Semanttisen kielisopimuksen harha

Seuraava pohdiskelu ei liity varsinaisesti mihinkään, ja samalla se liittyy mitä suurimmassa määrin siihen väärinymmärtämisen hyökyaaltoon, joka on huuhdellut varsinkin verkkomaailman rantoja ja sen asukkeja jo monen monta vuotta. Pohdiskelu liittyy sekä totuuden etsijöihin että niihin, joita totuus ei voisi vähempää kiinnostaa, kun on mahdollisuus hankkia lisää rahaa tai ainakin valtaa, jolla voi edistää rahavirtojaan. En kuitenkaan käsittele seuraavassa sellaista tietoista valehtelua, joka toimii esimerkiksi erään ex-presidentin kaltaisten julkisuuspelurien käyttövoimana. Haluan puhua yrityksistämme ymmärtää eli raivata tiemme semanttisen hämärän läpi. 

Ilmaisulla ”semanttinen hämärä” tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että kielet – käytännössä kaikki ihmisen kehittämät kielet – vaativat käyttäjiltään semanttisen tulkinnan eli jonkinlaisen arvion siitä, mitä itse ja mitä muut ihmiset kielen sanoilla ja ilmaisuilla oikeastaan pyrkivät tarkoittamaan. Harkittu valehtelu ei ole tässä suhteessa kiinnostavaa, koska siinä pyyhkäistään koko semanttinen herkkyys roskakoriin saman tien ja huomio kiinnitetään kuulijan oman harkinnan nujertamiseen. Kun valehtelija onnistuu, semanttista hämärää ei esiinny, on vain valehtelijan rakentama keinotekoinen näyttämö.

En pohdi asiaa kielitieteilijänä, vaan arkisen kommunikaation vaikeuksista ärtyneenä taviksena. Minusta on lievästi ilmaisten sietämätöntä, että kommunikaatiomme kompuroi jatkuvasti niin kohtalokkailla tavoilla, vaikka kukaan ei edes pyrkisi siihen. Ihmettelen siis sitä, miksi olemme niin huonoja tulkitsemaan parhaiten hallitsemaammekin kieltä tavalla, joka minimoisi väärinkäsitykset ja niitten pohjalta tehtävät virheelliset oletukset. Näinhän on koko ajan kaikissa ihmissuhteissa, lapsesta vanhukseksi ja kaikissa suhteissa siinä välillä. Semanttinen hämärä ei hallitse vain ”huonoja” kielen käyttäjiä, se hallitsee meitä kaikkia, jotka olemme alistuneet jonkinlaiseen yleisen semanttisen kielisopimuksen harhaan.

* * *

Vaikka puhun semanttisesta sopimusharhasta, joudun myöntämään tuollaisen yhteisen harhan tavallaan elinehdoksi. Arjesta tulisi tuskin mitään, jos pysähtyisimme kaikessa sanallisessa ajatusten jakamisessa pohtimaan, mitä lausumillamme sanoilla oikeastaan tarkoitamme. Mitä tavallisempi eli laajemmin käytetty sana tai ilmaisu on, sitä epätodennäköisempää on, että voisimme käytännössä edes yrittää hälventää siihen mahdollisesti liittyvää semanttista hämärää. Ajatellaan vaikka sellaista sanaa kuin ”rakastaa”. Sitä heitellään, kepeästi tai vakavasti harkiten, koko ajan kaikkialla maailmassa. Emme pysähdy pohtimaan, ymmärtääkö kuulijamme sanan varmasti samalla tavalla kuin olemme sen tarkoittaneet ymmärrettäväksi. Tuskin olemme itsekään koskaan pohtineet syvällisemmin, mitä kaikkia semanttisia ulottuvuuksia sanalla ”rakastaa” on.

Kysymys ei ole siitä, että tällaista pohtiessani haluaisin kiistää sanojen ja ilmaisujen monimielisyyden, saati vaatisin pelkistämistä yhteen ainoaan semanttiseen koostumukseen. Mutta ihmettelen kovin, miten kuvittelemme – mielestäni täysin ilman perusteita –, että meillä voisi olla edes suunnilleen sama tulkinta tuollaisesta monitulkintaisesta käsitteestä kuin ”rakastaa”. Itse asiassa tiedämme oikein hyvin, että sanaa käytetään ilmaisemaan sekä arvoituksellista tunnesidettä ihmisten välillä että esimerkiksi konkreettista himoa johonkin makuun tai tuoksuun. Kun yhdysvaltalainen televisiohenkilö sanoo haastateltavalleen rakastavansa tätä, kukaan ei varmaan kuvittele, että kyseessä on intiimi tunnustus, vaan fraasi, joka ei oikeasti merkitse mitään muuta, kuin että kaksi julkkista ilmaisevat olevansa hyvissä väleissä tai ainakin kykenevänsä teeskentelemään sellaista.

