Olen itse sitä mieltä, että jos tupakka ja alkoholi ovat laillisia nautintovälineitä, myös kannabiksen täytyy olla. Se on selkeästi vaarattomampaa, minkä lisäksi sillä on kiistattomia lääkinnällisiä ominaisuuksia. (Suomessa lääkekannabista saa puolen tusinaa terminaalihoidossa olevaa potilasta, kun Yhdysvalloissa sen käyttö alkaa olla laillista ja helppoa useimmissa osavaltioissa). Kannatan kannabiksen dekriminalisointia, mutta silti dokumentin alkupuoli, joka keskittyi ihannoimaan kannabissavun luovuutta edistävää ja mielelle hyvää tekevää vaikutusta oli tympeä.
En epäile sitä, että kannabiksen käytöllä voi olla jazz- tai hip hop -muusikon soittoon rentouttavaa vaikutusta. Täytyyhän sillä olla, koska kannabis on rentouttava huume. Mutta väite siitä, että mustien muusikoiden luovuus olisi noussut juuri kannabiksen käytöstä, on minusta täysin perustelematon väite, eikä myöskään dokumentissa kukaan edes yritä sitä todistella, se otetaan muutaman käyttäjän ilmoittamana totuutena. Minusta on typerää heittää vuosikymmeniksi vankilaan kannabiksen polttajia, mutta minusta on yhtä typerää kuvitella, että kannabis olisi jotenkin välttämätöntä ei-valkoiselle muusikolle. Tältä osin dokumentti oli puhdasta kannabisyritysten mainosta, vaivaannuttavaa ja noloa katsottavaa. Ja ääniraita on tylsääkin tylsempi, yhtään aitoa jazzia ei kuulla, ties mistä syistä.
* * *
Mutta se muu ansaitsee katsomisen. Vaikka periaatteen on tiennyt, dokkarin tiukka ruumiinavaus on masentavaa myönnettävää. Kuten Suomessa, myös Yhdysvalloissa vallitsee täydellinen kaksinaismoralismi. Valkoisten miesten käyttämät huumeet ovat laillisia, muunväristen laittomia. Jaottelussa ei ole mitään järkeä, jos sitä ei katso armottoman rasististen linssien kautta. Kun Richard Nixon tyypilliseen mahtipontiseen tapaansa julisti "huumeidenvastaisen" sodan, kyseessä ei ollut huoli kansalaisten hyvinvoinnista ja terveydestä, vaan raivostuneen valkoisen eliitin edustajan kostosta alempiarvoisille värillisille, jotka eivät suostuneet alistumaan kohtaloonsa vaan vaativat röyhkeästi tasa-arvoa ja kansalaisoikeuksia kaikille. Arkistoista löytynyt Nixonin yksityinen raivonpurkaus on elokuvan hurjimpia hetkiä.
Elokuvassa kulkee myös vahva Yhdysvaltain kaupallisen vankilajärjestelmän kritiikki. Dokumentti osoittaa karusti sen logiikan, jonka perusteella vankilabisneksen pyörittäjän edun mukaista on, että vankilaan tuomitaan pitkiksi ajoiksi mahdollisimman monta ihmistä. Valkoihoiset eivät joudu huumerikoksista vankilaan, mutta värilliset joutuvat. Se on koko vankilajärjestelmän taloudellinen perusta, joka järkkyisi, jos kannabiksen käyttö laillistettaisiin koko maassa. Vankibisneksen takia muutos on ollut hidasta, eikä mikään takaa, että liittovaltion tasoista vapautusta koskaan tuleekaan.
Elokuvan näkökulma on tiukasti rajattu. Kohteena on vain kannabis, kokijoina ovat vain afroamerikkalaiset. Räppäri ja kannabisyrittäjä Snoop Dogg pannaan jopa yhdessä kohdassa haukkumaan heroiinia. Muuten ei muista huumeista puhuta mitään, eikä tietenkään lähinnä valkoihoisen keskiluokan opioidikriisistä. Rajaus on tavallaan ymmärrettävä, mutta kyllä se samalla myös luo keinotekoisen "kannabiskuplan". Dokumentin tekijät ohittavat kokonaan kysymyksen huumaavien aineiden käytön mielekkyydestä, terveydelliset vaikutukset kuitataan näyttämättä 79-vuotiasta veteraania, joka on pössytellyt 60 vuotta ja näyttää oikein hyvinvoivalta. Tällainen tarkoitushakuisuus syö dokumentin voimaa ja korostaa sen mainosluonteisuutta.
* * *
Elokuva vaatii kannabiksen laillistamista, mutta ei ota kantaa huumaavien aineiden käyttöön sinänsä. Minusta mitään kemiallista yhdistettä ei voi ottaa muista erilleen, koska yksilön, sen käyttäjän kannalta asiat eivät mene järjestelmällisesti. Katsojalle tulee sellainen tunne, etteivät dokumentin tekijät ole oikein pystyneet päättämään, onko kannabis heille rakas huume vai sittenkin kysymys kansalaisoikeuksista, rasismista ja ei-valkoisten ihmisen tasa-arvosta. Vaikutelmaa korostaa se, että pääosiin on valittu miehiä, jotka selvästi rakastavat huumettaan samalla kiihkeydellä kuin alkoholisti jokapäiväistä etanoliaan tai ketjupolttaja säännöllistä nikotiinihyökyä elimistöönsä. Useimmat ovat ns. asianosaisia.
Minusta dokumentin vaikuttavimmat puhujat olivat hiphopäijäilyn sivurooleihin työnnetyt kaksi naista, joiden nimiä ei netistä kaivelemalla edes löydy. Drug Policy Agency -nimisen valtiollisen laitoksen entinen (Asha Bandele) ja nykyinen johtaja (Kassandra Frederique) eivät vetele hedonistisen näköisinä kannabishaikuja vaan puhuvat tiukasti siitä, miten systemaattinen värillisten syrjintä on hyvitettävä. Frederique toteaa suoraan, että koska huumelait on kirjoitettu värillisiä syrjiviksi vain siksi, ettei ollut mahdollista suoraan kirjoittaa niitä avoimesti rasistisiksi, valtiovallan on hyvitettävä vuosikymmenten vääryys (miljoonat vuodet vankiloissa, perheiden hajoamiset, kodittomuus, sairastavuus jne).
Elokuva tavallaan päättyy yllättäen kysymykseen siitä, eikö värillisten pitäisi päästä nyt laillistetun kannabiskaupan kautta saamaan edellä mainittua hyvitystä? On nimittäin käynyt kuten rasistisessa valtiossa vääjäämättä käy, että tuottoisa kannabisbisnes on pääosin valkoisten miesten käsissä. Monen mustaihoisen yrittäjän tie on tyssännyt siihen, ettei lainaa saa jonkin vanhan rikosmerkinnän takia. Itse en oikein pysty näkemään mielekkäänä hyvitystä, joka syntyy pakottamalla kannabiskaupan toimijat hyväksymään värillisille jokin mandaatti. Sen sijaan vankiloissa mitättömistä syistä istuville ja istuneille pitäisi valtion puolelta maksaa korvausta rasistisesta kohtelusta. Siitä voisi ainakin aloittaa. Pössytteleviä äijiä se tuskin kiinnosta, mutta perheistä huolta pitäviä äitejä ehkä sitäkin enemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.