotenkin karun näköisen miehen, jonka tukka ja parta on aina leikattu kotona. Tiedän kyllä Lönnrotin maineen Kalevalan tekijänä ja virsitekstien rakentelijana, mutta kun ukko nostettiin jo 150 vuotta sitten kansakunnan virtuaalisen kaapin ylisille, ei ole tullut koskaan tarvetta pohtia miestä yksilönä, ihmisenä. Kun nyt Irma Sulkunen, suunnilleen ikäiseni asiantuntija on nähnyt puolestani Lönnrotin elämän avaamisen vaivan, olen voinut vähällä vaivalla tutkia, olenko jäänyt jotain merkittävää vaille, kun olen jättänyt Lönnrotin vain nimeksi.

Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa (SKS Kirjat 2025) on otsikostaan lähtien moniselitteinen kirja. Muodollisesti se tutkii ja avaa lukijalle suurmiehen tai hänen varjonsa takaa yksilön vaiheet, elämän ilot ja surut. Toisaalta kirjan tekstiä ajaa pyrkimys pudottaa Lönnrot koskemattoman suurmiehen asemasta ja yritys ymmärtää, millainen ihminen tämä Kalevalan kirjoittaja oli niin ystävilleen, vihamiehilleen ja kaiken maailman vastaantulijoille kuin puolisolleen, lapsilleen ja muille aivan lähipiiriin kuuluneille. Nähdäkseni Sulkunen on myös tietoisesti pyrkinyt "normalisoimaan" suhtautumistamme kuoliaaksi ylistettyyn historian henkilöön, jonka nimen kaikki tietävät, mutta josta kukaan ei oikeastaan tiedä yhtään mitään olennaista.

Sulkunen yhtyy näkemykseen, jonka mukaan Lönnrot hyväksyi hänelle Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran miesvoimin tarjotun vaatimattoman, uhrautuvaisen ja työteliään kansallisen suurmiehen roolin, vaikka joutuikin jatkuvasti kamppailemaan siihen liittyvien odotusten ja muiden elämän synnyttämien paineiden välissä. Sulkusen Lönnrot on asialleen omistautunut, työteliäs ja uhrautumiseenkin valmis uran uurtaja. Samalla hän on myös yllättävän monien ikävien luonteenpiirteiden leimaama yksityinen ihminen, joka pakeni vastuitaan sulkeutumalla työhuoneeseensa tai torjumalla surun käsittelyn kutsumalla paikalle Jumalansa, jonka päätösten kanssa ei ihmisen pitänyt ruveta kiistelemään, vaikka tällainen päätös olisi ollut oman rakkaan lapsen ennenaikainen kuolema.

* * * 

Irma Sulkusen Lönnrotissa on paljon sellaista, mistä minulla ei ole ollut aavistustakaan. Ehkä kaikkein yllättävintä oli lukea, kuinka vähän koko elämänsä tutkineen ja kirjoittaneen ihmisen vaiheisiin liittyviä dokumentteja on olemassa. Lönnrot tuhosi ilmeisesti vielä eläessään kirjeenvaihtoaan ja tuhotyötä jatkoi hänen valtuuttamanaan Carl Gustaf Borg, joka piti huolen siitä, ettei meille jälkipolville jäänyt mitään Lönnrotin suurmiesmainetta tahraavaa paperilappusta. Sulkunen onkin tehnyt suuren urakan yrittäessään rekonstruoida elämää, jota kohde itse ja hänen maineensa varjelijat eivät tahtoneet koskaan rehellisesti katsottavan.

Sulkunen varoittaa toistuvasti joutuvansa olettamaan asioita, jotka olisi runsaammalla säilyneellä kirjeenvaihdolla ja muilla lähipiirin dokumenteilla voinut uskottavasti varmentaa. Mielestäni tiedon siruista on kuitenkin syntynyt uskottavan tuntuinen elämänkuvaus, joka ei ainakaan ole yhtä yksipuolinen ja tylsä kuin Lönnrotin "virallinen" maine. Sulkusen mukaan Lönnrot ei ollut aina erityisen nöyrä, pyyteetön tai uhrautuvainen, vaan ihan normaalisti itsekäs ja välillä juonitteluun taipuvainen heikko ihminen kuten meistä useimmat ovat. Hän oli kotiväelle sietämättömän saita, mutta saattoi lahjoittaa suuriakin summia erilaiseen hyväntekeväisyyteen, mistä kaikesta jäi jälki ihmisten muistiin ja arvostukseen. Lönnrot oli myös varsin perso alkoholin nautinnoille ja osa Sulkusen kertomista jutuista kuulostaa nykypäivän ihmisen korvissa liki uskomattomilta.

