Puoskarin ja uhrin historiaa

Terveys ja humpuuki : Kaikki mikä parantamisessa on mennyt vikaan (Tammi 2021) on uskontotieteilijä ja tiedetoimittaja Juha Matias Lehtosen kunnianhimoinen tietoteos terveyteen liittyvän huijauksen historiasta. Kirja on paksu ja perusteellinen, pelkästään viitteitä on yli 1500. Kirjallisuusluettelo vvie yli 50 sivua kaikkiaan 550-sivuisesta järkäleestä. Kirjoittaja on kuitenkin valinnut tyylilajin, jollaiseen on ehkä paremmin totuttu lehtijutuissa. Lehtonen kirjoittaa kevyesti, harrastaa medium-tasoista ironiaa ja kohteittensa pienimuotoista naurunalaiseksi tekemistä. Vaikka kirjoittajan asenne huijareita kohtaan ei jää epäselväksi, hän antaa näiden ajatusten ja (liike)idoiden esittelylle runsaasti tilaa sortumatta pelkkään kauhukuvan hahmotteluun. On makuasia, tuntuuko teksti päästävän huijarit liiankin vähällä. Minusta Lehtosen kynnet olisivat voineet olla paikoin paljon terävämmätkin. Näin varsinkin silloin, kun kohteena on kiistatta teoistaan tietoinen huijari, ei myös itseään huijaava onneton.

Vaikka tekstin pääpaino on puoskareissa, Lehtonen kuvaa ansiokkaasti myös lääkäreitten osaamisen ja asenteiden kehitystä. Käy jälleen kerran ilmeiseksi, että monissa tapauksissa vanhoihin periaatteisiin ja menetelmiin turvautuneet lääkärit ovat olleet potilailleen vähintään yhtä vaarallisia kuin puoskaritkin. Monessa tapauksessa potilaan suurin toivo on ollut siinä, ettei sen paremmin puoskari kuin lääkärikään ole päässyt "hoitojaan" toteuttamaan. Monet vaivat, jotka paranevat myös itsekseen, ovat kautta historian saaneet aktiivit toimijat kiihtymyksen tilaan, joka on imaissut potilasparan prosessiin, jonka lopputulos on huono. Lehtonen ei syyllistä lääkärikuntaa, mutta muistuttaa jatkuvasti siitä, että lääkärikin on ihminen, taipuvainen erehdyksiin meidän muiden lailla. Ennen muuta lääkärit ovat oman aikansa ja sen tietotason rajoittamia niin yksilöinä kuin ammattikuntanakin.

Kirjassa esiintyy valtava määrä eriasteisia huijareita ja lääkäreitä. Onneksi kirjassa on kunnollinen hakemisto, jonka avulla voi asioita tarkistella. Jonkin verran on henkilöhahmoja, joiden kaikkia esiintymiskertoja kirjoittaja itsekään ei aina tunnu tarkasti muistavan, mutta se on pieni ongelman näin suuren tekstimassan kanssa. Lehtosen kohtelias kirjoitustapa on kuitenkin johtanut siihen, että kirjan "konnien" vaikutusvaltaa on hiukan vaikea hahmottaa. Kirja ei nimittäin tyydy kapeaan kansalliseen näkökulmaan, vaan asioita katsellaan toistuvasti vähintään koko Euroopan näkökulmasta ja monien kohdalla väistämättömien "amerikkalaisten" tapahtumien kautta. Arvaan, että varovaisuus on sen estänyt, mutta lukijaa olisi ehdottomasti palvellut Lehtosen rankilista, johon hän olisi ryhmitellyt mainitsemansa toimijat heidän aiheuttamansa haitan perusteella. Maantieteellinen ulottuvuus tulee jotenkin esille, mutta kansanterveydellinen tuhovoima jää varsin epämääräiselle tasolle. Ainakaan oma ymmärrykseni ei riittänyt yleistysten tekoon.

