Kronikka M. A. Nummisen elämästä 1965-1989

Olen juuri lukenut kirjan Kaukana väijyy ystäviä : Muistelmat I (Docendo 2020), jonka kirjoittajaksi on merkitty M. A. Numminen. Muistelmat alkavat vuodesta 1965, koska sitä varhaisempia aikoja on käsitelty kokoomateoksessa Lapsuudenkotini (Kirjayhtymä 1985) ja romaanissa Helsinkiin (Schildt 1999), jossa itseään sivistävä Juho Niitty on kirjoittaja M. A. Nummisen alter ego. Emmin tavallista pidempään seuraavan tekstin julkaisemista. En kuulu Nummista fanittavien ihmisten laajaan joukkoon, vaikka ehkä hetken vuosina 1969-1970 häntä fanitinkin Ylioppilasteatteriin eksyneenä underground-intoilijana. En myöskään tunne M. A. Nummisen taiteellisviihteellistä tuotantoa sisällöllisesti, vaikka musiikkikirjastonhoitajana olen ollut hyvin tietoinen hänen tasaisesti kasvaneesta diskografiastaan. En ole 1970-luvun alun jälkeen tuntenut kiinnostusta M. A. Nummisen kirjallisiin tai musiikillisiin uurastuksiin. Ehkä se on ollut minun tappioni, en tiedä enkä luultavasti vaivaudu ottamaan asiasta tarkemmin selvää.

Tärkein empimiseni syy oli kuitenkin se, etten arvosta kriittisiä esittelyitä, jotka eivät löydä kohteestaan oikein mitään hyvää sanottavaa ja silti pitää ääneen päästä ja julkisuuteen mennä. Ratkaisen tämän ristiriidan kuorruttamalla tyytymättömyyteni objektiivisilla kehuilla, jotka eivät ehkä kumpua henkilökohtaisista tuntemuksista, mutta jotka silti allekirjoitan ilman ongelmaa ja niiden takana seisten. Hyvien tapojen mukaisesti myös aloitan kehuilla ja säästän marinan myöhemmäksi. Yritän näin myös säästää niiden aikaa, jotka eivät kerta kaikkiaan halua lukea M. A. Nummisesta mitään kriittistä. Jos nyt minun harvojen lukijoitteni joukkoon olisi joku sellainen eksynyt, mitä vahvasti epäilen. Kehut sisältyvät seuraavaan kappaleeseen.

Somerolainen Mauri Numminen syntyi Suomen ja Neuvostoliiton välisen, talvisodaksi kutsutun aseellisen selkkauksen toiseksi viimeisenä päivänä. Ei siis mikään ihme, että erään hänen kokoonpanonsa nimeksi valikoitui Suomen Talvisota 1939-1940. Nummiseen imeytyi myös pysyvä vastenmielisyys Neuvostoliiton poliittista ideologiaa kohtaan. Tämä tunne jalostui elämänmittaiseksi antitaistolaisuudeksi, jota pidettäneen poliittisissa piireissä SKP:stä oikealle myönteisenä ja monet muuten suljetut portit avaavana ominaisuutena.  Mauri Numminen määrittelee "Juho Niityn" päämääräksi kehittyä sivistyneeksi ihmiseksi. Tämän Mauri Numminen toteuttaakin säntillisesti, vaikka jättää muodolliset opintonsa kesken voidakseen keskittyä elämän opintoihin. Se kannatti, mitä todistavat osaltaan Åbo Akademin (2011) ja Helsingin yliopiston (2014) kunniatohtoriudet. Elämänuran nimellä M. A. Numminen luonut taiteiden ja provokaatioiden moniottelija on ollut kadehdittavan ahkera, työteliäs ja aikaansaava. Kuka tahansa ottaisi hänen biblio-, disko- ja filmografiansa nimiinsä. Lyhyesti sanoen M. A. Numminen on millä tahansa mittareilla arvioiden onnistunut sekä pyrkimyksessään tulla sivistyneeksi ihmiseksi että porvarillisen yhteiskunnan asettamat menestyksen tunnusmerkit täyttämällä. Kaikesta päätellen Mauri Numminen on elämäänsä ja elämäntyöhönsä tyytyväinen, vaikka ei perusluonteensa mukaisesti aikokaan heittäytyä toimettomaksi vain siksi, että on ohittanut jo 80:n elinvuoden rajan. Vaikea tällaista asennetta on olla ihailematta ja arvostamatta.