Sulkusen rakentama kuva ei kuitenkaan unohda Lönnrotin ansioita ja hyviä puolia, vaikka lukijasta voi hetkittäin tuntua siltä, että nyt ollaan pudottamassa suurmiehen pystiä murskaksi lattialle. Niin kapea ja yksipuolinen on kuitenkin kuvamme Lönnrotista, että kirja onnistuu tarjoamaan paljon tietoa, jota ei ole aiemmin osannut mitenkään yhdistämään Lönnrotin pyhimysmäiseen julkisuuskuvaan. Ennen muuta käy ilmeiseksi, että Lönnrotilla oli selvästi taipumus paeta kiperiä tilanteita sen sijaan, että olisi kohdannut ne rohkeasti ja selvittänyt sen, mikä olisi ollut selvitettävissä. Huomasin tuon tuostakin ajattelevani, että onneksi en ollut Lönnrotin lapsi tai "kilpailija". Kumpiinkin Lönnrot suhtautui jotenkin kylmästi, vaikka ei aikalaistodistusten perusteella sinänsä ollut mikään hymytön tylyilijä.

* * *

Sulkunen on Elias Lönnrotin vaiheiden kuvailun lomaan punonut kaksi elämänkohtaloa, jotka ehkä suuremmalla ihmisrakkaudella olisivat menneet toisin. Ensimmäinen on Gustaf Selin, Lönnrotin perheeseen 12-vuotiaana orpona tullut Maria-puolison sisarenpoika, joka päätyi päättämään elämänsä, jossa ei nähnyt enää toivoa. Lönnrot ei ollut sinänsä syypää, mutta ei toisaalta kyennyt tai halunnut myöskään ymmärtää auttaa nuorta miestä, tukea ja auttaa pysymään elämässä kiinni. Toinen on Ida Lönnrot, Lönnrotin viidestä lapsesta ainoa elossa pysynyt. Ida ei ollut isänsä suosikkilapsi, mikä vaikeutti suhdetta entisestään. Ida ei kuitenkaan seurannut Gustaf Selinin esimerkkiä, vaan taisteli itsensä eroon Lönnrotin kuolemaa seuranneesta roolista isänsä muiston vaalijana ja hoitajana. Ida Lönnrot otti perintönsä ja häipyi Italiaan jättäen elämästään niin Suomen kuin isänsä muiston vaalimisen. Tätä episodia lukee kuin jännityskertomusta, jonka katarttista onnistumista ei himmennä se, että myös Ida joutui kärsimään huonosta terveydestä.

Edellä olen nostanut esiin vain joitakin kirjasta mieleen jääneitä säikeitä. Myös Lönnrotin erikoinen uskonnollinen elämä saa paljon tilaa. Hänen ympärillään ja aivan lähellään puolisosta lapsiin oli kiihkeitä herätysuskovaisia, mutta Lönnrot itse pitäytyi perinteisessä kirkkouskovaisuudessa, koska ei voinut sietää hurmoshenkisyyttä. Toisaalta hänen suhteensa luterilaisen kristinuskon Jumalaan sisälsi myös vahvan vastuunkannon siirtämisen elementin. Lönnrot ei etsinyt syitä onnettomiin tapahtumiin omista teoistaan, vaan vetäytyi kerta toisensa jälkeen käsiään levitellen tutkimattomien Jumalan teiden taakse. Myös Lönnrotin maallisen kunnianhimon uudet puolet ovat kiintoisia. Ulospäin Lönnrot esiintyi haluttomana ja vaatimattomana, mutta taustalla hän antoi tukijoidensa tehdä aika likaistakin työtä Lönnrotin tien sujuvoittamiseksi. Sulkunen korostaa kuitenkin sitä, ettei mikään muodollinen tarjonnut Lönnrotille aitoa tyydytystä. Ainoa asia, mikä häntä syvästi ilahdutti, oli saada tutkia suomalaista kansanrunousperinnettä.

