Keskiajan myytinmurtaja

Kansalliskirjastossa työskentelevä keskiajan historian erikoistuntija Jaakko Tahkokallio oikoo kirjassaan Pimeä aika : Kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus 2019) myyttejä ja enemmän tai vähemmän tietoisia vääristelyjä, joita on kohdistettu keskiajaksi nimettyyn Euroopan historian jaksoon (Länsi-Rooman tuhosta 476 noin 1500-luvun alkuun). En tiedä, tuleeko pajatso tyhjennettyä näillä kymmenellä esimerkillä, mutta näidenkin jälkeen tulee historiasta kiinnostuneelle jotenkin nolostunut olo. Samoihin myytteihin ja uskomuksiin olemme isolla rintamalla luottaneet, koska meiltä on puuttunut kyky ja ehkä motivaatiokin esittää kriittisiä kysymyksiä ja penätä erilaisten väitteiden taustalla olevia todellisia lähteitä. Tahkokallion myllytykseen ovat päässeet myytit (1) maaorjiaan sortavista linnanherroista, (2) kirkosta hallitsemassa ihmisten arkea, (3) antiikin perinnön hävittämisestä, (4) kirkosta luonnontieteen kehityksen esteenä, (5) uskomisesta maan litteyteen, (6) munkeista ainoina kirjojen valmistajina, (7) keskiajasta julmuuden ja väkivallan aikakautena, (8) noitien polttamisesta, (9) ihmisten impulsiivisuudesta ja lapsellisuudesta sekä (10) sodankäynnistä kömpelöiden haarniskaritareiden törmäilynä.

Kuten listasta voi huomata, osa kumottavista myyteistä on isoja, maailmankatsomuksellisia yleistyksiä (2-4, 7-8), jotkut taas enemmänkin harmittomia väärinkäsityksiä (5, 9-10). Kokoluokasta riippumatta Tahkokallio syöttää hyväuskoiselle maallikolle tuhdisti maustettua uudemman tutkimustiedon apetta. Yleisesti ottaen kaikille keskiaikaa mustamaalaaville myyteille on yhteistä se, että ne ovat syntyneet suhteellisen myöhään, yleensä oman moraalin kiillottamisen tarkoituksessa ja kovin usein silkasta dokumenttien puutteellisesta tuntemisesta tai niiden tietoisesta hylkäämisestä. Tahkokallio muistuttaa toistuvasti siitä, kuinka vähäisen edes jollain lailla uskottavan dokumentaarisen aineiston pohjalta erilaisia johtopäätöksiä täytyy tehdä (Tahkokallio harrastaa svetisismiä "vetää" näitä johtopäätöksiä). Jos keskiaikaan ylipäätään pimeyden attribuutteja voi liittää, ne liittyvät informaation vähyyteen.

Tahkokallion myytinmurron motiivina on ensi sijassa harmistus siitä, miten yleisiä väärät käsitykset ovat ja kuinka arvovaltaisista tieteellisistä asemista niitä on lietsottu aivan nykypäiviin asti. Tahkokallion lähtökohta on selvä: jos keskiajan kaltaisista hyvin kaukana menneisyydessä olevista ajoista halutaan sanoa jotain täsmällistä ja suhteellisen varmaa, sen täytyy perustua moderniin dokumenttien tutkimiseen ja tulkintaan, ei usein hyvin epäluotettavien ja joskus suorastaan propagandististen väitteiden hyväksymiseen sellaisenaan. Tieteellisen historiantutkimuksen edistämisen lisäksi Tahkokalliolla on – mahdollisesti vähemmän tietoisesti – selkeä halu puhdistaa katolisen kirkon ryvettynyttä mainetta, joka perustuu usein sadistisiin inkvisiittoreihin ja tieteenvastaisiin kirjarovioihin. Tähän maineenpalautukseen on useimmissa tapauksissa hyvät perusteetkin, vaikka kaltaiseni uskonnonnottoman näkökulmasta Tahkokallion kirkkomyönteisyys menee ajoittain yli ymmärryksen: "Keskiajalla kristinusko kehittyi läpikotaisin rationaaliseksi uskonnoksi." (s. 281). Kirkko voi toki maallisena organisaationa toimia rationaalisestikin, mutta mitä rationaalisuutta voi olla missään uskonnossa?

* * *

Tarkoitukseni ei ole seuraavassa esitellä näitä myyttejä ja Tahkokallion vasta-argumentaatiota sinänsä. Haluan kuitenkin kiinnittää lukijan huomiota eräisiin yleisiin näkökulmiin, joiden takia tätä kirjaa voi suositella sellaisellekin, jota keskiaika ei sinänsä kiinnosta sen kummemmin. Tahkokallion harrastama lähdekritiikki nousee nimittäin hyvin keskeiseksi selitykseksi, kun ihmetellään, miten tämä tai tuo myyttiseksi osoittautuva näkemys onkin voinut läpäistä kaikki mahdolliset portinvartijat ja muuttua "vakiintuneeksi totuudeksi". Tahkokallio osoittaa toistuvasti, kuinka monet myytit nojautuvat alkuperäisen tahallisen tai osaamattoman hutiloinnin kritiikittömään toistamiseen. Yksi selitys on tietenkin tarjolla: keskiaikaisia dokumentteja on suhteellisen vähän, pitkiä informaatiosarjoja ei ole juuri ollenkaan ennen 1300-lukua ja tämän dokumenttipohjaan kunnolla perehtyneitä tutkijoita on heitäkin vähän. Moni valhe on jäänyt eloon, koska kukaan ei ole osannut tunnistaa väitettä valheeksi.