* * *

Kun olen otsikoinut tämän jutun kuten olen, joudun lyhyesti selittämään. Kirja kuuluu muistelmien kategoriaan, mutta jossain määrin epävarmaksi jää, onko muistelijana - tai tapahtumien kronikoitsijana, kuten itse haluan määritellä - Mauri Numminen vai joku hänen taiteilijasivupersoonistaan. Monet kirjan ratkaisut viittaavat mielestäni siihen, että äänessä on kuin onkin Mauri Numminen, joka kronikkaperinteitä kunnioittaen kertoo kohdehenkilönsä elämästä ne osat, jotka muodostavat julkisen taiteilijapersoona M. A. Nummisen menestystarinan. Hetkittäin kronikoitsija innostuu pienin huudahduksin ja huutomerkein ilmaisemaan, että hän tuntee lukijaa paremmin tarinan yksityiskohdat, myös ne kertomatta jäävät. Muuten tarina on häkellyttävän tasaista melontaa ulapalla, jonka merimerkeiksi on sijoitettu jonkin verran vuosilukuja ja tarkempiakin maantieteelliskronologisia viittoja. Laineita tuolla ulapalla ei ole (paitsi Jarkko Laine), mikään asia ei kohoa tai vajoa keskimääräisestä. Suurimmatkin menestykset, surullisimmatkin ystävien kuolemat tai puolison vaihtuminen ovat vain mainintoja, jotka eivät keinuta tai kallista lukijan alusta mihinkään suuntaan. Nummisen ulapalla vallitsee dramaturginen tyven, ikuinen doldrum.

Oletan, että Mauri Nummisen valitsema äärimmäisen neutraali tapahtumien luetteleminen on harkinnan tulos. Hän on päättänyt pitää persoonallisen mielensä tiukasti vetoketjun takana, lukija saa kokea korkeintaan kansantaiteilija M. A. Nummisen tunnetun virnistyksen, joka minun  tulkintani mukaan ulottuu vain siihen vetoketjuun asti. Kaikkein epätyydyttävintä on, ettei Mauri Numminen suhteuta mitään asioita mihinkään muihin asioihin. Tapahtumat seuraavat toisiaan, mutta ani harvoin kirjoittaja-muistelija piirtää näkyviin omia arvioita tai kaaria näennäisesti etäällä toisistaan olevien asioiden välille. Vain rakastuminen Helena Vapaaseen saa kronikoitsijan hetkeksi herpaantumaan ja suorastaan "tunteilemaan", mutta yleensä maailman ja Suomen järisyttävät tapahtumat ovat saman arvoisia kuin maininta seuraavasta keikkapaikasta tai kapakasta. On vaikea olla näkemättä Mauri Nummisen keskisormea, joka tietää lukijan voimattomuuden liiankin hyvin.

Itseäni häiritsi kirjan koko mitan kattava name dropping, tunnettujen henkilöiden nimien mainitseminen. Mauri Numminen ei sano kavereista poikkipuolista sanaa, mutta toisaalta kaikki tulevat mainituiksi kirjoittajan ystävinä tai ainakin tuttuina. Kirjoittaja voi puolustella ratkaisuaan sillä, että minkäs hän voi sille, että on ollut aina loistava verkostoituja, ulospäin suuntautunut ja sosiaalisesti aktiivinen toimija. Sekin on totta, että ihmiset tykkäävät lukea erityisesti julkkiksiin liittyviä juoruja. Niitä on kuitenkin tarjolla erittäin niukasti, korkeintaan kerrotaan Markku Inton (Nummiselle "Innon") eli Untsun kaltaisten hurjapäitten seikkailuista, lyhyesti niistäkin. Varsinkin itse tarinan kannalta täysin merkityksettömät henkilöhahmot kuten johtavat poliitikot ja muut tyhjäntoimittajat saavat Nummiselta mielestäni huomiota, joka muistuttaa huolestuttavassa määrin vallankäyttäjien nuoleskelua. Saahan niin tehdä, mutta sitä ei ole kiva lukea muistelmissa, joiden kohteena on virallinen toisinajattelija ja provokaattori. (Numminen myös luettelee toistuvasti mieleisiään musiikin, kirjallisuuden ja elokuvan suosikkeja, mutta ainuttakaan analyyttistä lausetta hän ei niistä muovaile.)

* * *

Kuuluin 1969-1970 siihen U-ryhmään, jota M. A. Numminen Ylioppilasteatterissa veti (Numminen puhuu johtoviisikosta, minä muistan troikan Arja Saijonmaa – Otto Donner – M. A. Numminen). Kovin paljon kerrottavaa Nummisella ei sitä puuhasta ole, eivätkä muistikuvamme ajallisestikaan oikein loksahda kohdilleen. Me kakarat suhtauduimme Nummiseen aluksi kuin aitoon undergroundjumalaan, mutta pikkuhiljaa kävi ilmeiseksi, ettei u-jumalaamme hirveästi innostanut ajan tuhlaaminen häntä kymmenisen vuotta nuorempien kanssa. Muistan kyllä jotkut "rajut" näytelmäkokeilut (Tukkijoella näennäisen tosissaan, minä huonosti vuorosanat muistaneena Tolarina) ja päättömän säntäilyn Munkkiniemen rannoilla Peter Widénin kameran käydessä. Olin kerran Nummisen kotona Kalliossa bileissä vuoden 1969 lopulla. Muistan vierailun, koska kuulin tuolloin ensimmäisen kerran Tasavallan Presidentin tuoreen ykkösalbumin ja olin erittäin innoissani Måns Groundstroemin kappaleesta Wutu-Banale. Muuten bileissä oli tylsää, koska kaikkia muita kiinnosti lähinnä juopottelu. Sehän on myös Mauri Nummisen oman todistuksen mukaan hänen elämässään hyvin tärkeällä sijalla ja saa muistelmissa toistuvaa ja usein aika huonosti perusteltua huomiota osakseen. Numminen halunnee korostaa, ettei mitenkään häpeä juopottelua, vaan sekin kuuluu sivistyneeksi tulemiseen. Parit vauhtiviivat Numminen mainitsee imaisseensa, mutta pilvenpoltosta missään piireissä kirja ei kerro. Ehkä se ei kuitenkaan sisälly sivistyneisyyteen?

