Katastrofi - uusi normaali?

K niin kuin katastrofi : Länsimaiden seitsemän tulevaisuutta (Atena 2021) on kolmen hyvin eritaustaisen kirjoittajan yhteisteos maailman isoista ongelmista ja niiden ratkaisemisen mahdollisuuksista. Marko Nenonen on yliopistolehtori ja tietokirjoittaja, Rami Kangas on media-alan yrittäjä ja Mari Välimäki väitöskirjaa valmisteleva tiedetoimittaja. Oli kirjoitusmetodi mikä tahansa, lopputulos on yllättävän koherentti, eikä näytä palasista kootulta ollenkaan. Teksti kulkee tanakasti eteenpäin vauhdilla, joka välillä saa lukijan laskemaan kirjan kädestään. Teksti ei nimittäin oikein jätä tilaa pohtimiseen, koska asiaa on paljon ja se on haluttu esittää lukuisten esi- ja jälkipuheitten välissä seitsemän ennustuksen muodossa.

En itse onnistunut erityisen hyvin tavoittamaan tekstin sisäistä logiikkaa ja esimerkiksi valitut seitsemän "ennustusta" vaikuttavat jotenkin sattumanvaraisesti valikoituneilta. Koronakriisin saama oma luku (ainoana ennustusten lisäksi) tuntuu jotenkin arkipäiväistävän kirjan futuristista peruseetosta, enkä itse oikein ymmärtänyt koko osion mukanaoloa muuten kuin esimerkkinä koko ns. länsimaisen maailman tavoittaneesta tuoreesta kriisistä. Vähintään yhtä yllättävä on liitteenä oleva lista musiikkia, jonka tekijät ovat koonneet Spotify-listaksi viemään lukijaa kirjan tunnelmiin. Yllättävä veto 1956, 1972 ja 1981 syntyneiltä kirjoittajilta. En moiti, vaikka en itse tunne vähäisintäkään tarvetta sitoa kirjan teemoja musiikkiin tai musiikilla.

Kaksi semanttista ratkaisua hämmensi minua suuresti. Ensinnäkin näyttää siltä, että kirjoittajat ovat hylänneet perinteisen käsitetrion data - informaatio - tieto ja pitävät dataa ja informaatiota samana asiana. Kyse on tietenkin määritelmistä, mutta kun asiaa ei mitenkään perustella, vaan kirja operoi pelkästään termeillä data ja tieto, joudutaan minun mielestäni tilanteisiin, joissa on vaikea tietää, mitä kirjoittajat oikeastaan tarkoittavat. Datan jalostuminen ihmiselle mielekkääksi tiedoksi on tässä kirjassa selittämätön tapahtuma, joka vain tapahtuu. Toinen itseäni ärsyttävä kielellinen ratkaisu on käyttää puhki kulunutta digitalisaatiota ja digitaalisuutta perustermeinä myös tilanteissa, joissa puhutaan todellisuudessa verkosta, etäkäytöstä ja mobiilikäytöstä. Virhe ei ole harvinainen, mutta aina yhtä ärsyttävä. Digitaalisuudella on merkitystä vain dataa tulkitsevalle tietokoneelle. Maailma on mullistunut digitaalisuuden mahdollistaman verkko- ja etäkäytön takia, ei nollien ja ykkösten ansiosta sinänsä.

* * *

Kangas, Nenonen ja Välimäki käyttävät analyysinsä katalyyttinä kahta k-sanaa, katastrofia ja kriisiä. Ensin on kriisi, joka voi muuttua katastrofiksi. Kirjoittajat ovat selkeästi schumpeteriläisen luovan tuhon idean omaksujia, eikä kirja ole kaiken ikävän keskelläkään mikään dystooppinen varoitushuuto. Kirjan kapitalismikritiikki on läpikäyvä teema, mutta kirjoittajien ideologinen asennoituminen kapitalismiin jää jotenkin hämäräksi. Mitään sosialismin puolesta puhumista ei kirjassa esiinny ja kapitalismin tuhoutumista pidetään täysin mahdollisena skenaariona. Se, mihin kirjoittajat toivoisivat "länsimaisen" päätyvän, on jossain määrin määrittelyä väistelevää, mutta ilmaisu "maailmankylä" toistuu myönteisesti niin monta kertaa, että pidän sitä kirjoittajien jonkinlaisena tavoitteena, ehkä jopa ideaalisena kapitalismin muotona.

Kirjoittajat toistavat koko kirjan ajan, että kriisit ja katastrofit eivät ole katoamassa mihinkään, pikemminkin voi käydä täsmälleen päinvastoin. Arvio perustuu toisaalta selkeään ihmisen globaalin käyttäytymisen vastuuttomuuteen, mutta myös siihen, että sileäksi hiottu länsimainen elämäntapa ja hyvinvointi voivat romahtaa myös ihmisestä riippumattoman luonnonkatastrofin seurauksena (tästä näkökulmasta länsimainen yhteiskunta on joustamaton ja hauras, vaikka kapitalismi sinänsä on muuntuva). Riittävän iso asteroidi voi tehdä Maasta asuinkelvottoman, samoin supertulivuoren purkautuminen tai kosmisen säteilyn äkillinen moninkertaistuminen. Kirjoittajat keskittyvät sinänsä aivan oikein ihmisen synnyttämiin kriiseihin ja niistä seuraaviin katastrofeihin. Kosmisia katastrofeja emme voi estää, oman typeryyden seurauksia periaatteessa voimme.

