Ullberg

Vuosina 1879-1944 elänyt arkkitehti Uno Ullberg on jäänyt saavutustensa määrään ja laatuun nähden varsin tuntemattomaksi. Syy ei ole kuitenkaan Ullbergissa tai hänen työnsä laadussa, vaan töitten maantieteellisessä sijainnissa. Pääosa Ullberg suunnittelemista rakennuksista sijaitsee nimittäin nykyään siinä Karjalankannaksen osassa, joka jouduttiin talvi- ja jatkosodan tuloksena luovuttamaan pysyvästi Neuvostoliitolle ja sitä kautta nykyiselle Venäjälle. Jonkin verran töitä myös tuhoutui sodan takia, mutta ei niin paljon, ettei Ullbergin elämäntyötä voisi tänäkin päivänä omin silmin arvioida, kun vain lähtee matkalle.

Viipurin reissun sijaan voi vaihtoehtoisesti hankkiutua kirjan Uno Ullberg : Viipurin arkkitehti (Uno Ullberg -seura ja Suomen arkkitehtuurimuseo 2020) äärelle. Näyttävän ja tiedollisesti erittäin antoisan kirjan ovat toimittaneet Netta Böök ja Kari Immonen, joiden lisäksi artikkeleita ovat kirjoittaneet Anna Autio, Laura Berger, Igor Borisov, Viktor Dmitrijev, Maarit Henttonen, Olli Immonen, Juha Keinänen, Timo Keinänen, Marja Terttu Knapas, Julia Kripatova, Irma Lounatvuori, Anastasia Martnova, Julia Mošnik, Petri Neuvonen, Aino Niskanen, Katariina Ockenström, Simo Paavilainen, Pentti Paavolainen, Lauri Putkonen, Tuula Pöyhiä, Kimmo Sarje, Pirkko-Liisa Schulman, Elina Standertskjöld ja Hannes Teräsvuori. Kirja keskittyy Ullbergin ammatilliseen elämään, mikään henkilöhistoriikki kyseessä ei ole. Mutta kuten kirjoittajaluettelostakin voi päätellä, mukaan on otettu myös venäläisten arkkitehtuurin tutkijoiden näkökulmia, jotka tuovat Ullbergin elämäntyön nykyhetkeen.

Kirja on sekä visuaalisesti että tiedollisesti hieno työ. Oikeastaan ainoan moitteen kirvoittaa melko ahdas taitollinen peruslinja, jonka mukaan tyhjä tila on täytetty pienillä kuvilla. Kuvissa ei ole muuta vikaa kuin koko. Näin pieninä ne eivät tarjoa visuaalisesti juuri mitään ja niiden sisältämää informaatiota täytyy ainakin tällaisen vähän huononäköisen tutkia suurennuslasilla. Ratkaisun voi ymmärtää sikäli, että olisi ollut hirveä sääli jättää näin hienoja kuvia käyttämättä vain julkaisun sivumäärän valtavan paisumisen takia. Tällaisenaankin kirja on niin muhkea, ettei sitä oikein muualla voi lukea kuin tukevavan pöydän äärellä. Kaikilta muilta osiltaan tämä kirja on kulttuurityö, joka mielestäni olisi ansainnut tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2020 (ei päässyt edes ehdolle, mikä kertoo minusta myös Ullbergin jäämisestä arkkitehtuurimme sivulliseksi).

* * *

Sille, joka ei tunne Ullbergin töitä ennestään ollenkaan tai vain vähän, tämä yhteenveto on varmasti melkoinen yllätys. Helsingistä ei löydy kuin kaksi eli Bensowin liiketalo Espalla ja  Helsingin Lastenklinikka (yhdessä Erkki Linnasalmen kanssa), molemmat myöhäisiä töitä ja seurausta Ullbergin muutosta Helsinkiin Lääkintöhallituksen arkkitehdiksi vuonna 1936. Luettelo Ullbergin julkisista rakennuksista Viipurissa ja Sortavalassa onkin sitten aivan eri luokkaa: Viipurin taidemuseo, Viipurin maakunta-arkisto, Hackmanin liiketalo, Viipurin naistensairaala, Karjala-lehden toimitalo, Viipurin diakonissalaitos, Kauppaneuvos Sellgrenin huvila Villa Sellgren Venäjänsaarella, Sortavalan Säästöpankin talo, Suomen Pankin talo Sortavalassa ja Viipurin pyöreän tornin muutostyöt. Julkisten rakennusten lisäksi Ullberg piirsi paljon asuinrakennuksia yksityisille tilaajille, huviloita ja kesämökkejä. Hän oli ahkera ja poikkeuksellisen hyvin verkostoitunut, mikä näkyi sekä tilausten määrässä että laadussa.

