Kun kansan mitta tulee täyteen

Katsoin dokumenttielokuvan Knock Down The House (Netflix 2019). Sen ei pitäisi periaatteessa suuremmin kiinnostaa ketään ainakaan Suomessa. Elokuva seuraa neljän tavallisen naisen valmistautumista Yhdysvaltain demokraattipuolueen sisäiseen taistoon ehdokkuudesta kongressiin ja senaattiin. Asiaa huonommin tuntevalle koko lähtökohdan radikaalius voi jäädä tajuamatta, mutta näitten naisten kohdalla tilanne oli suunnilleen sama kuin jos Suomessa joku politiikan keltanokka ilmoittaisi haluavansa korvata Ville Niinistön tai Ben Zyskowiczin kaltaisen eduskuntakonkarin itsellään - vastoin puoluejohdon näkemystä.

Kun dokumentintekijä Rachel Lears ryhtyi työhönsä, hän ei tietenkään tiennyt mitään haasteen tuloksista. Hänellä oli kuitenkin vaistoa valita seurattavien joukkoon New Yorkin Bronxissa asuva tarjoilija Alexandria Ocasio-Cortez, jonka sensaatiomaisen voiton takia elokuva muuttui sosiologisesta tutkielmasta uskomattomaksi tarinaksi puertoricolaistaustaisen nuoren naisen noususta demokraattipuolueen yhdeksi kärkinimeksi. Elokuva päättyy vaalin tuloksen selviämiseen, mutta sen jälkeen lyhenteella AOC jo yleisesti tunnettu nuori naispoliitikko on noussut haastamaan sekä oman puolueensa että republikaanien vanhat jäärät (eli valkoihoiset miespuoliset miljonäärit).

Elokuva liikuttaa jokaista, joka edes joskus elämässään on noussut puolustamaan omia tai muiden alistettujen oikeuksia ylivoimaista vastustajaa uhmaten. Knock Down The House on paikoitellen ylisentimentaalinen, mutta näissäkin jaksoissa se kykenee välittämään katsojalle tietoa ja ymmärrystä siitä, mikä ihmistä todellisuudessa rohkaisee yrittämään myös mahdotonta. AOC nousee ymmärrettävästi elokuvan keskushenkilöksi, mutta ei ansiotta. Hänen karismansa on neljän rohkean naisen joukossa omaa luokkaansa. Suomalaiselle tulee väkisinkin mieleen Li Andersson.

* * *

Dokumentti kertoo hienovaraisesti siitä, miten vaikeaa Yhdysvalloissa on toimia poliittisesti riippumattomana eliitin peukutuksista ja ennen muuta rahoituksesta. Yksi AOC:n menestyksen salaisuuksista oli se, ettei hänen kampanja ottanut ollenkaan ns. yhtiörahaa, vaan kaikki varat kerättiin kansalaisilta suoraan. Tällä AOC varmisti, ettei kukaan pääse syyttämään häntä minkään taustavoiman lobbariksi. Ilman taustavoimia ei liikkeellä kuitenkaan oltu, vaan dokumentissa kuvattujen neljän naisen taustalla oli kaksi organisaatiota. Sekä Justice Democrats että Brand New Congress ponnistavat pitkälle Bernie Sandersin ehdokkuuskampanjasta opitun ja sen aikana rakennetun pohjalta.

Dokumentin ehkä häkellyttävintä antia onkin seurata kampanjaorganisaatioiden nuorten vastuullisten toimintaa. Rauhallisesti, mutta tiukan ammattimaisesti he ohjaavat ehdokkaita voittamaan pelkonsa, olemaan oma itsensä ja taistelemaan. Näitä kaikenvärisiä ja -ikäisiä ihmisiä (mukana myös mustien kansalaisoikeustaistelun harmaapäisiä veteraaneja, aivan uskomattoman upeita tyyppejä) katsoessa tuli sellainen tunne, että ehkä Yhdysvalloilla kuitenkin on vielä toivoa. Edes AOC tuskin tajusi, miten hyviin käsiin hän päätyi suostuttuaan veljensä ehdotuksesta muuttumaan yhteiskunnalliseksi toimijaksi. Nämä nuoret ovat rakastettavan ihastuttavia.

Rachel Lears kuvaa myös kauniisti sitä vahvaa yhteisöllisyyttä, joka Yhdysvalloissa elää ruohonjuuritasolla. Juuri tässä ihmisten arjen tason lujassa yhteistyössä on se voima, joka mahdollisesti joskus kukistaa rikkaitten teräsnyrkin. Meillä suomalaisilla olisi paljon opittavaa siitä debatista, jota ulospäinsuuntautuneet kansalaiset kykenevät käymään monimutkaisistakin asioista. Dokumentti on kuvattu pääosin samanmielisten piirissä, mutta se ei muuta itse perusviestiä: ratkaisuja ei saa jättää eliitin yksinoikeudeksi, se ei koskaan piittaa riittävästi tavallisen ihmisen huolista.

* * *

Onko AOC vasemmistolainen tai peräti "kommunisti", kuten vastustajan lokasanko-osasto tietenkin heti kiirehti ilmoittamaan? (Dokumentissa on hieno hetki, jossa kansalaisoikeusveteraani toteaa, että kannattaa varautua välittömään vihakampanjaan, jos menestystä tulee, "they're coming after you"). Suomalaisittain dokumentin kampanjaväki asemoituisi ehkä keskitien demareiksi tai "vihervasemmistolaisiksi", mutta tultuaan valituksia kongressiin AOC on selvästi ja nopeasti radikalisoitunut. Hän on päättänyt haastaa ei vähempää kuin koko valkoisen rikkaan miehen järjestelmän. Ilmastonmuutokseen liittyvä Green New Deal on ollut eniten esillä, mutta mitä ilmeisimmin AOC ei aio jäädä minkään yksittäisen ongelman mannekiiniksi.

Yhdysvaltain poliittista historiaa ajatellen ensimmäinen kysymys lienee, kuinka kauan AOC pysyy elossa? Hän edustaa kaikkea sitä, mitä rikas eliitti inhoaa ja vihaa. Maailma on kuitenkin jollain lailla muuttunut, eikä salamurha taida olla enää eliitin menetelmälistalla ihan ykkösenä. Vaikka presidentti Donal Trump on tietenkin pilkannut myös AOC:ta julkisesti tviiteissään (ketäpä ei olisi), hän on toisaalta pysytellyt huomattavan varovaisena. Tässä vaiheessa AOC ja hänen edustamansa liikehdintä onkin uhka enemmän vanhoillisille demokraateille kuin republikaaneille, joiden vakiintuneille äänestäjille AOC on niin äärimmäinen ilmiö, ettei moisesta tarvitse edes huolestua.

On kuitenkin sellainen kutka, että AOCin murskavoitto kongressivaaleissa heijastaa isompaakin muutosta. Sen ensimmäiset merkit nähtiin, kun sitoutumaton Bernie Sanders melkein päihitti puoluekoneiston ehdokkaan Hillary Clintonin esivaaleissa. Sitä ei kukaan etukäteen uskonut, kuten ei uskonut AOC:n mahdollisuuksiinkaan (hän olikin ainoa dokumentin nelikosta, joka pääsi läpi). Kongressivaaleissa tapahtui jo pieni, mutta selkeä muutos: nuoria, naisia, ei-valkoisia valittiin enemmän kuin koskaan. Eliitin vastaisku on varmasti ruma, mutta riittääkö sekään, kun kansan mitta tulee täyteen?