Arvelen siis, että elämme harhassa, jonka mukaan meillä on hyvä yleistuntuma ja yksituumaisuus siitä, mitä sanat ja ilmaisut semanttisesti eri tilanteissa tarkoittavat. Puhun harhasta, koska itse en usko alkuunkaan, että ymmärtäisimme toisiamme kuin harvoin, jos silloinkaan. Mikä ikävintä, meillä ei ole käytännössä mitään nopeaa ja välitöntä keinoa tarkistaa, vallitseeko jostain tulkinnasta kuinkakin laaja yksimielisyys. Projisoimme ehkä oman tulkintamme ulottuvan muihinkin, mutta emme pysty sitä varmentamaan muutoin kuin poikkeustapauksissa, joissa syventyvä keskustelu on mahdollista ajan, paikan ja kognitiokyvyn puitteissa. Jos sekalaiselle seurakunnalle näytetään kuva, jossa hiukan elämän kolhiman näköinen keski-ikäinen mies katsoo leikkipuistoon päin ja ajatuskuplassa on teksti ”Voi miten rakastankaan lapsia!”, voimme olla aika varmoja, että osa tulkitsee miehen haaveilevan leikkivien lasten seksuaalisesta riistosta ja vain jotkut tulkitsevat sanat ilman tällaista kielteistä tulkintaa kaipuuksi aikaan, joka on jo mennyt auttamatta ohi.

* * *

Olen omasta mielestäni tajunnut tämän sopimusharhan kovin myöhään, inhimillisesti katsoen aivan liian myöhään. Nuorempana, kun en ollut vielä nähnyt semanttisen hämärän syvyyttä ja siihen liittyvää sosiaalista sopimusta, ihmettelin vilpittömästi tilanteita, joissa se toinen ei tajunnut, mitä tarkoitin. Erehdyin joskus pitämään sitä jopa merkkinä typeryydestä, mistä ei välttämättä ollenkaan ollut kysymys. Erehdyin myöhemmin yrittämään semanttisen tulkinnan varmistamista, mikä johti pitkiin ja hyödyttömiin jankkauskeskusteluihin. Emme nimittäin halua vaihtaa tulkintaamme vain siksi, että joku toinen on tulkinnut eri tavalla. Rakastamme omaa semanttista tulkintaamme, usein katkeraan loppuun asti. Emme halua ajatella, että vika on itsessä, mutta ei myöskään yhteisessä harhassa. Sen myöntäminen nimittäin tarkoittaisi, että minäkin olen vähän typerä.

En usko, että hahmottelemaani ongelmaan on ratkaisua. Puhuttu ja kirjoitettu kieli ovat biologisen evoluution näkökulmasta silmänräpäys sitten ilmaantuneita käytöspiirteitä, joihin paljon ripeämmin toimiva kulttuurinen evoluutiokaan ei ole paljoa ehtinyt vaikuttaa. Kieltä voidaan käyttää semanttisesti yksiselitteisemmin, kuten on pakko tehdä esimerkiksi tieteen puolella. Mutta ei tiedekielikään täysin vapaa semanttisen hämärän ongelmista ole. Kun Alan Sokal huijasi vuonna 1996 postmodernismin lipunliehuttajia sujauttamalla harkitusti nonsense-jargonista rakennetun artikkelin arvostettuun kulttuurintutkimuslehteen, hän tuli samalla todistaneeksi, että ainakin humanistit ovat maallikoiden tavoin taipuvaisia uskomaan, että semanttinen sopimus pitää. Sokal käytti artikkelissaan samaan aikaan termejä kuten ”kvanttigravitaatio” ja ”sosiaalinen konstruktio”, koska tiesi, ettei lehti käyttänyt tuohon aikaan vertaisarviointia, eikä vaaraa kvanttifysiikasta jotain ymmärtävien epäluulosta olisi.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että voisimme parantaa vastentahtoisen semanttisen sopimuksen toimivuutta kahdella tavalla. Voisimme ensinnäkin pyrkiä itse käyttämään kieltä ja ilmaisuja johdonmukaisesti ja häpeilemättä selityksiä tarjoillen aina, kun vähänkin epäilemme, että saatamme puhua tai kirjoittaa semanttisesti hämärällä tavalla. Varsinkin yhteiskuntapoliittisesti kiistanalaisista asioista kannattaisi pyrkiä kirjoittamaan niin, että ainakin tahalliset väärinymmärrykset ovat hankalia. Toiseksi voisimme odottaa ja jopa vaatia, että julkisia puheenvuoroja ja tekstejä julkaisevat organisaatiot – myös nämä riivatun kurittomat someyritykset – ovat jollain tavalla vastuussa siitä, etteivät edistä semanttista hämäryyttä milloin mistäkin epäilyttävästä syystä. Kovia vaatimuksia varmasti molemmat, mutta jos ajattelemme kommunikaationa jonkinlaisena inhimillisenä hyveenä, eivät ehkä ollenkaan kohtuuttomia. Epäonnistunut kommunikaatio on usein juuri semanttisen hämäryyden aiheuttamaa ja samalla tuon kielisopimusharhan mahdollistamaa. Voimme ehkä edistää kulttuurista evoluutiota nostamalla omaa rimaamme.