Kirja - josta käytän jatkossa lyhennettä Kirja - on kokoelma esseitä, joita ei näennäisesti yhdistä juuri mikään muu kuin Purokurun huoli tulevaisuudesta. Ei ihan tavanomaisella tavalla, vaan peruutetusta tulevaisuudesta. Kirjoittaja kuuluu sukupolveen, jolle on ensin kerrottu, että historia on päättynyt (Fukuyama) ja sen jälkeen fossiilikapitalistit realisoivat väitteen tarkoittamaan, että eliökunnan selviämismahdollisuudet tuprutellaan kovaa vauhtia menemään ja kaiken huipuksi nämä milleaanit saavat seurata sivusta, kuinka asevarustelu, sotapuheet ja militaristinen kiihkoiluvat ovat palanneet varmistamaan, että jollei muuten, niin kyllä sen ihmiskunnan tulevaisuuden saa peruutettua ihan näillä ydinaseillakin.
Kaikki Purokurun käsittelemät teemat eivät värisytä tämänikäisen hermostoa. Tähtien sota, Itseään purkavat miehet ja Slush menivät jotenkin ohi, vaikka Purokurun kuvaus Slushin maailmasta onkin sinänsä aika hervoton. Hetkittäin kirjoittaja liikkuu kielellisesti sellaisiin peleihin, joihin en vapaaehtoisesti lähde mukaan, joten esimerkiksi tällainen lause jää minulta pysyvästi käsittämättä: "Nykykapitalismin faattisen ja konatiivisen funktion voi katsoa ylittävän klassisen semiotiikan. Taloudellis-poliittiset efektit, joihin koko elämä uppoaa, eivät enää synny keskeisesti vain merkeistä vaan ennen kaikkea merkkeihin palautumattomista sosiaalisista tuntemuksista." (s. 79-80).
* * *
Mutta kiistämättä Purokuru käsittelee Kirjassa niin isoja asioita, ettei isompia juuri ole. Kapitalismin analyysi on hyvin epätavanomainen, mutta ehkä juuri sen takia mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Kirjoittajan kiukku on samaan aikaan uupunutta ja toiveikasta, tuskin hän muuten olisi kokonaista kirjaa koonnutkaan. Näin iloista ja päättäväistä marssia minkäänsorttiseen kommunismiin ei ainakaan suomenkielisessä kirjallisuudessa ole esiintynytkään. Se on selvä, että monet vanhemman polven konkarit eivät ymmärrä, mitä nämä avaruushomot ja luksuskommunismit oikein tarkoittavat, mutta kyllä Purokuru on niissä ihan tosissaan, kysymys ei ole pelleilystä.
Omasta mielestäni tämä Purokurun kommunismi poikkeaa perinteisestä lähinnä siinä, että se ohittaa sosialismin sekä teoreettisena että käytännöllisenä askelmana. Perusteluna on sekä kapitalismin tuhokoneen yhä holtittomampi liike että automaation ja robotiikan myötä tavallaan yllättäen avautunut tilaisuus tehdä pääomalle mahdolliseksi jättää työläiset riistämättä siksi, ettei ihmisten tuottamaa lisäarvoa enää tarvita, koska koneet tekevät sen paremmin ja tehokkaammin. Tämä on yksinkertaistus, mutta jotenkin näin ymmärrän Purokurun ja eräiden muiden ei-kommunististen kommunistien ajatuksenjuoksun.
Tätä Kirjaa lukiessa pohtii monta kertaa, miten etäällä nykyisen poliittisen vasemmiston ajattelu tällaisesta aidosta utopiantavoittelusta oikeastaan onkaan. Työväenliikkeen alussa 8-tuntista työpäivää tai yleistä äänioikeutta pidettiin utopiana. Ehkä juuri siksi ne saatiinkin, nopeammin kuin kummallakaan puolella ehkä uskottiin. Tänä päivänä vasemmiston tavoitteet toki poikkeavat rajusti siitä, mitä oikeisto tavoittelee. Yleisen konsensushengen vallitessakin on vaikea kuvitella jotain Sipilän yrittäjäkepulaisia tai Kokoomuksen grynderiäijiä jakamassa yhteistä utopiaa maailmasta ilman eriarvoisuutta ja riistoa. Kyllä siinä joukkovoimaa tarvitaan, ja aika paljon.
* * *
Purokuru päättää Kirjansa kuvaukseen omasta taistelustaan masennuksen ja lääkeriippuvuuden välissä. Erittäin hyödyllistä ja tärkeää luettavaa, vaikka ei itse olisi aivan samassa tilanteessa. Hyvin moni kuitenkin on, eräässä mielessä itsekin olen (hillitsen tällä hetkellä kemiallisesti jännittyneisyyttäni, joka pahimmillaan tekee bussimatkasta lähi-Prismaan ahdistavan kokemuksen). En ole missään tapauksessa innostunut lääkeriippuvaisuudesta, mutta kuten Purokurukin muistuttaa, jos vaihtoehtona on toimintakyvyttömyys ja itsetuhoiset ajatukset, päätöstä ei ole kauhean vaikea tehdä.
Kirjassa on loistava lause: "Pelkään, että kapitalismi romahtaa ja lääkkeeni valmistaminen lopetetaan." (s. 265) Juuri näin toimii logiikka, kun päivittäinen pärjääminen on kiinni jostain tällaisesta apulaisesta. (Toimii tämä logiikka toki monissa muissakin arjen tuotteissa, jos ihminen on tarpeeksi kiinni.) Purokurun kuvaus yrityksestä pärjätä ilman lääkitystä on opettavainen ja sen pitäisi selittyä sillekin, jolla tällaista pärjäämisongelmaa ei ole. Mielenkiintoisesti Purokuru siirtää pohdinnan käsitteeseen "heikko" ja ravistelee hyväntekeväisyysasennetta toteamalla, että useimmissa tapauksissa "heikolta" näyttävä on todellisuudessa voimakas, hänelle ei vaan anneta mitään mahdollisuutta näyttää sitä.
Purokuru ehdottaa "välittämistä", yhteyksien luomista, liittolaisuutta. Minusta hän puhuu samasta asiasta kuin nuori poliitikko Alexandria Ocasio-Cortez, joka on uskaltanut nousta yhdysvaltalaista valkoisten rikkaitten miesten oligarkiaa ja sen häikäilemätöntä piittaamattomuutta vastaan. AOC nojautuu suoraan äänestäjiinsä ja kannattajiinsa, häntä ei voi ostaa pahan puolelle (pidän peukkuja, ettei se onnistu), kuten useimmat kollegat on ostettu. Purokuru kirjoittaa "Vanhat tulevaisuudet on teloitettu ja historia jäädytetty. Kun mahdollisuuksia ei näy, olemme vapaita välittämään toisistamme ja palaamaan tulevaisuuteen." (s. 280)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.