Kirja on niin hyvin kirjoitettu, vaan vasta nyt tätä tekstiä kirjoittaessani joudun ärtyneenä toteamaan, että taas kerran on perinteikäs kustantaja pettänyt lukijansa ja jättänyt kirjasta pois aivan olennaisen tärkeän hakemiston. Mikään tekosyy ei tätä hyvitä. Tällaisessa elämäkerrallisessa, ihmisiä vilisevässä tietokirjassa täytyy olla huolella tehty hakemisto, jotta hyvä kirja ei jää pelkäksi viihteeksi. Lönnrotin tapauksessa henkilöhakemistolle olisi erityistä tarvetta, koska samannimisiä henkilöitä on useita, eikä satunnainen lukija tahdo pysyä mutkaisissa sukulaisuussuhteissa mukana, vaikka ehkä haluaisi. On hakemiston puuttuminen SKS:n huolimattomuutta tai saituutta, se on tämän kirjan kohdalla joka tapauksessa äärimmäisen noloa, olihan Lönnrot kuitenkin mitä suurimmassa määrin SKS:n luomus ja elinikäinen lemmikki.

 

Reidarin sarvet

Vierailin elokuussa 2020 Särestöniemessä ilman vahvoja ennakkoajatuksia. Reidar Särestöniemi oli persoonana ja taiteilijana periaatteessa "tuttu", mutta tuttunakin varsin tuntematon, kartoittamaton tapaus. Särestöniemi paikkana jätti minuun ristiriitaisia tuntemuksia. Olin ehkä odottanut jotain "vaatimattomampaa". Iso sisäuima-allas tuntui minusta falskilta, rannalla oleva Ounasjoen kylkeen rakennettu kylpyallas todelliselta. Taiteilijan homous oli tuolloin jo selkeästi esillä, vaikka en minä sitä Särestöniemen tauluista olisi välttämättä itsekseni tullut ajatelleeksi. Enkä ehkä vieläkään tule ajatelleeksi, se tuntui ja tuntuu taulujen värimaailman ja moniselitteisen symboliikan rinnalla yhtä vähän tärkeältä kuin kengännumero tai pankkitilin saldo.

Sarviini puhkeaa lehti : Ihmeellinen Reidar Särestöniemi (Gummerus 2025) on taiteilijan 100-vuotisjuhlinnan keskelle kirjoitettu tuore päivitys ihmisestä, taiteilijasta ja häntä ympäröineestä todellisuudesta. Kirjoittaja Noora Vaarala on hänkin Kittilästä kotoisin, mutta ei Reidarin maailmaan kasvanut, vaan enemmänkin aikuisena koko ilmiön havainnut. Vaarala toteaa kirjoittaneensa tämän kirjan, koska tajusi, ettei tiedä Reidar Särestöniemestä mitään. Se on minun korvissani oiva lähtökohta, nollasta on hyvä ponnistaa. Kun en ole itse perehtynyt edes jälkikäteen Särestöniemestä kirjoitettuihin teoksiin, en osaa sanoa juuri muuta, kuin että minusta Noora Vaarala on kirjoittanut hyvän taiteilijaelämäkerran. Hyvän siinä mielessä, että lukijalle on tarjolla runsaasti ahaa!-hetkiä ja yleinen tunne siitä, että ehkä taiteilijaa ainakin nyt on tarkasteltu ilman ennakkoluutumia ja puolen valintaa.

Vaarala on varmasti tiennyt, että kirjoitti hän miten tahansa, osa kriitikoista lukee kirjan Särestöniemen "puolustuksena" tai "ylistyksenä". Aika reilusti ulkopuolisena sanoisin, että Vaarala on onnistunut kirjoittamaan yllättävänkin tasapainoisesti, ristiriitaisia aiheita kaihtamatta, mutta myös uppoamatta kiistoihin, joiden ratkaisemista lukija ei edes kaipaa. Itselläni ei ole syytä epäillä kirjaa vinoutuneeksi tai puolueelliseksi. Minusta se on rehellisen ja huomaavaisen oloinen pohdinta siitä, mitä Reidar Särestöniemi ehkä oli ja mitä hän ehkä ei ollut. Molemmat puolet ovat tarpeen, koska taiteilijaan on liitetty luvuton määrä huhuja, liioitteluja, vääristelyjä ja harkittuja häijyyksiä. Toisaalta taiteilijaa on elävänä ja kuolleena lähestytty myös imarrellen, kumarrellen ja kaikenlaista hupsua odotellen. Vaarala noteeraa kaiken tämän, mutta ei kirjoita sen ehdoilla, vaan itsenäisesti. Minusta hän on onnistunut erinomaisesti.

