Ei piru, ei enkeli

Hugo Simberg on erikoinen tapaus. Nekin, joita hänen taiteensa ei suoranaisesti viehätä tai kosketa, tietävät kyllä Kuoleman puutarhan ja Haavoittuneen enkelin. Helena Ruuskan tuore elämäkerta Hugo Simberg : Pirut ja enkelit (WSOY 2018) on kuitenkin kirjoitettu lähinnä uskossa jo oleville, ei näin muhkeankokoiseen kirjaan hevin tartu. Se ei ole puhdas elämäkerta eikä tuotannon analyysi, vaan jotain näiden yhdistelmää. Varsinaista uutta tutkimusta Ruuska ei ilmeisesti ole tehnyt, vaan kirja on enemmänkin tuore synteesi siitä tiedosta, joka dokumenttien valossa on suhteellisen luotettavasti käytettävissä. Valtaosa Simbergistä julkaistusta sinänsä aika laajasta materiaalista keskittyy hänen taiteellisiin töihinsä, mutta en itse pysty arvioimaan Ruuskan julkaisun merkitystä suhteessa niihin kirjoihin, joita 1980-luvulta lähtien on Simbergistä tehty. Ruuska itse katsoo olevansa Sakari Saarikiven 1951 julkaiseman elämäkerran perinteen jatkaja, mutta esimerkiksi Marjatta Levannon monia Simberg-monografioita hän ei erityisemmin suhteuta omaan kirjaansa.

Piruja ja enkeleitä on rakenteeltaan melko perinteinen, sovinnainen. Ruuska etenee kronologisesti, kuvaa Simbergin elämän linjaa sekä meko intiimisti että säikeenä suomalaisen kuvataiteen historiassa. Jos ei ole Simbergin elämän mosaiikin palasiin tarkemmin tutustunut, kuten en itsekään ole ollut, Ruuska tarjoaa epäilemättä kattavan yleiskuvan. Tuo kuva on varsin neutraali, kirjoittaja tuntuu koko ajan haluavan vetäytyä tilanteista, joissa pitäisi ottaa kantaa dokumenttien valossa epävarmoihin tapahtumiin. Ruuska mieluummin muotoilee ilmaan jääviä kysymyksiä kuin kertoo, mitä mieltä itse on. Asennetta kuvastaa hyvin se, että vaikka Simberg mitä ilmeisimmin sai syfilis-tartunnan jo nuorena ja sen takia myös menehtyi varsin nuorena, Ruuska jättää asian ilmaan, koska kiistattomia dokumentteja ei ole löytynyt (kirjoittaja kyllä muistuttaa läheisten aktiivisesta kirjeiden tuhoamisesta).

Toisaalta Ruuska spekuloi mielestäni aika turhaan Simbergin seksuaalisella suuntautumisella lähinnä vain siksi, että hän oli Magnus Enckellin hyvä ystävä. Kirja on kuitenkin täynnä kuvausta naisiin uudestaan ja uudestaan ihastuvasta ja aina vaan rukkaset saavasta Amorin hylkäämästä Hugo-parasta, enkä itse löydä kirjasta mitään tukea ajatukselle, että Simberg olisi ollut miehistä tai edes myös miehistä kiinnostunut seksuaalisessa mielessä. On varmaan perusteltua nähdä monissa Simbergin töissä tukahdutetun tai ainakin ongelmalliseksi koetun seksuaalisuuden merkkejä, mutta mitään erotiikkaan saati homoerotiikkaan vivahtavaakaan en itse Simbergin taiteesta löydä.

* * *

Pirut ja enkelit luo Simbergistä monipuolisen ja elävän kuvan sekä ihmisenä että taiteilijana, osana kuohuvaa vuosituhannen vaihdetta ja suomenruotsalaisen yläluokan elämäntapaa. Simberg ei edustanut koskaan sitä vaurainta yläluokkaa, johon ajatus helposti lipsahtaa, mutta kontrasti tavallisen suomalaisen "palvelijaluokan" ja Simbergin välillä on silti valtava. Simbergin suvun yhteenkuuluvuutta ja sisäisiä jännitteitä Ruuska kuvaa mielestäni onnistuneesti, samoin sitä monipuolista työnkuvaa, joka oli Hugo Simbergin lailla menestyneenkin taiteilijan arkea. Oli esimerkiksi kiintoisaa lukea siitä innosta, jolla taiteilija osallistui julisteiden, ex libristen, lavasteiden ja muitten tilapäistöiden tekemiseen. Simberg ei ollut ilmeisesti koskaan koppava Taiteilija vaan aina utelias etsijä ja kokeilija.

En itse ollut täysin tyytyväinen siihen tapaan, jolla Ruuska käsittelee Simbergin tunnettujen maalausten vaiheita. Minkään kohdalla ei varsinaisesti pysähdytä, vaan kuin taidemuseon oppaan kiirehtiessä eteenpäin joudutaan jättämään taakse juuri se, mikä kuitenkin loppujen lopuksi meitä Simbergissä kiinnostaa hänen elämänvaiheittensa yksityiskohtia enemmän. Ruuska kyllä tarjoilee pikaisia analyysejä ja kertoo siitä, miten taiteilija itse on on jättänyt vihjeitä teosten ymmärtämistä helpottamaan. Taiteentutkijoiden usein aivan vastakkaisia tulkintojakin Ruuska esittelee, mutta enimmäkseen ulkopuolisena, itse vältellen tiukan kannan ottamista. Osittain tyytymättömyyden tunne kumpuaa siitä, että taitollisista syistä kuvat taideteoksista ja taustateksti eivät aina kohtaa. Vielä ikävämpää tietysti on se, että monista käsitellyistä töistä ei ole kuvaa ollenkaan. Sitä pettymyksen tunnetta on vaikea kiistää.

