Ikävistä miehistä ilman lähdekritiikkiä

Voin kyllä arvata, miksi Ari Turusen kirjat ihmisen käyttäytymisen historiasta miellyttävät monia lukijoita. Turusella on kirjan lopussa bibliografia, mutta hän ei vaivaa lukijaa edes vähäisellä lähteisiin viittaamisella tai lähdekritiikin soveltamisella. Tämän seurauksena Turusen kirjat ovat viihteellistä mielipidekirjoittelua, eivät varsinaisia tietoteoksia. Asia korostuu hyvässä ja pahassa, kun kohteena ovat maailmanhistoriasta poimitut miehet, joiden pahoja tekoja luetellaan melkein 300 sivua siitä lähtökohdasta, että minkä Ari Turunen sanoo, on totuus.

Mulkerot : Patsaalle korotettujen suurmiesten elämäkertoja (Into 2019) on minusta jokseenkin kyseenalainen julkaisu. Edelleen palvottujen ja ihailtujen psykopaattisten julmureitten pudottaminen jalustalta on toki sinänsä hyödyllistä, jos arvellaan, että joku Suomessa suhtautuu edelleen ihannoivasti muinaisiin sotapäälliköihin. Turusen metodi on vaan puuduttavan yksitoikkoista hirmutöiden luettelemista ilman kunnollista analyysiä. Mitä kauempana historiassa ollaan, sitä tärkeämpää olisi mielestäni ollut suhteuttaa kohdehenkilön toimia oman ajan käytäntöihin. Kaiken "selittäminen" karulla lapsuudella ja huonolla luonteella ei ole erityisen antoisaa.

Vaikka monet kirjaan päässeet miehet ovat kaikille tuttuja historian nimiä, joukossa on myös valintoja, joista tuskin olemme aiemmin lukeneet, kuten Ahuizotl, Shaka tai Jan Pieterszoon Coen. Turusen omaa arvomaailmaa voi tietysti pohtia sillä perusteella, että 1900-luvulta hän suistaa korokkeelta kolme vasemmistoon liitettyä nimeä (Lenin, Mao ja Che Guevara), joista vain Maon valtaa ja toimia voi mitenkään verrata kirjan muuhun porukkaan. Turusella ei ole ollut rohkeutta tai motiivia nostaa 1900-luvun hirviöitten joukkoon esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan miehiä tapattaneita sotilaskomentajia, Saksan kaupunkien terroripommituksista päättäneitä liittoutuneitten johtajia tai Irakiin valheellisin perustein ja hirvittävin inhimillisin seurauksin hyökännyttä George W. Bushia. Turusen asenteella olisi ehkä kannattanut lopettaa 1800-luvulle.

* * *

En tiedä, miten Ari Turunen itse nukkuu yönsä, mutta Mulkerot sisältää niin valtavasti yksiselitteisenä totuutena esitettyjä hyvin kiistanalaisia väitteitä, ettei vähemmän kärkeviin väitteisiinkään halua suhtautua luottavaisesti. Tavoite suistaa historiallisia ikäviä miehiä jalustalta on hyväksyttävä ja jopa tärkeä, mutta kun se tehdään ilman alkeellisintakin historiallista lähdekriittistä asennetta, ollaan kaulaa myöten ongelmissa. Käytännössä asia menee niin, että kunhan lukija inhoaa Turusen kuvaamaa henkilöhahmoa, häntä ei kiinnosta väitteiden todenperäisyys vaan lukija taputtaa käsiään ja Turusen päätä periaatteella "siitäs sai sekin sadistinen julmuri!".

Voidaan toki väittää, ettei olennaista ole, tapattiko se ja se jostain kaupungista 100 000 vai 120 000 asukasta. Mutta kun lukija ei tiedä, millaisiin lähteisiin Turusen kirjansa sivuille vyöryttämät väitteet perustuvat, vaihtoehtoina on joko uskoa sokeasti Turusta - kuten hänen kuvaamansa miehet normaalisti odottivat alaistensa suhtautuvan - tai epäillä myös sellaisia tietoja, jotka on ehkä hyvin dokumentoitu. Lyhyesti sanoen lukija ei voi tietää, milloin Turusen väitteet ovat yleisesti ottaen lujalla pohjalla, milloin hän toistelee jonkun muun levittämää fiktiota.