Mutta pelkästä laiskuudesta ja osaamattomuudesta ei ole ollut kysymys. Varsin maltillisin sanakääntein, mutta rivien välistä aika suoraan kuitenkin Tahkokallio toteaa monien myyttien olevan tietoisia huijauksia, joiden motiivina on yleensä ollut kansallishenkinen kilpailu uljaasta tai tahraisesta menneisyydestä. Myös uskonnolliset kiistat erityisesti katolisen kirkon ja sen valtaa raivoisasti erityisesti 1500- ja 1600-luvuilla haastaneen reformaation välillä ovat tuottaneet paljon ikäviä mielikuvia, jotka eivät perustu dokumentoituihin tosiasioihin vaan uskonnolliseen propagandaan. Esimerkiksi inkvisitiolaitoksesta luotiin protestanttien keskuudessa täysin tietoisesti erittäin kielteistä kuvaa. Kuten kiihkoilun yhteydessä muutenkin, totuudella ei ollut niin väliä.

Mielenkiintoisella tavalla myös valistuksen ajan toimijat näyttävät syyllistyneen menneisyyden epäkohtien liioitteluun, oletettavasti korostaakseen oman uudistusohjelmansa välttämättömyyttä ja hyveellisyyttä entiseen verrattuna. Keskiaikaa ja sen toimijoita ei myöhempinä vuosisatoina ollut enää kukaan puolustamassa, joten kun myös dokumentit kertoivat hyvin katkonaista ja usein vaikeatulkintaista tarinaansa, suurelta osin mielikuvitukseen perustuva yleiskuva kiehtovine yksityiskohtineen oli helppokin juurruttaa yleiseen mielipiteeseen. Hyvälle viholliselle on kaikkina aikoina ollut tarvetta, ja "pimeä keskiaika" näyttää olleen tällainen hyvä vihollinen heti, kun sen aikakausi oli ohi.

* * *

Jaakko Tahkokallion myytinmurron tarkoituksena ei ole luoda täysin käänteistä kuvaa onnen ja hyvinvoinnin täyttämästä keskiajasta. Ensinnäkin käsitteen kattama aikakausi on tavattoman pitkä, eivätkä monet myöhäiskeskiaikaan liittyvät ilmiöt ole ollenkaan relevantteja puhuttaessa varhaiskeskiajasta. Tahkokallio toteaa kiertelemättä, että keskiajan eri vaiheissa rikkaat elivät köyhiä mukavammin, niin kuin kaikkina muinakin aikoina. Rangaistukset erilaisista rikoksista olivat keskimäärin samanlaisia kuin myöhemminkin, mutta esimerkiksi kuolemantuomio ja byrokraattisesti perusteltu kidutus olivat paljon hyväksytympiä kuin nykyään. Tahkokallio tosin toteaa sarkastisesti, ettei moderni vesikidutus mitenkään poikkea jo varhaiskeskiajalla virallisiin kuulustelusääntöihin sisältyneistä keinoista.

Erityisen voimakkaasti Tahkokallio kirjoittaa siitä, miten huonosti perusteltuja ovat väitteet siitä, että ihmiset olisivat olleet pohjimmiltaan erilaisia kuin nykyisin. Tahkokallion todistuksen mukaan kaikki dokumentit viittaavat pikemminkin siihen, että ihmisen tunteet ja ajatukset olivat keskiajalla hyvin samanlaisia kuin nyt modernina aikana. Esimerkiksi myytti rakkaudettomuudesta (paitsi romanttisena ritarien ja linnanneitojen välisenä suhteena) on täysin perusteeton, eikä vanhempien ahdistus lastensa pärjäämisestä ollut olennaisesti erilaista, vaikka lapsikuolemat olivatkin paljon yleisempiä (ne pysyivät itse asiassa yleisinä 1800-luvun lopulle asti). Keskiajan ihminen ei ollut typerys, ei tunteeton sadisti, ei kömpelö hölmö. Hän oli silloisissa elämänoloissa aivan sama ihminen kuin mekin olemme.

Pimeän ajan lukemisen jälkeen on helposti sellainen olo, ettei tee mieli uskoa yhtään mitään keskiajasta väitettyä. Tämä on tietysti väärä kärjistys sekin. Ei kaikki keskiajasta myöhemmin kirjoitettu ole hölynpölyä, vaikka moni kirja onkin. Tahkokallio olisi ehkä voinut kruunata kirjansa luvulla, jossa hän olisi asiantuntijan ottein koonnut kiinnostuneelle maallikolle suositeltavien kirjojen lista. Kirjassa nyt oleva bibliografia ei sitä tehtävää täytä, koska kyseessä on enemmän lähdeteosten lista kuin lukusuositus. Mutta ehkä tietty varovaisuus ja epäluuloisuus kevyesti heitettyjä yleistyksiä kohtaan on paras seuraus tämän kirjan lukemisesta. Niin oudolta kuin se äkkiseltään kuulostaakin, myös nykypäivän historiasta kirjoittavilla voi olla motiivi puhua keskiajasta puppua toden sijasta. Ainakin vanhojen virheiden toistamisella pääsee taatusti vähemmällä vaivalla. Valitettavasti.