* * *

Minua harmittaa tässä(kin) kirjassa kaksi asiaa. Muut liitteet ovat kunnossa, mutta miksi ihmeessä kirjassa ei ole henkilöhakemistoa? Kirjan aiheisiin palaava tuntee hylätyksi tulemisen tuntemuksia, kun ei voi hakemistosta katsoen koota kätevästi sivuja, joilla esiintyy esimerkiksi Särestöniemen elämän ilmeisesti suurin rakkaus Yrjö Kaijärvi. Se ei ole pelkästään epämukavaa, vaan se on lukijan pettämistä, kiusaamista suorastaan. Toisen harminaiheen syyn ymmärrän, mutta mainitsen sen silti eräänlaisena julkisena palautteena. Kirjaan on saatu kohtalaisen hyvä valikoima valokuvia sekä ihmisistä että Särestöniemen tauluista. Pieni koko ei jälkimmäisille tee tietenkään oikeutta (olin oikeiden taulujen edessä lähes järkyttynyt siitä, miten paljon vahvempia ne olivat täydessä koossa ja kolmiulotteisina), mutta ikävämpää on se, että kaksi kuvasivunippua eivät tue tekstiä eikä teksti tue niitä. Minulla on sellainen aavistus, että kauttaaltaan neliväripainettuna ja ainakin teoskuvat tekstiin suhteutettuina 100-vuotisjuhlakirja olisi mennyt kaupaksi yhtä hyvin kuin tämä hiukan säästeliäämpi laitos.

Tapani mukaan yritän vältellä juonipaljastuksia, joten nostan esiin vain muutaman itseäni mietityttämään jääneen aiheen (taiteilijan homous ei sellainen ole, kuten lukija varmaan jo arvasi). Itselleni oli uutta tietoa, ettei Särestöniemi saanut elinaikanaan eikä ole saanut satavuotiaaksi ehdittyäänkään ns. taidepiirien aitoa, vilpitöntä ja kateudesta vapaata arvostusta. Sen mittarina pitää Vaarala tosiasiaa, ettei Ateneumilla tai millään muullakaan Helsingin suuremmalla taidemuseolla ole merkittävää Särestöniemen töiden kokoelmaa. Ainoan poikkeuksen muodostaa Didrichsenin taidemuseo, joka aikoinaan otti Lapin Reidarin suojelukseensa on pitänyt tätä tehtävää kunniassa edelleenkin. Vaarala arvelee syyksi sitä, että kun ei tauluja aikoinaan ostettu julkisiin kokoelmiin, nyt niiden hinnat ovat jo karanneet ulottumattomiin. Toisena syynä hän pitää "taidepiirien" pysyvää nihkeyttä sellaista taiteilijaa kohtaan, joka ei edes halunnut em. piirien suosioon, vaan valitsi mieluummin Kittilän, yksityiset ostajat ja reilun korkeat taiteen hinnat.

Taidepiirien tylyyden rinnalle Vaarala nostaa Urho Kekkosen, joka omista syistään viis veisasi ammattilaisten kateudesta ja tuohtumuksesta ja nimitti Särestöniemen professoriksi, koska saattoi ja halusi niin tehdä. Vaarala arvelee, että Kekkosen toiminta sekä haittasi että hyödytti Särestöniemeä. Taulut möivät entistäkin paremmin, mutta ärtynyt ammattikunta päätyi entistäkin sitkeämmin kääntämään selkäänsä. Anteeksi ei ole annettu ilmeisesti vieläkään, ei Reidarille, ei Urholle. Ulkopuolista lukijaa sekä naurattaa että hämmentää, ettei aikoja sitten kuollutta taiteilijaa voida vieläkään kohdata omana itsenään. Vaaralasta se nyt ei ainakaan jää kiinni, hän on tehnyt nähdäkseni valmiin sillan, joka pitää vaan saada lujasti kiinni eri suuntiin.

