Geopolitiikkaa Pentagonin linssien läpi

Pitäisi olla iloinen, kun suomeksi julkaistaan geopolitiikkaa käsittelevä uusi monografia. Valitettavasti Tim Marshallin Maantieteen vangit (Atena 2018) on enimmäkseen vanhanaikaisen asenteellinen propagandajulkaisu. Marshall ei ole tutkija vaan lehtimies, joka ei lähesty kuvaamiaan asioita neutraalisti vaan siitä lähtökohdasta, että on olemassa hyviksiä (USA, UK ja Israel) ja on olemassa pahiksia (Venäjä, Kiina, Pohjois-Korea jne.). Brittiläisen oikeiston näkökulmasta hän varmaankin kirjoittaa täysin poliittisesti korrektilla tavalla, mutta geopolitiikkaa hiukan enemmän harrastaneelle Maantieteen vangit on pettymys.

Marshall osaa kyllä lehtimiehenä kirjoittaa. Kriittinen lukija tietysti kohottaa kulmiaan jo siinä vaiheessa, kun lehtimies niputtaa monimutkaiset ongelmat lyhyin ja napakoin lausein. Ei se nyt ihan noin helppoa todellisuudessa ole, joten Marshallin johtopäätöksiin täytyy jokaiseen suhtautua kriittisesti, myös ihan yleistiedon osalta, ei pelkästään Pentagon-väristen silmälasien takia. Erityisesti suhteessa "kommunismiin" Marshall on tyypillinen atlanttinen britti, joka ei vaivaudu erittelemään "sosialismia" ja "kommunismia" ideologioina tai talousteorioina, vaan oikeiston helppolukutoimintojen logiikalla kaikki mikä on moitittavaa, on "kommunismia".

Marshall ei ehkä itse edes tajua, kuinka asenteellisesti hän kirjoittaa eri maista ja niiden kulttuureista ja poliittisesta hallinnosta. Hyviksiä hän kohtelee silkkihansikkain, kohteliaasti, mutta kun päästään pahisten kohdalle, neutraalius on kaukana. Näin "asiallisesti" Marshall kuvailee Pohjois-Koreaa: "Pohjois-Korea on 25 miljoonan asukkaan rutiköyhä maa, jota johtaa sekopäinen, moraalisesti rappeutunut, vararikkoinen kommunistinen kuningashuone." (s. 243) Tory-brittien maailmassa tämä on tietysti käsien tyytyväisen läpytyksen arvoinen näpäytys, mutta tietosisältö tasan nolla.

* * *

Itse geopolitiikasta - siitä, miten maantiede laajasti ymmärrettynä määrittelee reunaehtoja kansakuntien toimille - Marshall ymmärtää paljon, ja kirja on parhaimmillaan, kun kirjoittaja unohtaa ideologisen ylimielisyyden ja keskittyy selittämään, miksi ympäri vuoden avoimena pysyvän sataman puute voi selittää kokonaisen suurvallan toimintaa (Venäjä), tai miten vuoristot, autiomaat, tai luonnollisten syväsatamien ja viljelyyn soveltuvien tasaisten alueiden puute voi tuomita valtiot hitaaseen kehitykseen tai jopa pysyvään taantumiseen. Geopolitiikka ei ole ollut toisen maailmansodan jälkeen erityisen suosittu tutkimusala, mutta todellisuudessa se on yhtä relevanttia kuin ennenkin. Mikään valtio ei toimi tyhjiössä, jokaisen lähtökohtia säätelee maantiede.

On outoa, lähes käsittämätöntä, miten vähälle huomiolla Marshall jättää koko pitkän siirtomaahistorian, vaikka juuri sen seurauksena monet valtiolliset rajat ovat edelleen keinotekoisia ja toimimattomia. Marshall ei myöskään halua myöntää - tai ei ymmärrä - siirtomaavallan nykyisiä ilmenemismuotoja, vaikka sinänsä käyttää runsaasti tilaa Kiinan aktiivisuuden kuvaamiselle. Kun ei puhuta maailmankaupasta kolonialismin historian näkökulmasta, jäävät monet maantieteen selitykset vajaiksi. Myöskään orjuuden ja maantieteen vaikutuksista Yhdysvaltain kehitykseen Marshallilla ei ole mitään sanottavaa. Se kuulunee ns. ikäviin, ohitettaviin taustatekijöihin.