En ole kirjoittajien kanssa varsinaisesti eri mieltä monestakaan asiasta, mutta näemme katastrofeihin johtavat mekanismit osin eri tavoin. Kirjoittajille kapitalistinen tuotantotapa ei näyttäisi olevan ongelma sinänsä, vaan sen "ylilyönnit" ja ahneuden kaltaisen paheen yleisyys. Itse näen kapitalismin vähemmän riippuvaisena yksilöiden päätöksistä; suuryritysten maailmassa ei käytännössä ole kuin yksi elossa pitävä strategia ja se on loputon kasvu, pyrkimys kohti de facto monopoliasemaa. Kirjoittajat ovat tulkinneet tuoretta yritysjohtajien suunnalta tulevan kapitalismikritiikin siten, että vain oikeisto piittaa itse järjestelmästä, vasemmisto keskittyy akuuttien kriisien ja hyvinvointivaltion perustusten rapautumisen hoitamiseen. Minusta se on vähän lattea tulkinta.

* * *

Kirjan luettuani olen edelleen epätietoinen siitä, onko kirjoittajilla omasta mielestään selkeitä toimintaohjeita katastrofien välttämiseksi tai niiden kääntämiseksi ihmiskunnan hyväksi. Kirjoittajat vaikuttavan uskovan eurooppalaisuuden johtaman demokraattisen maailmankylän malliin, jossa kansalaisten oikeudet ja vapaudet ovat elämän ytimessä, vaikka kaikkien näkemysten ottaminen huomioon tarkoittaakin usein komentotaloutta paljon hitaampaa päätöksentekoa. Vaikka asiaa ei ehkä sanota suoraan, kirjoittajilla ei ole minkäänlaista uskoa ja luottamusta nykyisten suurvaltojen (Yhdysvallat, Kiina, Venäjä, Intia jne.) kykyyn tai haluun toteuttaa demokraattisen maailmankylän ideaalia. Ehkä hiukan yliluottavaisesti kirjoittajat uskovat miljardien pienten ihmisten voimaan muuttaa sekä omaa että koko maailmankylän tulevaisuutta.

Ajatus "länsimaisesta maailmankylästä" ei mielestäni ole realistinen, koska näkyvissä olevat globaalit katastrofit (ilmaston lämpeneminen, lajien sukupuutto, puhtaan veden loppuminen jne.) eivät voi toteutua vain osassa maailmaa. Jos Kiinan ja Intian kaltaiset jätit eivät ole mukana yhtälössä, lopputulos tuskin voi olla kestävä. Myös Euroopassa on valtavasti ihmisiä, joiden eetos on kaukana maailmankylän ideaalista. Itsekkyys, nurkkakuntaisuus ja silkka typeryys kovimpienkin faktojen äärellä ovat tosiasia, jota ei voi taikoa näkymättömiin. Ei ole mitenkään selvää, että inhimillinen mielten kehitys on tosiasia, saati että se kulkisi johonkin toivottuun, parempaan suuntaan. Valtava määrä periaatteessa hyvän peruskoulutuksen saaneita ihmisiä on Suomessakin valmis kiistämään sekä ilmastonmuutoksen että vaikkapa rokotusten hyödyllisyyden. Miten sellaisten ihmisten kanssa saa aikaan sivistyneen, demokraattisen maailmankylän?

K niin kuin katastrofi on kunnianhimoinen ja monin tavoin antoisa yritys luoda maailman kaaokseen jotain ymmärrystä. Kirjan ehkä suurin puute on siinä, että sen aatepohja on epämääräinen ja sen seurauksena toimenpideohjelmaa on vaikea hahmottaa perinteisellä tavalla. Kirjoittajat ovat paaluttaneet hyvin niitä asioita, joissa muutosta voi ja täytyykin tapahtua. Muutokset mekanismit ovat kuitenkin jotenkin kätkössä. Se on sinänsä ymmärrettävää, ei globaalien ratkaisujen löytäminen mitään helppoa hommaa voikaan olla. Varsinaista synteesiä kirja ei kuitenkaan tarjoa, ei oikeastaan edes sellaisen yritystä. Maailmankylä on viehättävä metafora, jota kukaan fiksu ihminen ei voi sinänsä vastustaa. Sen realistisuuden ja toteuttamiskelpoisuuden tilanne voi olla toinen. Kuten myös se, onko yksilöllä oikeasti mahdollisuutta varautua katastrofeihin, jos ei pidetä mielekkäänä vaihtoehtona jenkkityylistä survivalist-asennetta omassa bunkkerissa ase kourassa.