* * *

Eniten itseäni jäi painamaan se Reidar Särestöniemenkin homoudesta aiheutunut myllynkivi, jota liian aikaisin syntyneet taiteilijat ovat joutuneet kantamaan samalla kun heidän on odotettu tekevän taidettaan. Särestöniemi horjui koko elämänsä kaapinoven molemmin puolin. Uran alkuvaiheissa hän ei voinut tulla kaapista, koska siitä olisi seurannut poliisin vierailuja, mutta ei tehnyt sitä myöhemminkään, vaikka ehkä olisi juuri ja juuri ehtinyt niin tehdä. Emme tiedä, olisivatko taulut olleet aivan toisia, jos taiteilija olisi voinut julkisesti elää rakastamiensa miesten kanssa, mutta mahdollisesti, jos hänen ei olisi ollut pakko maalata niin monia tuntemuksiaan symboliikan suojissa. Mielenkiintoista on lukea, kuinka lämpimästi ja hyväksyvästi Reidar-pojan erilaisuuden ottivat vastaan useimmat läheiset, vaikka eivät suinkaan kaikki kittiläläiset. Reidarin isä oli korpikommunisti ja äiti lestadiolainen, mutta erilainen poika sai tarvitsemansa tuen kotoa. Siitä oli miellyttävää lukea.

Vaarala on kirjoittanut tavalla, joka suorastaan huutaa vielä ainakin yhtä, laajaa elämäkertaa. Olen samaa mieltä, ei näin monipuolista ja -mutkaista persoonaa saa 250:n sivun mitassa avattua kuin alustavasti, vaikkakin hyvin kauttaaltaan. Itseäni jäi kovasti kiinnostamaan, mitä kaikkea sisältyi Särestöniemen flirttailuun saamelaisuuden kanssa, jota kirjassa sivutaan, mutta johon ei paneuduta. Meillä etelän pöljillehän Särestöniemi oli lappalainen, shamaani, noita ja ties mitä muuta höpsöä, mutta eihän hän ollut kittiläläisenäkään mikään etninen saamelainen, vaikka varmasti tunsi läheisyyttä yhteiseen luontoon ja joihinkin perinteisiinkin. Tätä kiinnostavaa juonnetta on jatkossa hyvä pohtia siksikin, että lappilaisena Särestöniemi taisi edustaa niitä, joiden tavoitteena ei ollut tehostaa saamelaisten riistoa vaan etsiä yhteistä ääntä pohjoisten alueiden suojelemiseksi.

Kirjan kansikuva, jonka on valokuvan pohjalta suunnitellut Jussi Karjalainen, edustaa minusta vain yhtä mahdollista mielikuvaa Reidar Särestöniemestä. Itse miellyin jutustelevaan, lempeästi laulavaan ihmislapseen, joka ei ollut demoninen tai mystinen kannen verenpunaisessa hengessä. Minulle jäi lukijana sellainen tunne, että Särestöniemen kohdanneilla ihmisillä on ollut vahva tarve paketoida hänet, vaikka se ei ollut mahdollista silloin eikä jälkikäteen. Kirjaan valituissa kuvissa meitä katselee vahvojen tunteiden ja värien, mutta myös pehmeästi luonnon ja mielikuvituksen keskelle katoava ihminen, joka oli erilainen, ei eriskummallinen.

Hyvä ja paha fosfori

Dan Eganin kirjoittama Paholaisen alkuaine : Elämä fosforin varassa (Aula & Co 2025, moitteeton suomennos J. Pekka Mäkelä ja Reea Ruusuvuosi) on mallikelpoinen tieto- ja hälytyskirja. Se kertoo asioista, joista yleensä tiedämme jotain, mutta vain pinnallisesti. Tietoisuus fosforin kaksinaisesta luonteesta ei sinänsä ole mikään tuore juttu. Olen itsekin ollut Ylioppilasteatterin proggiksessa (sanaa ei tosin tuolloin ollut vielä olemassa) 1970-luvun alussa tekemässä laulua nimeltä FOSFOLYSTI, jotta liikaa fosforia sisältävien pesuaineiden valmistaminen, myynti ja käyttö loppuisivat. Ja loppuihan se, mutta valitettavasti itse tarina FOSFORIA VÄÄRÄSSÄ PAIKASSA ei ole päättynyt ja siksi myös tämä kirja on tarpeen.

