Mingus

Musiikkikirjoja ei yleensä kannata lukea siinä toivossa, että ymmärtäisi musiikkia aiempaa paremmin. Mutta parhaimmillaan ne voivat kertoa ihmisestä, joka haluaa musisoida, oli miten oli. Charles Mingusin omaelämäkerrallinen Beneath The Underdog (1971) on tällainen kirja ja se on lopultakin suomennettu. Olen lukenut sen alkukielisenä ja joutunut toteamaan, että todennäköisesti ymmärsin sen kielen takia korkeintaan kolmanneksen asioista, hyvä jo sitäkään. Jussi Niemi on nyt urakoinut kiitettävästi ja siirtänyt Mingusin villin kielen ja maailman suomenkielisen ulottuvilla.

Koiraakin kurjempi (Aviador 2018) ei ole kirja musiikista, ei oikeastaan edes jazzista. Mingus ei halunnut kertoa lukijoilleen juuri mitään musiikillisista ajatuksistaan, sävellyksistään, levytyksistään tai soittamisestaan. Sen sijaan hän halusi 20 vuoden hauduttelun jälkeen tarjota kapean, mutta riittävän ikkunen rasismin, rakkauden ja seksin nälän, ristiriitaisiin suuntiin kiskovan ihmisparan maailmaan. Koiraakin kurjempi on lähempänä kauno- kuin tietokirjallisuutta, vaikka sitä pidetäänkin omaelämäkerrallisena ja tunnettujen jazz-muusikoiden nimien määrä on mykistävä.

En tiedä, olenko koskaan lukenut vaikuttavampaa tekstiä siitä arjen rasismista, jonka armoilla jokainen ei-rikas ja ei-valkoinen joutui elämään sodanjälkeistä nousukautta elävässä Yhdysvalloissa. Mingus ei heristele sormeaan vaan kuvaa tyynesti sitä avointa halveksuntaa, jolla kurjinkin valkoiseksi tulkittu suhtautui - ja saattoi ilman seurauksia - suhtautua "värillisiin". Samalla Mingus kuvaa rehellisesti myös sitä rasismia, jota jotkut "täysmustat" kohdistivat Mingusin kaltaisiin sekarotuisiin. Myös naisten alistettu asema tulee esiin uudelleen ja uudelleen. Jos ei ollut varakas, valkoihoinen mies, ei ollut mitään.

* * *

Mingus ei puhu musiikista, mutta rakkaudesta ja seksistä sitäkin enemmän. Uudestaan ja uudestaan nuori Mingus kohtaa naisen, jonka kokee olevan "se oikea" ja lopullinen. Mutta mikään ei mene Mingusin unelmien mukaan, koskaan. Voimakas libido vie miestä ja se vie kirjan kuvauksen mukaan myös naisia. Kirjan suorasukaiset seksuaalisten toimintojen kuvaukset ovat varmasti olleet vaikeaa nieltävää Yhdysvalloissa, mutta kyllä ne edelleenkin kohottavat lukijan kulmia ennen muuta siksi, että ne tuntuvat kuin tarkoituksella tukevan myyttiä seksuaalisesti kyltymättömästä ja ylivertaisesta mustasta miehestä.

Seksiin liittyy kulttuurisesti kiinnostava parittajatoiminnan kuvaus. Mingus ei paljon selittele, mutta hänen kuvauksensa perusteella moni mustaihoinen sutenööri (pimp) ajautui ammattiinsa, koska valkoisten yhteiskunta rajoitti voimakkaasti töitä, joita mustaihoisten sallittiin tehdä. Analogia juutalaisille Euroopassa määrättyjen elinkeinorajoitusten vaikutuksesta on ilmeinen. Myös Mingus itse toimi sutenöörinä tavalla, jota on ulkopuolisen hiukan vaikea tajuta, sillä hän paritti omia rakastettujaan.

Mingus kärsi mitä ilmeisimmin maanis-depressiivisyydestä ja oli myös lavalla arvaamaton, joskus väkivaltainenkin. Kirjassaan Mingus esiintyykin eri rooleissa, joista yksi on neutraali tapahtumien seuraaja ja kuvaaja, toinen tunteittensa heittelemä rikkinäinen ihminen. Ratkaisu toimii yllättävän hyvin, vaikka tietysti lisää fiktiivisyyden vaikutelmaa. Kirjassa on hyvin vähän tiettyyn aikaan sitovia vihjeitä ja tarinassa on pitkiä tyhjiä jaksoja, jotka lukija joutuu päätellen täyttämään. Suorastaan mielenosoituksellisen korostuneesti Mingus ei kerro mitään muusikon uransa huippuhetkistä. Jazzia täysin tuntematon ihminen voisi hyvin pitää kaikkea fiktiona.

* * *

Jussi Niemi on mielestäni onnistunut Mingusin moniulotteisen kielen kääntämisessä varsin hyvin. Mustien oma kieli erottuu sortumatta väkinäisiin ratkaisuihin. Joistakin voi tietenkin olla eri mieltä; minusta "hastler" olisi voinut olla ihan reilusti "hustler" tai sitten "häslääjä". Jostain syystä Niemi käyttää läpi kirjan sanaa "ablodi", kun sana suomeksi on "aplodi". Ratkaisu ei liity mustien kieleen vaan esiintyy normaalitekstissä. Jonkin verran on kirjaan muutenkin jäänyt kirjoitusvirheitä ja erityisesti takakansiteksti on aivan hutaisten tehty (löysin lyhyestä tekstistä 4-5 eritasoista virhettä). Jostain syystä kirjan alkuperäistä nimeä ei myöskään ole mainittu nimiösivun kääntöpuolella, kuten hyvään tapaan kuuluu.

Mingus oli poikkeusyksilö, monilahjakas ja hankala. Vaikka hänet kuvataan aina kontrabasson kanssa, harva lienee sen osuuksia hänen levytyksistään keskittyneesti kuunnellut, mutta sävellykset tunnetaan ja niitä arvostetaan. Mielestäni Mingus oli myös poikkeuksellisen lahjakas kirjoittajana. Koiraakin kurjempi on niin hyvin kirjoitettu, että sitä voisi epäillä ammattikirjailijan tuotokseksi. En tiedä, mikä osuus kustannustoimittajalla on asiassa ollut, mutta lopputulosta lukee mielellään siinä missä kuuntelee Mingusin sävellyksiä. Vinkkinä sille, jota kiinnostaa Mingus myös pianistina, voi mainita albumin Mingus Plays Piano vuodelta 1963. Siinä eivät muut muusikot ole häiritsemässä.

Mingusin kirja on ylistys Yhdysvaltain värillisen väestönosan luovuudelle, seksuaalisuudelle ja selviämiselle julman ja kaikkialle yltäneen rasismin oloissa. Ymmärrettävästi Mingus ei valkoisten touhuista paljon myönteistä löydä tai jos löysi, ei siitä kerro. Ratkaisu on reilu, niin suoraan Mingus kirjoittaa myös omiensa raadollisista puolista, mikään hymistelijä hän ei todellakaan ollut. Mingusin tuskaiset pohdiskelut rakkauden katoavaisuudesta eivät ehkä ole ainutlaatuisia, mutta kokonaisuutena Koiraakin kurjempi kyllä on ainutlaatuinen.