Yksin maailman laidalla?

Onko maailmankaikkeudessa muuta elämää kuin se, johon itsekin kuulumme pienellä Maa-nimisellä planeetalla tavanomaisen Auringon muodostamassa järjestelmässä Linnunradan galaksin yhdessä nurkassa? Jos elämää on muuallakin, millaista? Peräti "'älykästä" eli ihmisen kykyihin verrattavissa olevaa? Perinteisiä vastauksia on kolme: tilasto-optimistien "todennäköisesti", todistepessimistien "ei ole" ja todisterealistien "emme tiedä, ei ainakaan todisteiden valossa". 

Olen itse aina ihmetellyt optimistien lujaa uskoa. Tuoreessa Tähdet ja avaruus -lehdessä 5/2019 päätoimittaja Marko Pekkola esittää,  että tutkijoitten suuri enemmistö kuuluu optimisteihin, joiden mukaan "kaikkeuden loputtomilla ulapoilla esiintyy väistämättä myös älyllistä elämää". Pekkola tulkitsee tämän näkemyksen jatkoksi kopernikaaniselle vallankumoukselle, joka riisti Maalta roolin kaikkeuden keskipisteenä. Minusta tällainen ei ole loogista päättelyä, jota voisi odottaa tieteellisen koulutuksen saaneilta.

Emme osaa määritellä kunnolla elämää tai älykkyyttä. Ajatus siitä, ettei tuntemamme elämän kaltainen ilmiö voi olla ainoa laatuaan maailmankaikkeudessa, nojautuu kuitenkin lähinnä määrälliseen todennäköisyysolettamukseen. Mikään tuntemamme fysiikan laki ei edellytä elämän syntyä. Voi olla, että se, minkä olemme määritelleet elämäksi, on tavallinen seuraus niissä olosuhteissa, joita tuntemamme avaruuden ainekeskittymät tarjoavat. Emme kuitenkaan tiedä sitä, koska todisteet puuttuvat. Optimismi ei ole todiste.

* * *

Jos ei nyt juututa pohdiskelemaan sitä, missä kaikissa muissa muodoissa elämää voisi tuntemamme fysiikan puitteissa esiintyä, voidaan pohtia "älyllisen elämän" olemassaolon todennäköisyyttä. Meillä on todiste siitä, että sellaista älyä, joka pystyy luomaan toiselle taivaankappaleelle itsensä kuljettavan ja turvallisesti takaisin tuovan tekniikan, on ainakin kerran kehittynyt Maapallolla. Meillä ei kuitenkaan ole vähäisintäkään tietoa sitä, onko tällaisiin suorituksiin kykenevä ajattelukyky satunnainen ilmiö vai jotenkin biologisen evoluution lakeihin rakentunut vääjäämättömyys, kuten Marko Pekkolan kuvaamasta näkökulmasta täytynee olla.

Todisteiden havaitsemista rajoittaa se, ettemme varsinaisesti osaa älyäkään määritellä oman lajimme ulkopuolella. Monet eläinkunnan lajit vaikuttavat sangen nokkelilta ratkaisemaan tielleen tulevia ongelmia ja tällaiset kyvyt eivät evoluution näkökulmasta ole ollenkaan yllättäviä. Mutta mistä tunnistaisimme aivan toisenlaisen älyn, joka ei ole esimerkiksi teknologisesti suuntautunut, eikä siksi hahmottuisi kuten omamme? Pekkolan kopernikaanisen vallankumouksen jatkumohan perustuu suunnattomilta etäisyyksiltä tulevaan välilliseen informaatioon, meillä ei ole laboratoriossa tutkittavana yhtään ehdokasta maanulkopuolisen älyn erilaisista ratkaisuista.

Haluan tässä vaiheessa korostaa, etten itse ajattele Maan olevan jotenkin erityisasemassa maailmankaikkeudessa. Minulle sopii vallan mainiosti, että elämää ja älyä löytyy sieltä sun täältä. En edes aktiivisesti jaa sitä huolta, jota jotkut fyysikot ovat ilmaisseet maanulkopuolisten älyjen todennäköisestä ylivoimaisuudesta ja mahdollisesta empatian puutteesta. En vain kykene innostumaan pelkästä tilastollisesta mahdollisuudesta. Millään logiikalla ei ole väistämätöntä, että Maan elämän ja ihmisälyn kaltaiset ilmiöt ovat yleisiä.

* * *

Elämän ja älyn todisteiden puuttuminen ei todista, ettei niitä voi olla. Vain kiistaton todiste Maan ulkopuolelta nytkäyttää nykytilaa johonkin suuntaan. Jos maailmankaikkeus pursuaa elämää ja älyä, on vain ajan kysymys, ennen kuin jokin todiste löytyy. Jos taas olemme satunnainen poikkeusilmiö, sitä ei voi koskaan todistaa, koska emme kykene tutkimaan koko maailmankaikkeutta, josta huomattavan suuri osa on sitä paitsi lipunut jo ulottumattomiin ja sama jatkuu koko ajan. Havaintotekniikan kehityksellä on vissi kiire, koska laajeneva avaruus ei odottele.

Myönnän ärsyyntyneeni väitteestä, että luja luottamus elämän ja älyn löytymiseen Maan ulkopuolisesta avaruudesta olisi luontevaa jatkoa kopernikaaniselle kumoukselle. Maan erikoisasema oli lähinnä yleisen tietämättömyyden ja kirkon aktiivisesti levittämän väärän tiedon seuraus. Emme enää ole siinä tilanteessa, luultavasti aika harva pitää Maata maailmankaikkeuden keskipisteenä, vaikka meillä ovat joukossamme sekä litteän Maan että luomisopin kannattajat. Ei ole tarvetta kumota Maa-keskeistä maailmankuvaa, koska sellaista ei ole.

Itse olisin valmis kutsumaan kosmosoptimisteja tämän päivän esikopernikaaneiksi. He ovat vailla todisteita linnoittautuneet uskomaan, että Maa ei ole yksin, älymme ei ole ainoa. Valtavia rahasummia käytetään ns. eksoplaneettojen tutkimiseen. Vaikka ainoa motiivi ei tietenkään ole elämän/älyn löytäminen, varmasti se on iso osa toiveikkuutta. Entä jos parantuvatkaan havaintolaitteet eivät muuta sitä, että mitään löydettävää ei ole? Harmi juttu, mutta mahdollista. Onko jotenkin "antikopernikaanista" ajatella ja hyväksyä, että Maa ei ole keskipiste, eikä älymme tai edes elämäksi kutsumamme aktiviteetti ole maailmankaikkeuden mittakaavassa tärkeä ilmiö. Entä jos "kaikki muut" ovat löytäneet jonkin aivan toisen kehitysreitin ja hylänneet elämän ja orgaanispohjaisen älyn?

PS. 21.7.2019. Jos blogin aihepiiri kiinnostaa, tsekkaa myös keskustelu, jonka Marko Pekkola on avannut.