Fosfori on jotenkin outo alkuaine. Meille suurten ikäluokkien ihmisille siihen liittyvä vahvin mielikuva lienee pimeässä hohtava, vähän vihertävä valoisuus jossain lelussa, koska sen sanottiin olevan "fosforoitu" ja siksi itsestään valaiseva. En muista, että alkuaine fosforin hurjasta luonteesta olisi suuremmin puhuttu sen paremmin koulussa kuin sen ulkopuolellakaan, mutta viimeistään Vietnamin sodan yhteydessä muistan lukeneeni, että Yhdysvallat olisi käyttänyt peltojen, ihmisten ja eläinten tuhoamiseen sekä napalmia (periaatteessa bensiiniä) että fosforipommeja (valkoista fosforia ja kautsua), joiden sammuttaminen on erittäin vaikeaa ja jälki kamalaa. Molemmat ovat nykyään kiellettyjä, mutta Yhdysvallat on myöntänyt käyttäneensä fosforipommeja Irakin sodassa ja Israel on käyttänyt fosforiasetta Gazan palestiinalaisia vastaan useampaan otteeseen – tietenkin asiaa myöntämättä.

Kirjan nimi johtuu toisaalta itse alkuaineen myrkyllisyydestä ja sen eräiden olomuotojen herkästä syttyvyydestä että liiallisen fosforipitoisuuden ympäristöä tuhoavasta vaikutuksesta. Sinällään fosfori on kaikelle elämälle täysin välttämätön ja korvaamaton alkuaine, koska sitä tarvitaan solun perusosien rakenneaineena. Lyhyesti ilmaisten kaikki kasvit tarvitsevat kukoistaakseen epäorgaanista fosforia eli fosfaattia. Mitä enemmän fosfaattia on tarjolla, sitä rehevämmin kasvit pystyvät kasvamaan. Ongelmaksi tämä sinänsä luonnollinen ja kaikelle elämälle välttämätön prosessi muuttuu, kun ylenpalttinen fosforin tarjonta saa rehevöitymisen villiintymään ja saa kasvamaan valtavasti myös sellaiset eliöt, jotka ovat ihmisille ja muille eliöille myrkyllisiä. Näemme ja tunnemme ilmiön valtavina levälauttoina, joiden takia veteen ei voi mennä edes uimaan.

* * *

Paholaisen alkuaine tarkastelee fosforin maailmaa pääosin ongelmien näkökulmasta, vaikka tarjoaa myös yleistietoutta. Paljon huomiota kirja tarjoaa sille, miten ihminen äkkäsi juuri fosforin olevan se ihmeaine, joka lannoitteissa saa kasvun aikaan. Tämän tajuamiseen meni yllättävän kauan, vaikka kokemusperäisesti oli havaittu, että kasvua voidaan vahvistaa kompostijätteellä ja mm. jauhetuilla luilla (kirjat tarinat brittien innosta muuttaa kaikki maailman luut, myös ihmisten, lannoitteeksi köyhtyneelle maalle olivat ainakin itselleni aivan uusia). Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin ymmärrettiin, että kolmen alkuaineen saaminen on kasveille kriittistä: typen, fosforin ja kaliumin. Kaikki ovat tavallisia ja yleisiä alkuaineita, mutta jos yhdestäkin on maaperässä pulaa, kasvu kärsii. Tämän yhtälön ratkaiseminen muutti tilanteen - ja rakensi pohjaa tuleville ongelmille.

Fosforia on maapallolla paljon, mutta silti sen riittävyys puhuttaa. Syynä on se, että ihmisen näkökulmasta lannoitekelpoista fosforia on toisaalta kallioperässä hyvin epätasaisesti (mistä on seurannut paljon julmaa taistelua mm. Länsi-Saharassa, jota Marokko armotta sortaa voidakseen hallita fosfaatin saatavuutta ja sitä kautta hintatasoa)  ja toisaalta vedessä, mistä sitä on vaikea saada talteen. Ihminen on jo kerännyt ja käyttänyt pääosan helposti tarjolla olleista fosfaattivarastoista kuten kuivan ilmaston rakentamat lintujen ulosteista muodostuneet guanosaaret ja tunnetut ikivanhat eloperäisen fosforin keskittymät, joita on siellä sun täällä, mutta ei ollenkaan kaikkialla. Monilla mailla ei ole lainkaan hyödynnettävissä olevia fosforikaivannaisia. Tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, pitäisikö fosforin riittävyydestä olla jo huolissaan. On kuitenkin fakta, että helpot ja taloudellisesti kannattavimmat varannot on pian käytetty.