Ullberg toimi sekä oman toimiston kautta että välillä vuosikausia viranhaltijana. Ennen Helsinkiin muuttoa Ullberg toimi Viipurin kaupunginarkkitehtina vuosina 1932–1936. Hän oli mukana myös kunnallispolitiikassa toimien Ruotsalaisen kansanpuolueen valtuutettuna useita toimikausia. Ullberg oli tässä roolissaan hyvin modernissa kaksoisroolissa toimien sekä tilausten aktiivisena teettäjänä että toteuttajana. Nykykielellä ilmaisten Ullberg oli sekä verkottunut että taitava lobbaaja. Vaikka Viipurin kirjaston suunnittelu meni vuonna 1935 Alvar Aallolle, ei ole liioittelua todeta Ullberg kaupunkikuvan suunnittelijana ja toteuttajana täysin ainutlaatuiseksi silloin ja myöhemmän Suomen oloissa.

Ullberg ei ollut arkkitehtina varsinainen uudistaja, mutta toisaalta hän sopeutui nopeasti uusiin tyyli-ihanteisiin, eikä jäänyt jankuttamaan minkään yksittäisen tyylin puolesta tai muita vastaan. Varhaisissa töissä on hienoja jugendihanteita, mutta kun funkis alkoi yleistyä, Ullberg siirtyi sen toteuttajaksi ongelmitta. Onkin helppo todeta – myös tuoreen kirjan pohjalta –, että Uno Ullberg menestyi, koska hän oli taitava, näkemyksellinen, ripeä ja verkostoitunut, mutta ei joustamaton näkemyksissään. Ilmeisesti Ullberg ei varsinaisesti rikastunut urallaan, mutta pärjäsi epäilemättä myös taloudellisesti hyvin. Ehkä joku sen varsinaisen elämäkerrankin jossain vaiheessa vielä kirjoittaa ja valottaa kahdesti naimisissa olleen kahden tyttären isän elämää vähän toisistakin näkökulmista.

 

 * * *

Nostan tähän loppuun detaljin, joka yhdistää Uno Ullbergin oman sukuni historiaan ja vaiheisiin. Vuonna 1907 Ullberg nimittäin piirsi huvilan maanmittausinsinööri Bruno Steniukselle Vuoksen rannalle (lähin suurempi paikka oli Antrea). Tuossa vaiheessa huvilan nimi oli Villa Stenius, eikä paikalla ollut vielä myöhempää nimeä Neionniemi, kuten edellä esitelty suurteos virheellisesti esittää. Huvilasta tuli Villa Borg ja paikasta Neionniemi vasta vuonna 1918, jolloin Bruno Stenius luovutti huvilan häälahjana tyttärelleen Hilkka Steniukselle  ja tämän puolisolle, arkkitehti Kaarlo Borgille. "Neionniemi" oli Kaarlo Borgin keksimä nimi, sen innoittajana oli viereinen Neitvuori. Sen lisäksi että Ullberg tunsi Bruno Steniuksen, myös Kaarlo Borg ehti toimia jonkin aikaan Uno Ullbergin ja Clas Axel Gyldénin toimistossa nuorempana apulaisena.

Kaarlo Borg oli äidinisäni, jota en koskaan tavannut, koska hän kuoli sydämen petettyä kovan työtaakan alla jo tammikuussa 1939. Borgien lapsikatras, johon kuuluivat äitini Eevan lisäksi myös tuleva laulaja Kim Borg, tuleva sisustusarkkitehti Olli Borg ja tuleva muusikko ja tuottaja Jaakko Borg, vietti Neionniemessä valokuvien perusteella hienoja kesiä. Vakituisia kesävieraita olivat läheisellä Säiniöllä asuvat Bruunit, joiden sukuun naitu  Inkeri oli isoäitini sisar eli samoja Steniuksia. Perheen kuopus Erik Bruun (s. 1926) on luultavasti ainoa vielä elossa oleva ihminen, jolla on henkilökohtaisia muistoja Uno Ullbergin piirtämästä Villa Borgista ja kesänvietosta Neionniemessä. Hän onkin kertonut muistavansa paikan ja vierailut hyvin.

Alla oleva kuva on leikkauspiirros Neionniemen huvilasta kaikkine väreineen. Minulle tämä kuva oli melkoinen yllätys, koska kaikki suvussa säilyneet kuvat Villa Borgin päärakennuksesta ovat olleet ymmärrettävästi mustavalkoisia, emmekä me jälkipolvet ole kyenneet kuvittelemaan näkymiä väreissä. Uno Ullbergin uralla tämä huvila oli vain ensimmäisten vuosien yksi pieni työ, mutta siinäkin näkyy esteettisesti vahva näkemys siitä, mikä on kaunista ja toimivaa.