* * *

Lehtosen kirja on pääosin huijausideoitten ja tapauskertomusten kautta kehkeytyvää historiaa tavoista, joilla ihmisten terveyden kustannuksella on huijattu. Se kaikki on kulttuurihistoriallisesti kiinnostavaa, varsinkin kun Lehtonen pystyy aika hyvin osoittamaan, että terveyshumpuukin alalla aidosti uusia ideoita on hyvin vähän, yleensä toimiviksi havaitut konstit otetaan vaan käyttöön aika ajoin moderniin asuun puettuina. Lehtonen väittää myös, että useimpia terveysalan huijareita yhdistävät yllättävän samat piirteet, oli itse tuote mikä tahansa. Ainakin itseäni yllätti se, että teosofinen mystiikka tuntuu olevan taustalla monessa "hoidossa", vaikka sitä ei pinnalle näytetä. Rokotteiden vastaisuus, usko "luonnon" lähtökohtaiseen hyvyyteen, herkkä taipumus uskoa parantajia vaaniviin salaliittoihin, lääkäreihin kohdistuva epäluulo tai jopa viha sekä jopa taipumus (ääri)oikeistolaisiin aatteisiin nousevat uudelleen ja uudelleen esiin.

Lehtonen ei ole paneutunut uhrien psykologiaan, vaikka kyllä sitä koko ajan kuljettaakin mukana. Kaksi isoa kysymystä on seurannut koko ihmiskunnan sairastelun historiaa: miksi ihminen uskoo mieluummin huijaria, vaikka omin aistein ja havainnoin toteaa, ettei hoito tehoka ja millainen psyyke on ihmisellä, joka kykenee käyttämään kanssaihmisen sairautta ja hätää hyväkseen tunnonvaivoitta? Lehtosen vastaa ensimmäiseen väljästi toteamalla, että kun lääketiede ei tunnu tarjoavan selitystä saati apua (ja näihän tapahtuu edelleen lukuisten sairauksien ja vaivojen kohdalla), ihminen on herkkä tarttumaan mihin tahansa lupaukseen parannuksesta. Kun lääketiede ei auta, mikä tahansa lupaus tuntuu ainakin aluksi paremmalta. Huijareitten psyyken Lehtonen jättää pääosin rauhaan, ehkä asiaa harkittuaan. On selvää, että puoskareiden seurakunta on erittäin sekalainen. Joukossa on kylmiä liikemiehiä, jotka vievät rahat ja katoavat. Sitten on niitä, jotka ainakin osittain uskovat omiin tarinoihinsa tai huijaavat tehokkaasti itseään, koska puoskaroinnilla voi hankkia elannon. Mutta niitäkin lienee, jotka ovat itsekin täysin väitteittensä lumoissa eli ovat kykenemättömiä objektiivisiin havaintoihin. On myönnettävä, että monen huijarin kohdalla on todella vaikea päätellä, mihin hän janalla sijoittuu.

Sen Lehtonen tuo hyvin esille, kuinka vaikeaa puoskaroinnin kategorinen kieltäminen on kapitalistisessa talousyhteiskunnassa. Vaikka useimmat yrittäjätkin varmasti vastustavat puoskarointia, sen oikeutta olla olemassa on vaikeampi kiistää, jos ideologisesti paasaa yrittämisen vapaudesta. Kaikki yrittäjäthän ovat alttiita pienelle tai suuremmalle huijaamiselle, joten terveyshuijareita varmasti myös ymmärretään. Suomessa saatiin ensimmäinen kuluttajansuojalaki vasta vuonna 1978. Mutta varsinaista puoskarilakia, joka kieltäisi tarjoamasta hoitoja, joiden tehoa ei ole (lääke)tieteellisesti osoitettu todeksi, sitä ei ole kyetty säätämään, koska riittävää poliittista yksimielisyyttä ei ole löytynyt. Liian moni takertuu jaarittelemaan siitä, painaako vaa'assa enemmän yrittämisen vapaus kuin kuluttajan suoja. Kukaan ei ääneen vähättele terveydellisiä vaaroja, mutta siitä, milloin niistä on kysymys, vallitsee suuri erimielisyys. Huijarit itse ovat tietenkin sitä mieltä, että he eivät huijaa, vaan kysymyksessä on epäreilu ajojahti.

