Lastensyöjien juhla

Kristinuskon keskeisiä eläinsymboleja on lammas. Välimeren pohjukan kulttuureille tärkeä lammas valittiin symboloimaan Jeesuksen uhrikuolemaa. Pääsyyllinen tähän on Johannes Kastaja, joka perimätiedon mukaan käytti Jeesuksesta ilmaisua Agnus Dei, Jumalan lammas. Suomen luterilaisen kirkon perinteessä ei puhuta lampaasta tai vuonasta, vaan karitsasta, lampaan lapsesta. Toisaalta Jeesus on toistuvasti myös hyvä paimen, vaikka siis itse on Jumalan lammas. Karitsa liittyy siis teologisesti pääsiäisen aikaan, koska juuri silloin Jumalan lammas uhrattiin (Jumalalle) ja Johannes Kastaja pääsi muotoilemaan suosituksi tulleen sloganinsa. 

Teologia on yhtä kiinnostavaa kuin väittely siitä, "onko oikealla joulupukilla silmälasit vai ei". Mutta minua kiinnostaa karitsan rooli suomalaisen pääsiäiskulttuurin keittiössä. Olenko ainoa, jonka mielestä on varsin eriskummallista, että juuri pääsiäisenä herkutellaan sen saman eläimen lihalla, jota kristillisissä piireissä pidetään Jeesuksen uhrikuoleman symbolina? Tuoreessa Yhteishyvässä Helsingin keskustan Food Marketin edustaja (jonka henkilöllisyys ei ole tässä yhteydessä olennaista) vastaa haastattelijan kysymykseen pääsiäisen suurimmasta suosikista näin:

"Se yhä on karitsa: karitsan filee ja kyljykset ovat suosituimmat. Ne ovat helppoja ja nopeita valmistaa. On ollut kiva nähdä, kuinka kotimaisen karitsan kysyntä on kasvanut. Se saa olla vähän tyyriimpääkin, kunhan on kotimaista ja luomua." (Yhteishyvä 2/2021, s. 39)

Väkisinkin pohtii, kokeeko uskonnollisesti virittynyt ihminen mitään ristiriitaa siinä, että hän viettää Jumalan lampaan uhrijuhlaa mättämällä suuhunsa tuon symbolieläimen lihaa. Tai mahtaako monikaan "pääsiäislammasta" hakiessaan tulla ajatelleeksi, että kyseessä on pohjimmiltaan juutalainen perinne? Juutalaiset viettävät pääsiäistä Egyptin orjuudesta vapautumisen muistoksi ja olennainen osa on teurastaa pääsiäiskaritsa. Kristillisen kirkon puolella perinne nähdään mieluummin kreikkalaisen ja ylipäätään Välimeren ruokakulttuurin osana sen lisäksi, että Jeesuksen kerrotaan viimeisellä ateriallaan syöneen lammasta. Mutta vaikka Kreikassa lammas ja pääsiäinen kuuluvat yhteen, slaavilaiseen ortodoksisuuteen lammas ei kuulu. Myös Suomessa perinne on todellisuudessa varsin nuori.

* * *

Ei ole tietenkään mikään ihme, että kauppaketjun mainoslehti tyrkyttää kuluttajille karitsan lihaa siinä missä hummerilta maistuvaa merikrottia tai tuhansia muita eläinten tehotuotantoon ja surmaamiseen perustuvia tuotteita. Mutta olenko ainoa sekasyöjä, jolle ajatuskin karitsan syömisestä on vastenmielinen? Karitsa oli ennen lihanleikkaajan eteen joutumista aikuisen lampaan lapsi, pulskan äitinsä vieressä köllöttävä pikkuvuona, suloisesti pökkelehtivä kaunokaritsa. Suostuisiko karitsaa ahmiva suomalainen nauttimaan taatusti yhtä pehmeätä koiranpennun sisäfileetä? Joutuisiko hullun kirjoihin, jos alkaisi markkinoida uutena pääsiäisherkkuna silkinsileitä kultaisen noutajan pennun sisälihoja? Missä olisi se olennainen ero? Esimerkiksi koiria inhoavan kissaihmisen näkökulmasta?

