Ulkosuhteita pääväylän katveessa

VTT Markku Reimaa on pitkän linjan diplomaatti, joka on nyt koonnut kirjan suomalaisen ulkopolitiikan vähemmän tunnetusta toimijasta Aaro Pakaslahdesta. Jos Kekkosen kuiskaaja : Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti (Docendo 2019) on kustantamossa päätetty nimi, voi kirjan ostaja syyttää suoraan harhaanjohtamisesta. Kirjan lainannut voi vain harmitella, miten heppoisin keinoin yritetään tällaisen kirjan levikkiä parantaa. Pääotsikolle ei löydy kirjasta mitään perustetta. Pakaslahti ja Urho Kekkonen olivat läheisiä ystäviä, mutta väite "kuiskaajan" roolista on tosiasioiden valossa kestämätön. On myös kyseenalaista, voiko Pakaslahden kaltaista julkisissa viroissa ja toimissa ollutta virkamiestä ja diplomaattia kutsua "harmaaksi eminenssiksi" vain sillä perusteella, että ajoittain hän ajautui hoitamaan ulkoministerinkin hommia. Pakaslahden valta oli kuitenkin varsin lyhytaikaista eikä edes erityisen ratkaisevaa.

Markku Reimaa tuntee varmasti käsittelemänsä aihepiirin hyvin. Ammattidiplomaattina Reimaan on myös ollut helppo asettautua Pakaslahden rooleihin ulkoministeriön virkamiehenä ja sitten ei niin loistokkaissa diplomaattitehtävissä Vichyn Ranskassa, Intiassa, Turkissa ja Espanjassa. Olisi ehkä liioiteltua puhua kokonaan uudesta tutkimuksesta, mutta Reimaa on käynyt läpi Pakaslahden muistiinpanoja ja pystyy niiden kautta kertomaan enemmän kuin virallisesti kirjatut tapahtumat. Esimerkiksi syyt siihen, miksi Pakaslahti asettautui vastustamaan talvisodan rauhansopimusta, tulee paremmin avatuksi kuin vain leimaamalla Pakaslahti sotahulluksi tai kansalliskiihkoilijaksi.

Vaikka pääosa kirjasta koostuu yleisesti tunnetuista talvi- ja jatkosodan tapahtumista tarkasteltuna Pakaslahden näkökulmasta, on mukana myös mielenkiintoista tietoa AKS:n ympärille syntyneestä kaveriporukasta, jonka yhteydenpidolla ja suhteilla tuli olemaan vaikutusta myös Suomen poliittiseen historiaan. Reimaa myös onnistuu osoittamaan, että vaikka Pakaslahti oli kansallismielinen oikeistolainen, hänen kutsumisensa fasistiksi tai natsien sympatisoijaksi on perusteetonta. Pakaslahdella oli myös poliittisia ambitioita, mutta ei hän Hitlerin kannattaja koskaan ollut, vaikka vankka antikommunisti ja Neuvosto-Venäjän vastustaja Kekkosen tavoin olikin. Myös tapahtumiltaan sinänsä merkityksettömät kuvaukset Pakaslahden diplomaattiurasta Vichyn Ranska sekä Turkissa ja Francon Espanjassa tarjoavat uutta taustatietoa.

* * *

Valitettavasti aiheen hyvä tuntemus ei riitä hyvän tietokirjan synnyttämisessä. Kekkosen kuiskaaja ei ole onnistunut tietokirja. Kustantaja on nykytyylin mukaan jättänyt kustannustoimituksen ja oikoluvun näköjään kokonaan hoitamatta, mihin viittaa myös henkilöhakemiston puuttuminen tietokirjasta, joka vilisee monenkielisiä nimiä ja hahmoja. Häpeällisen huonoa toimintaa kustantaja Docendon puolelta. Mutta kirjoittaja tietysti vastaa itse tekstistä, ja se sisältää nyt kiusallisen paljon kirjoitus-, tavutus- ja muita virheitä. 