Ruuska kirjoittaa sujuvasti, vaikka samalla myös kaikkea dramatiikkaa tiukasti varoen. Tämä on lähtökohtaisesti hyvä asia elämäkerrassa, koska lukija ei ole välttämättä virittynyt haltioitumaan kirjoittajan tahdissa. Lievää tasapaksuuden vaikutelmaa kirjassa silti on, eikä sitä kokonaan poista sinänsä runsas kuvitus. Ruuska käyttää runsaasti henkilöhistoriallisissa yhteyksissä harrastettua preeses-kerrontaa. Minua ratkaisu häiritsi, koska en kyennyt löytämään selkeää logiikkaa preesensiin siirtymisissä ja menneeseen aikaan paluussa. Tuli tunne, että kirjoittaja aina välillä muistaa tämän tehokeinon ja sitten taas unohtaa. Minusta sitä olisi voinut käyttää huomattavan säästeliäästi.

Kirjassa on hyvä henkilöhakemisto, mistä nykyään joutuu antamaan erikseen kehut. Kirja on hyvin oikoluettu, ellei sitten äidinkielenopettajan teksti ole valmiiksi ollut virheetöntä. Minua ärsyttävää tyyliä "Tanssi sillalla -akvarelli" esiintyy aika paljon, mutta Ruuska osaa käyttää myös luontevampaa muotoa "akvarelli Kalastajakylä Pitkäpaadessa". Taittajan ratkaisu käyttää tummanoranssia väriä otsikoissa ja kuvateksteissä on ehkä tyylikäs, mutta samalla vähänkin huonosilmäisemmälle ikävä ratkaisu. Jos joku pystyy lukemaan kolofonisivun tummanoranssille pohjalle painettua pientä mustaa tekstiä, onnittelen. Kirjan runsas itse taideteoksista riippumaton kuvitus ansaitsee kiitoksen, se valaisee myös Simbergin valokuvausharrastusta hienosti.

* * *

Tällaiset lyhyen elämän kuvaukset muistuttavat siitä, miten nopeaa myös taiteen kaltaisen ilmiön muutokset voivat parhaimmillaan tai pahimmillaan olla. Hugo Simbergin oma tuotanto ei välttämättä kerro ei-asiantuntijalle mitään mistään suuntauksista, mutta näin tiivistettynä ajan kiito on hengästyttävää. Jos Simberg olisi elänyt edes keskimääräisen elinajanodotuksen mukaisesti, olisiko hänestä löytynyt myös ekspressionistinen puoli, kubisti tai jotain vastaavaa? Maallikon on riittävän vaikea yhdistää joku taulun Faster kaltainen "ajaton" muotokuva Simbergin groteskeihin piruihin tai luistimilla pakoon kiitävään kuolemaan. Simberg kykeni tekemään sitä mitä hän halusi tehdä, mutta mitä hän ehkä olisi pidempään eläessään halunnut, sitä emme koskaan saa tietää.

Tämä elämäkerta kuvaa kiintoisalla tavalla sitä läpimurron vaikeutta, jonka jokainen uusi yrittäjä kohtaa. Me tarinan jo tuntevat voimme naureskella pilkallisesti kriitikoille, jotka eivät ymmärtäneet Simbergin varhaisten töiden arvoa, mutta tuskin olisimme toimineet itse toisin. Simbergin mieli oli erilainen ja se tuotti näkyjä, joiden tulkinnasta emme vieläkään voi olla varmoja. Itseäni on askarruttanut Pariisissa 1896 maalatun taulun Tonttukuningas nukkuu kompositio ja monet yksityiskohdat, kuten tonttujoukon jääminen jonkinlaisen mäenrinteen taakse kuvan oikeassa laidassa. Rotan kaltainen eläin ei ole päänalunen (kuten Ruuska näkee), vaan se pikemminkin suojelee ja lämmittää paljastettua päätä. Onko liinalla peitetty esine todellakin potta ja odotammeko tonttujoukon kanssa kuninkaan heräävän ja käyttävän sitä siinä kaikkien edessä? Miksi tontut näyttävän pysyttelevän jonkinlaisen aitauksen takana, vaikka se ei todellisuudessa estä mitään? Emme tiedä, emme koskaan tule tietämään.

Aivoissani ollut mielikuva Hugo Simbergistä muuttui tämän elämäkerran lukemisen takia. En niinkään tarkoita minulle uusia faktoja, niitä yksittäisiä mosaiikin paloja, vaan enemmänkin sitä ristiriitaa, jonka taiteilijan optimismi ja samanaikainen epävarmuus synnyttivät. Hugo Simbergillä oli vahvat tukiverkot, eikä hän missään vaiheessa romahtanut säädystään katuojaan, vaikka ymmärrys omaperäisen taiteilijan työtä kohtaan syntyi vasta pikkuhiljaa. Olisiko meillä tuntemaamme Hugo Simbergiä ollenkaan, jos hän olisi tavannut Anni Bremerinsä 10-15 vuotta aikaisemmin? Olisiko meillä piruja, luurankoja ja symbolistisia arvoituksia, jos Simberg olisi löytänyt elämänsä rakkauden heti eikä viime hetkellä?