* * *

Lehtonen sivuaa myös monien "luontaisparantajien" suosimaa keskustelua väitteestä, että moderni lääketiede ja terveysjärjestelmä löytävät ihmisestä aina jotain vikaa, jos vain ruvetaan tutkimaan eli että ongelmana on "ylihoito", medikalisaatio ja "luonnollisen" elämän puute. Lehtonen osoittaa vakuuttavasti, että terveyshuijareitten menetelmät ovat usein sinänsä harmittomia, koska ne ovat vaikuttamattomia (homeopaattinen vesi), mutta yhtä usein huijarit huijaavat herkkäuskoisen ihmisen löytämään itsestään vaivoja, joista ei ole ennen tiennytkään. Huijarille kaikkein tuottoisinta on myydä kallista hoitoa vaivaan, jota ei edes ole. Silloin lääkkeen teho on erinomainen. Kirjon toisessa päässä ovat sitten tapaukset, joissa kuolemansairaalle suositellaan joko lääketieteellisestä hoidosta kieltäytymistä tai "luontaishoitoja", jotka ovat potilaan terveydelle vaarallisia tai suorastaan kuolemaa jouduttavia myrkkyjä. Huijarin kannalta olennaista on saada myytyä jotain uudelleen ja uudelleen. Potilaan tappaminen on huono myyntitaktiikka, mutta silti sitäkin esiintyy.

On vaikea kiistää sitä mahdollisuutta, että osa puoskareista on asialla subjektiivisesti katsoen vilpittömästi. Monet kertomukset ovat vahvistaneet esimerkiksi kaivonkatsojan hämmennyksestä, kun tieteellisesti valvotussa kokeessa hänen kykynsä ovat kadonneet. Mutta todennäköisesti suurin osa ainakin terveyshuijauksissa mukana olevista ymmärtää olevansa huijareita. Itse en osaa kuvitella psyykeä, joka kykenee illalla katsomaan peilikuvaansa silmiin häpeämättä, kun on koko työpäivän nyhtänyt sairailta vanhuksilta näiden vähiä rahoja lupauksilla, jotka tietää valheiksi. Tai miten nämä ihmiset kykenevät vakavalla naamalla puhumaan kivien parantavista voimista, enkeleistä tai kaikenlaisista energeettisistä värähtelyistä, kun kuka tahansa normaalijärkinen ihminen tajuaa, ettei huijareilla ole mitään todisteita uskomattomille väitteilleen "kaiken parantamisesta". 

Juha Matias Lehtonen on päättänyt jättää huijarin ruumiinavauksen tekemättä. Hän pilkkaa näiden väittämiä, mutta ei syytä heitä suoraan rikollisiksi hyväksikäyttäjiksi, kuten minä olen valmis tekemään. Lehtonen tuntuu tajunneen, että hyvänuskoisten huijaaminen on kapitalistisen talouden peruspiirre, johon ei parane moraalisesti puuttua edes silloin, kun kyse on ihmisten terveydestä. Tai voidaan puuttua, mutta ei täydellä teholla, ettei tule oheisvahinkoja. Onkin totta, että jos kaikki huijarit pantaisiin vankilaan, yhteiskunnassa tapahtuisi melkoinen määrä asuinpaikan vaihdoksia. Mutta eivätkö päättäjät tosiaan kykene edes säätämään lakia, joka pakottaa huijarit ahtaalle eli sälyttää todistustaakan heille? Nythän tilanne on nurinkurinen. Skeptikon täytyy todistaa, että huijaripuoskarin väite on valhetta, kun turvallisessa yhteiskunnassa puoskarin täytyisi todistaa, että hänen hoitonsa toimii, myös ilman plaseboulottuvuutta. Jos edes tällaista vaatimusta ei terveysalan huijariyrittäjille voida säätää, voidaanko jatkuvasti teeskennellä, että ongelmalle yritetään tehdä jotain?