Marshallin geopoliittista luentoa onkin syytä lukea jonkinlaisena johdantona helposti unohdettuihin maantieteellisiin tekijöihin, jotka eivät tietenkään selitä kaikkea. Geopolitiikka terminä tarkoittaa ennen muuta sitä päätöksentekoa, jota tehdään maantieteelliset faktat huomioon ottaen tai ne ohittaen, mikä normaalisti johtaa jälkikäteiseen katumiseen ja sadatteluihin. Jos lukija jättää huomiotta maitten nimet ja Marshallin poliittiset arvotukset, saa kirjasta kuitenkin hyvän kuvan siitä, miten monimutkaisesti maantiede vaikuttaa sekä pienten että suurten alueitten hallintaan.

* * *

Mutta Maantieteen vangit ei todellakaan kerro kaikkea maailmanpolitiikasta. Se kertoo maailmanpolitiikasta sen näkymän, jonka Pentagonista ja Washingtonista käsin operoivat Yhdysvaltain geopolitiikan hallitsijat katsovat hyväksi ja oikeaksi. Sen takia Marshallin kirjasta etsii turhaa kriittistä lausetta Yhdysvaltain aggressiivisen imperialistisen ulkopolitiikan kritiikkiä. Turhaa on etsiä kielteistä sävyäkään Israelin toimista Lähi-Idän kriiseissä. Ns. lännen johtajat ovat kuin lempeitä vanhempia ja opettajia, jotka yrittävät hellästi ohjata kiukuttelevat, väkivaltaiset ja epäluotettavat pahikset oikealle tielle. Marshallin maailmanpolitiikka on puhdasta propagandaa.

Mielenkiintoisesti kuitenkin Venäjää käsittelevä laaja luku sisältää normaalin vähättelyn ja pilkan ohessa myös selityksiä Venäjän pitkäaikaiselle ulkopolitiikalle. Marshallin asiallisuus hänen kuvatessaan maantieteen vangiksi erityisesti merien suhteen jääneen Venäjän ongelmaa ylittää roimasti sen, miten ns. länsilehdistö normaalisti käsittelee Venjän turvallisuuspolitiikkaa. Marshall tulee kuin vahingossa todenneeksi, että Venäjä on toiminut sillä ainoalla tavalla, jonka sen maantiede sallii. Tämä voi monelle vannoutuneelle russofobille olla yllätys. Ettei Krimin haltuunotto ollutkaan osoitus imperialistisesta ahneudesta vaan ainoan lämpimillä vesillä olevan sataman turvaamistarpeesta.

Olen itse koulutukseltani maantieteilijä ja erikoistuin aikoinaan geopolitiikkaan, vaikken sitä silloin niin ajatellut. Tiedän kokemuksesta, miten vaikea asiaa harrastamattoman on uskoa, että maantieteellä on niin iso ja usein ratkaiseva merkitys. Suomen talvi- ja jatkosota olivat molemmat puhtaasti geopoliittisia sotia, jotka olisi vältetty, jos Suomessa olisi osattu tarkastella Stalinin geopoliittista ajattelua ilman ideologisia värilaseja (Mannerheim itse asiassa tajusi Stalinia paremmin kuin poliitikot). Baltian maiden kohtalot ovat olleet kaikki geopolitiikan seurausta ja ovat sitä edelleen. Geopolitiikan nykyistä parempi ymmärtäminen voisi parhaassa tapauksessa johtaa siihen, että myötätunto maantieteessä huonot kortit saanutta kohtaan lisääntyisi ja johtaisi parempaan yhteiseen ymmärtämiseen. Mutta siihen tarvittaisiin kyllä Marshallia vähemmän ideologisesti sitoutuneita tutkijoita.