Tiedän ja ymmärrän, että monelle eettisesti syötävissä olevassa lihassa ei ole olennaista sen lähteenä toimineen eläimen ikä. Broileri on käytännössä teini, eikä teini-ikäisen kanan syöminen tuota ongelmia suurimmalle osalle ihmiskuntaa. Vasikanleike tehdään lehmän suloisesta lapsesta, joka on hädin tuskin ehtinyt muutaman kuukauden kirmata nurmella. Ei näytä olevan mikään ongelma lihansyöjille. Kukapa sitä sitkeätä vanhan eläimen lihaa haluaa, jos tarjolla on mureaa nuorta lihaa. Tilanne voisi olla toinen, jos ennen sitä eläimen lapsen lihan ostamista ja syömistä pitäisi katsoa teuraalle joutuvaa kaunokaista suoraan silmiin. Voisi yksi jos toinenkin ateria jäädä väliin.

Ihmettelen tähän samaan hengenvetoon lihakarjatilallisia, jotka täyttävät Instagramin suloisilla kuvilla Ylämaan karjan upeista yksilöistä ja suloisista vasikoista. Kuvatekstit henkivät suunnatonta rakkautta ja kunnioitusta, mutta silti useimpien kohtalona on joutua teurastamoon. Myönteistä on tietenkin se, että nämä eläimet saavat sentään elää lyhyen elämänsä mukavasti eli vapaasti laiduntaen. Mutta silti minua vaivaa ja kiusaa se eettinen ristiriita, joka sisältyy väittämään, että rakastaa eläimiä, joita kasvattaa teurastettavaksi ihmisen ruokapöytään. Miten voi antaa eläimelle nimen ja sitten taluttaa sen tapettavaksi?

* * *

Olen sekasyöjä, joka pyrkii vähentämään lihapohjaisten tuotteiden käyttöä sekä eettisten (eläimiä julmasti kohteleva tehotuotanto) että ekologisten (ilmastonmuutos) syiden takia. En ole vegaani, koska joudun rationaalisesti hyväksymään sen ajatuksen, että luonnon biologisessa järjestelmässä eläinpohjaisen ravinnon pyydystäminen ja käyttäminen ovat yksi tapa pysyä hengissä. Yksikään eläin ei ole vegaani harkinnan, vaan evoluution käänteiden tuloksena. Näen kuitenkin ratkaisevan eron siinä, että petoeläin pyydystää antiloopin vasan verrattuna siihen, että ihminen teurastaa vasikan tai karitsan. Petoeläimelle se on välttämättömyys, ihmiselle yleensä pelkkää kulinaristista itsekkyyttä. En näe mitään eettisesti tuomittavaa myöskään siinä, että aikuinen, oman elämänsä jo elänyt eläin käytetään ihmisen ravinnoksi. Jos joku haluaa syödä villasukalta maistuvaa vanhan lampaan lihaa, lampaan kuolema teurastamalla ei ole kovin luonnoton.

Mutta eläinten lasten tietoinen kasvattaminen teuraseläimiksi on sietämätön ajatus. Olen lopettanut käytännössä kokonaan broilerin syömisen, koska myös teinit ovat vielä lapsia. Kaloissa on se hyvä puoli, että kovin nuoria kaloja ei niiden pienen koon takia yleensä edes haluta syödä. Silti olen sitä mieltä, että kalatkin kuuluvat vesiin mieluummin kuin ihmisen lautaselle. Mutta mieluummin näen nälkää kuin kosken eläimen lapsen lihaan missään muodossa tai missään tilanteessa. Onneksi voinkin hankkia paistinpannulleni sieniä, joiden en hevin usko kokevan stressiä siksi, että pilkon ne ja paistan pannulla (jos toisin todistetaan, joudun harkitsemaan asiaa uudelleen). Myönnän senkin, että nuoret ja pienet osterivinokkaat ovat vanhoja, vähän väsähtäneitä herkullisempia.