On käsittämätöntä, että Reimaan tasoinen ammattilainen ei ole kyennyt kirjoittamaan edes kaikkien päähenkilöittensä nimiä oikein. Heittomerkki ruotsinkielisissä nimissä tuntuu olevan hänelle tuntematon asia, joten kirjassa toimivat "Procope ja Castren", eivät Procopé ja Castrén. Myös ü-kirjain näyttää puuttuneen Reimaan käyttämästä tekstinsyöttölaitteesta, joten Turkissa on toiminut joku "Ataturk" ja Saksan edustajana Helsingissä joku "von Blucher", ei historian tuntema Wipert von Blücher. Tekstissä on paljon muitakin kummallisuuksia, jotka kustannustoimittaja olisi ilman muuta siivonnut tehden lukukokemuksesta paremman. Vaikka "Känä" oli tunnetusti Kekkosen käyttämä salanimi, ei ole asiallista kirjoittaa "keskusteluista erityisesti Känän ja Hillilän kanssa".

Kirjan viimeistelemättömyydestä antaa hyvän kuvan sivuilla 140-141 oleva osio, jossa Reimaa täysin yllättäen siirtyy vuodesta 1940 käsittelemään vuotta 1991 ja puhumaan me-muodossa Suomen ulkopoliittisen johdon toimista, joilla 1940 tilapäisesti jäädytetyt diplomaattisuhteet Viroon palautettiin kevyen kaavan mukaan. Asioilla on yhteys, mutta tämä hyppy olisi joutanut alaviitteeksi tai erilliseen tietolaatikkoon, koska nämä puolen tusinaa kappaletta ovat kirjan ainoa kohta, jossa Reimaa muuttuu historioitsijasta kokijaksi. Tyypillinen kokemattoman kirjoittajan ratkaisu, kun sinänsä ymmärrettävä innostus valtaa.

* * * 

Olen edellä käsitellyt Kekkosen kuiskaajan heikkouksia tavallista enemmän kiinnittääkseni huomiota kustantajien asenteisiin. Reimaa ei ole ammattikirjoittaja, hänelle täytyy sallia normaalit virheet, ei kukaan niitä voi kokonaan välttää. Mutta mistä kumpuaa kustantajan täysin välinpitämätön asenne kustanteen laatua kohtaan? Onko Docendossa ajatus, että lyödään tekstinippu koviin kansiin ja laitetaan myyvä otsikko, niin eiköhän se ole siinä? Docendo ei ole mikään nyrkkipaja, vaan suurehko suomalainen yleiskuntantaja, jonka liikevaihto 2017 oli 3 miljoonaa ja liikevoittokin melkein 400 000 euroa. Luulisi, että noin hyvin menestyvä kustantamo piittaisi myös maineestaan ja käyttäisi pienen osan voitoistaan kustannustoimittajan palkkaamiseen.

Mutta ehkä myös kustannuspäätös on syntynyt kevyin perustein. Markku Reimaan kirjan tekstimäärästä huomattava osa ei liity mitenkään erityisesti Aaro Pakaslahteen, vaan yleisiin tapahtumiin. Lukijalle syntyy vaikutelma, että kun itse Pakaslahdesta ei olisi syntynyt oikein täyttä kirjaa, on päätetty lihottaa tekstiä sellaisellakin aineistolla, joka ei muuten olisi välttämätöntä. Ratkaisu on sikäli yllättävä, että Reimaa on saanut Aaro Pakaslahden arkistot tämän pojalta, Johannes Pakaslahdelta, joka on myös ollut aktiivinen yhteiskunnallinen toimija. Miksei tätä yhteyttä ole käytetty tehokkaammin Pakaslahden persoonan valaisemiseksi? Seuraavan sukupolven hyödyntäminen on jäänyt muutaman lauseen varaan. Ei kai syynä ole voinut olla se, että Johannes Pakaslahti edusti poliittisesti aivan toista laitaa kuin isänsä?

En kirjoita tällaista kirja-arviota mielelläni. Jos Markku Reimaa olisi saanut kustantajalta ammattitaitoisen kustannustoimittajan ja oikolukijan, lopputulos olisi varmasti ollut ratkaisevasti parempi. Ongelmana kun ei ole Reimaan asiantuntemus sisällön osalta. Juuri tätä varten kustantajat perinteisesti ovat olleet olemassa. Mutta ilmeisesti olen vanhanaikainen ja odotan kustannusyhtiöltä muutakin vastuuta kuin voiton tuottamista osakkeenomistajille. Oikeasti minua hävettää Docendon kaltaisten kustantajien toiminta, myös kirjoittajien, tässä tapauksessa Markku Reimaan puolesta. Hän olisi ansainnut parempaa, samoin Aaro Pakaslahti.