Olen samaa mieltä kuin Turunen loppusanoissaan siitä, ettei julmuutta, murhia ja yleisesti ikävää käytöstä saa neutraloida sillä, että joku teki joskus myös jotain hyvää, ainakin joillekin. Jokainen väkivallanteko on uhrille samanlainen, eikä hyvity toisaalla tehdyllä hyvänteolla. Kysymys julmuuden ja häikäilemättömyyden suhteuttamisesta oman aikansa yleisiin tapoihin on periaatteessa mielekäs, vaikka se saattaa hiukan laimentaa muinaisen mulkeron tekojen sietämättömyyttä. Tuhansia vuosia sitten väkivallan ja julmuuden uhri koki kuitenkin samaa tuskaa, ahdistusta ja kauhua kuin tänäkin päivänä, eikä tätä tosiasiaa voi kiertää puhumalla "ajan tavasta".

* * *

Kun edellä ankarasti moitin Ari Turusen kirjoittamisen menetelmiä, tarkoitanko, että hänen kirjansa ovat hyödyttömiä tai jopa vaarallisia? Kritiikittömästi lukevalle kyllä. Kun jalustalta raastetaan historian heittiöitä ilman lähdekritiikkiä, syyllistytään tavallaan lukijan heitteille jättämiseen. On selvää, ettei Ari Turunen itsekään tiedä, mihin kaikkiin valitsemiinsa väitteisiin voi oikeasti luottaa. Turusella ei ole mitään yleistä historian lähteiden kriittiseen lukemiseen ohjaavaa tekstiä, vaikka erityisesti ns. suurmiesten historian tiedetään olevan täynnä sekä imartelijoiden fanifiktiota että vihamiesten kirjoittamaa kauhufiktiota. Hän ei toisin sanoen ota mitään vastuuta siitä, että tulee tietoisesti tai tahattomasti levittäneeksi myös juoruja, valheita ja häijyjä vihapuheita.

Ikivanhojen historiallisten tapahtumien rekonstruointi luotettavasti on usein mahdotonta. Mutta kun puhutaan lähihistoriasta, on syytä kysyä, mitä tai ketä palvelevat esimerkiksi tällaiset "tietoiskut": "Lenin oli enemmän puoluepukari ja riitelijä kuin kansallinen johtaja. Hänen seurassaan oli vaikea olla. Hän oli poikkeuksellisen äkkipikainen ja hänen kiivas kielenkäyttönsä järkytti kuulijoita. Keskuskomitean istunnossa 16. lokakuuta 1917 hän raivostui niin, että kiskaisi jopa peruukin päästään." (s. 271) Kuolleet eivät voi puolustautua, mutta millä ylipäätään "todistaa", että joku oli poikkeuksellisen äkkipikainen tai Leninin tapauksessa kaikissa kuvissa kaljua päätään avoimesti esitelleellä olisi ollut jossain kokouksessa peruukki? Turusen asenne tuntuu olevan, ettei hänen listalleen päässeillä ole oikeuttakaan väittää jälkiviisasta tuomaria vastaan.

Valta ja väkivalta ovat erottamattomia. Ovat aina olleet ja ehkä tulevat jossain määrin aina olemaankin. Valta kiehtoo psykopaattisia luonteita, eikä heille mikään määrä väkivaltaakaan ole ongelma. On helppo arvailla, että useimmat historian mulkerot ovat olleet empatiakyvyttömiä ja -haluttomia. Ainutlaatuisia he eivät olleet, monessa tapauksessa hiukan erilainen historian poimu olisi nostanut valtaan jonkun toisen täysin samalla tavalla käyttäytyvän. Edellä todetusta riippumatta tiedämme myös, että kaikki historian vallankäyttäjät eivät ole olleet sadistisia riehujia ja massamurhaajia. Historiaan vakavasti suhtautuva ehkä pohtisi pidempään, miksi molempia on esiintynyt, esiintyy ja tulee varmaan esiintymään.