Siihen nähden, millainen kielellinen lahjakkuus Mauri Numminen on, hänen tekstissään on yllättävästi pieniä nyrhämiä, jotka pätevä kustannustoimittaja olisi mielellään hionut pois. Mutta kuten aiemminkin on havaittu, Docendo ei moiseen panosta ja ehkä Numminen on itsekin ajatellut, että hänen tekstinsä saa kelvata sellaisenaan. Sujuvaa se onkin, iskevän tiiviitä lauseita ja ajoittain aidosti hilpeää luettavaa. Mutta kyllä se on Caravan, jonka Juan Tizol sävelsi Duke Ellingtonille, ei "Karavan" ja Inkoossa sijaitsee Fagervikin, ei Fagernäsin ruukki (Fagernäs on kylä Snappertunassa). Varmasti Numminen arvostaa Edgard Varèse'n musiikkia, mutta kirjoittaa silti hänen etunimensä väärin "Edgar" (jostain syystä kumpikaan ei ole päässyt henkilöhakemistoon). Pikkujuttuja, mutta myös sellaisia, jotka olisi vähällä vaivalla saanut pois. Mustavalkoisia kuvia on melko paljon, mutta lieneekö kuvatoimitustyö jäänyt vähälle huomiolle, sillä kuvat tukevat tekstiä aika huonosti ja Nummisen aktioihin liittyvää materiaalia on yksinkertaisesti aivan liian vähän. Varsinkin underground-vaiheen kuvilla olisi ihan kulttuurihistoriallistakin merkitystä, koska kameroita oli tuolloin läsnä hyvin vähän. Peter Widén kuitenkin kuvasi koko ajan.

Hyvin epävarmana päätän tämän tekstin pohdintaan M. A. Nummisen laulamisesta, soitosta ja säveltämisestä, jotka eivät luonnollisestikaan esittäydy paperille painetuissa muistelmissa ainakaan edukseen. Tiedän, että kaikki eivät ole vieläkään kyllästyneet Mauri Nummisen tapaan antaa M. A. Nummisen laulaa epäpuhtaasti ja tuon tuostakin kiekaisten. Minä sain siitä mahan täyteen jo 1960-luvun puolella (Schubert-vitsi vanheni minusta tasan kahdessa minuutissa), mutta jos jokin ratkaisu myy vuosikymmenestä toiseen, miksi vaihtaa? Nummisen musiikissa on pysyvä jännite ammattitaidon ja amatööriyden välillä. Numminen teki musiikkitöitä pääosin armottoman hyvien muusikoiden ja lojaalien hengenheimolaisten kuten Pekka Gronowin kanssa, joten laulajan omalla soittotaidolla oli vähemmän merkitystä. Mutta onko M. A. Numminen säveltäjänä vain tilanteen oivaltava amatööri vai taitonsa riittävän hyvin kätkevä sala-ammattilainen? Muistelmien perusteella niin tekstit kuin sävelmätkin syntyvät tehtaan liukuhihnan liukkaudella. Se voi olla väärä yleistys, mutta itse epäilen, ettei M. A. Numminen kuitenkaan tule jäämään kansalliseen muistiin niinkään säveltäjänä kuin esiintyjänä. Sen roolinhan Numminen hallitsee mestarillisesti sekä Maurina että Mauri A:na.

Timo Aarnialan (1945-2010) levynkansitaidetta vuodelta 1970. Aarniala oli pitkälle vastuussa Love Recordsin katalogin ja Love Kirjojen omaperäisestä visuaalisesta ilmeestä. Aarniala oli aidosti originelli ihminen, ainutlaatuinen näkijä ja tekijä. Itselläni oli ilo tutustua Timoon ihmisenä ja taiteilijana sekä Sotkamon että Tikkurilan kirjaston ympyröissä. Aarnialan Se-yhtyeelle tekemä kuva ... ja me tehtiin rakkautta on kankaalle vedostettuna edelleen eteiseni seinällä.