Suomen kovin keihäsmies

Valehtelisin, jos väittäisin paneutuneeni Children of Bodomin musiikkiin. Olen kyllä käsitellyt bändin levyjä musiikkikirjastossa alusta alkaen, mutta haluttomuus kuunnella päällisin puolin yhtä ja samaa örinän ryydittämää meteliä on pitänyt tuntemisen pintapuolisena. Tämä koskee siis koko genreä, jonka estetiikka ei ole koskaan vedonnut hippiin. Bändien visuaalinen ja tekstillinen kuvasto on sellaista, että tällaisen 1960-luvun nuoren on on vaikea suhtautua siihen vakavasti.

COB:n päämies Alexi Laiho on kuitenkin kiinnittänyt huomiotani keskimääräistä paljon enemmän. Seurasin taannoisen sadalle sähkökitaristille tehdyn performanssin livenä ja sen jälkeen oli pakko todeta, että Laiho ei tosiaan ole mikään keskivertotyyppi. Tiesin myös hänen huiman maineensa maailmalla. 2009 Guitar Worldin lukijat äänestivät Laihon maailman parhaaksi metallikitaristiksi. Ei mitään jokapäivän kauraa suomalaisille, ei todellakaan.

Kun päätin lukaista Laihon muistelmat, olin siis utelias. Halusin tietää vähän enemmän tästä tyypistä ja hänen musiikistaan. Jälkimmäiseen tutustuin YouTuben kautta - halusin myös nähdä hänen soittotekniikkaansa - ja joudun osittain pyörtämään sanani itse musiikista. Pääosin se on yhtä epäkiinnostavaa kuin ennenkin, mutta tein myös kaksi tärkeää lisähavaintoa. Ensinnäkin tietysti sen, että Alexi Laiho on todella poikkeuksellisen taitava keihäänsä käsittelijä, ei mikään keskivertotiluttelija, ei lähelläkään. Toiseksi sen, että Alexi Laiho on myös poikkeuksellisen lahjakas säveltäjä.

* * *

Kuuntelemani COB:n esitykset ovat minusta enimmäkseen yhden ja saman idean muunnelmia (sanoistahan ei saa selvää, mikä on käsittääkseni genressä tarkoituksellista), mutta oikeastaan kaikissa kuuntelemissani esimerkeissä tuli hetkiä, jolloin säveltäjä Laiho heittää yhtäkkiä sisään jotain ennen kuulematonta, yllättävää ja musiikillisesti kiinnostavaa. Olin positiivisesti yllättynyt, suorastaan ilahtunut. Säveltäjän itsensä mukaan riffejä tulee aivoista helposti. Jos niin on, Laiho voi onnitella itseään. Useimmilla genren kitaristeilla uusia ideoita on aika vähän. Olen yrittänyt esimerkiksi kuunnella Steve Vain levyjä, mutta säveltäjänä hän on jotenkin mielikuvitukseton (Zappan miehistössä siihen ei kiinnitä huomiota), vaikka teknisenä taiturina liki käsittämätön. Alexi Laiholla ovat sekä tekniikka että ideakone huippuluokkaa.

Kaikki edellä kirjoitettu liittyy tietysti Laihon muistelmateokseen Alexi Laiho : Kitara, kaaos & kontrolli (Johnny Kniga 2019), jonka tekijäksi on merkitty Petri Silas. En tiedä, mikä Silaksen rooli on ollut, koska itse kirjassa on äänessä pelkästään Alexi Laiho, eikä kukaan ole vaivautunut kertomaan työnjaosta tai kirjan tekemisestä sanallakaan. Lukijasta näyttää, että Silas on pannut nauhurin pyörimään, kirjoittanut Laihon puheet puhtaaksi ja siinä kaikki. Jos tekstissä on äänessä joku muu kuin Alexi Laiho, ainakaan sitä ei mistään huomaa. Kiitos kuitenkin hakemistosta!

Laiho on kertojana sujuva, tyylillisesti johdonmukainen ja asioiden tuntijana ja kokijana tietenkin epäilyksen ulkopuolella. Fingelska on hupaisaa ja aidon tuntuista. Ylipäätään teksti vaikuttaa punnitulta ja uskon Laihon seisovan sen takana jatkossakin. Teksti kuvaa rehellisesti ikäviäkin elämänvaiheita, mutta missään vaiheessa ei ryvetä missään iltalehtitunnelmissa. Laiho ei juuri pahaa sanaa kollegoista sano, kehuja ja fanittamista hän jakaa sitäkin enemmän. Laiho myös kuvaa vaikuttavalla tavalla sitä lojaaliutta ja veljeyden & keskinäisen avunannon ilmapiiriä, joka genren muusikoiden kesken näyttää vallitsevan. Pienistä kupruista huolimatta.

* * *

Alexi Laiho on aidosti mielenkiintoinen persoonallisuus. Karkeasti ottaen hänen elämänsä on kuin suoraan rockin kliseevarastosta, mutta tarkempi kuva kaiken riehumisen, kännäämisen ja bailaamisen läpi näyttää kaverin, jolla on vahva motivaatio, rautainen itsekuri soittamisessa ja myös ymmärrys siitä, että on poikkeuksellisen lahjakas luovana muusikkona. Näistä aineksista on tehty se Alexi Laiho, joka on myynyt yli 2 miljoonaa äänilevyä ja äänestetty soittajana maailman parhaiden joukkoon.

Raskas rock on Suomessa pysyvästi suosittua, vaikka sitä ei juuri radiossa soiteta. Genren harrastajat ovat uskollisia, kaikki tapahtuu paljon hitaammin kuin poppariviihteen puolella. En teeskentele ymmärtäväni mitään metallipiirien arvostamista asioista, vaikka tunnistan hienon kitarasoolon sellaisen kuullessani. En aio jatkossakaan käyttää aikaa raskaimman rockin kuuntelemiseen, mutta ottaisin ilolla vastaan levyn, johon olisi koottu Alexi Laihon parhaat ja yllättävimmät riffit. Sellaista voisi uskoakseni käyttää vaikka musiikkioppilaitoksissa havaintomateriaalina.

Muistelmissaan nelikymppinen Laiho katselee hurjaa nuoruuttaan jo iän tuomalla lempeydellä. Kun sisäelimistö uhkasi kuolla ylenpalttiseen viinakylpyyn, Laiho kuvailee säikähtäneensä ja lopettaneensa ryyppäämisen siihen paikkaan. Se ei ole alkoholistin puhetta. Omien sanojensa mukaan Laiho on asettumassa pysyvästi Australiaan löydettyään sielunkumppanin. Toisaalta on selvää, ettei Laiho nakkaa keihästään pysyvästi seinälle, vaan soittaminen ja säveltäminen jatkuvat. No, hyvä vaan, jos musiikki on end of fuckin' story.

 

PS. Tämä oli blogitekstini nro 400. Se on enemmän kuin olisin aloittaessani kuvitellut koskaan kirjoittavani.