Kaikki suurimmat ongelmat liittyvät kuitenkin siihen, että keinolannoitteiden keksimisen jälkeen on keskitytty tekemään lisää ruokaa jatkuvasti kasvavalle väestömäärällä, mutta ei estämään fosforin valumista pelloilta vesistöihin. Tämä ravinteiden poistuminen viljelymaasta on vanha ongelma, mutta uutena ilmiönä ja riesana on nykyinen tehomaatalous, joka tuottaa suunnattomat määrät painavaa ulostetta, jonka kuljettaminen seuduille, joilla olisi tarvetta, ei taloudellisesti kannata. Sen seurauksena valtavat määrät lannoitteita, erityisesti fosforia, valuu sekä makeisiin että suolaisiin vesialtaisiin sillä seurauksella, että ne ovat kyllä pois silmistä jonkin aikaa, mutta tulevat sitten silmille raivokkaina leväkukintoina, jotka muuttavat sopivissa olosuhteissa isotkin vesialueet vihreäksi puuroksi, joka muodostuu myrkyllisistä syanobakteereista. Kukaan ei sitä halua, mutta tehomaatalouden tavoitteena on liikevoitto, ei vesien suojelu.

* * *

Paholaisen alkuaine tarjoaa sekä kiinnostavia että kauhistuttavia taustoittavia tarinoita, mutta myös ajatuksia siitä, miten fosforin välttämättömyys ja samanaikainen paikallinen liiallisuus otetaan huomioon. Pääviesti on selkeä: fosforin haaskaaminen eli ylenpalttinen käyttö tarvetta arvioimatta on lopetettava. Vain sillä tavalla voidaan varmistaa, ettei fosforista tule ihmiskunnan ravinnontuotannossa kriittistä pulaa (vaikka fosforia riittäisi kallioissa miljooniksi vuosiksi, kuten ilmeisesti riittää, sen jalostaminen lannoitteeksi voi muuttua niin kalliiksi, ettei sillä voida tuottaa ruokaa massoille). Toinen haaste on pakottaa tehomaatalouden harjoittajat ruotuun eli estämään fosforin valuminen vesistöihin (sitä vaativat myös turismista elävät), fosforin tuhlaaminen ja tarpeeton käyttö (40 % maissin keinolannoituksella saadusta sadosta menee autoilun tarvitseman etanolin valmistamiseen).

Samalla kun fosforin järkevä ja vastuullinen käyttö on ravintotalouden kestävyyden kiistaton ehto, on se myös olennainen osa ekologisesti kestävää tulevaisuutta. Fosforin rooli eliömaailman kokonaistaloudessa on niin keskeinen, ettei ihmiskunnalla ole yksinkertaisesti varaa jatkaa systeemin sotkemista. Akuuttiin ilmastonmuutokseen fosforiin liittyvillä ongelmilla on epäilemättä yhteys, mutta se on monimutkainen. Kaikki kasvu sitoo hiiltä ja hillitsee ilmaston lämpenemistä, mutta toisaalta tapa, jolla hiili ja fosfori taas palaavat luonnon kiertokulkuun, voi helposti mitätöidä myönteisen vaikutuksen. Kirjan yleinen viesti on selvä: ilman ihmisen toimintaa fosfori oli toiminut eliömaailman rakennusaineena kiertäen tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Ihmisen ahneet tarpeet ovat sotkeneet asioita, joten ihmisen velvollisuus on myös korjata jälkensä.

Ainoa asia, jota lukijana jäin kaipaamaan, oli sen selittäminen, miksi liiallisen fosforin poistaminen vedestä ja uusiokäyttäminen siellä, missä fosforista on pulaa, ei näytä olevan käytännössä mahdollista. Oletettavasti ei ole ainakaan vielä löydetty tapaa, jolla kerääminen olisi taloudellisesti järkevää. Tässä uhkaa kuitenkin noidankehä: veteen liuenneen turhan fosforin kerääminen ja siirtäminen korvaamaan kallista louhintaa kivestä olisi kaikin puolin mainio ratkaisu, joka estäisi myös säännöllisiksi muuttuneet jättimäiset leväkukinnat, mutta jos se ei ole taloudellisesti kannattavaa ratkaisua, siihen ei ryhdytä. Siksi on ehkä nopeampi tapa parantaa fosforitasapainoa puuttumalla tehomaatalouden päästöihin. On puhtaasti poliittinen päätös panna kuriin myös maatalous aivan kuten kuriin pantiin - vaikka ei helposti, nopeasti tai ilman vastarintaa - jo aiemmin pesuaineiden valmistajat. Ihmisellä on jo keinot pärjätä fosforin kanssa. Puuttuu vain sitä poliittista tahtoa.