Kun otsikko ei vastaa sisältöä

Porvoolainen tietokirjoittaja, sota- ja eräkirjojen kirjoittaja Atso Haapanen ei ole historian tutkija. Ehkä kannattaisi olla, jos kirjoittaa ja julkaisee kirjan otsikolla Ennen Auschwitzia ja alaotsikolla Suomen juutalaisten tarina (Into 2021). Haapasen kirja on koottu kahdesta päälähteestä, sanomalehtien kirjoituksista ja EK:n/Valpon arkistoaineistosta. Sieltä lienevät peräisin loputtomat yksityiskohtaiset listaukset jahdattujen juutalaisten nimistä, arvelluista kansallisuuksista ja muusta vastaavasta datasta. Tutkimukselliseen yhteyteen sijoitettuna tällä aineistolla voisikin olla tapahtumien kulkua tarkentavaa vaikutusta. Lukijalle Haapanen välittää vain dataa, jota on aika mahdotonta kytkeä paljon mihinkään. Kirjan aihe – juutalaisten kohtelu itsenäisessä Suomessa ja erityisesti toisen maailmansodan aikana – on toki kiinnostava. Nyt siitä on kuitenkin tarjolla vain lähdekritiikitön tarina, jota markkinoidaan takakannessa tällaisella myyntipuheella: "Ne [em. lähteet – HP] avaavat näkymiä, mikä oli Suomen valtion ja kansalaisten osuus holokaustiin, miten Suomi lopulta onnistui juutalaisten kohtelussa ja miten juutalaiset vakiinnuttivat paikkansa osana Suomen väestörakennetta." (Viimeksi mainittua aihepiiriä ei kirja käsittele ollenkaan.)

En usko lukeneeni aikaisemmin tietokirjaa, joka nostaisi lehtikirjoitukset vakavasti otettaviksi primaarilähteiksi niinkin monimutkaisessa prosessissa kuin suhtautuminen juutalaisiin myös Suomessa on ollut. Haapanen ei näytä ymmärtäneen, että vaikka lehtien kirjoittelu kertoo omistajiensa ja taustayhteisöjensä asenteista, sitä ei kannata pitää kritiikittä lähteenä ja tosiasioiden veroisena. Sama varauma koskee tietysti myös poliittisen poliisin arkistoja. Niissä on toki oma byrokraattinen totuuskerroksensa, mutta esimerkiksi seurattujen henkilöiden profiilit ovat mielipiteitä, eivät faktoja. Lukijalle, joka ei ole lainkaan perillä poliittisen historian vaiheista, voi Haapasen valitseman linjan perusteella syntyä vaikutelma, että hänellä on vankkaa todistusaineistoa juutalaisten kohtelusta Suomessa 1918-1945. Minusta näin ei ole.

Ehkä sitä tarkoittamatta Haapanen tulee toistuvasti todenneeksi, että luotettavaa tietoa ei ole, joten tämä ja tuo asia jäävät lukijan omien päätelmien varaan. Tämä on toki tavallista asioissa, joihin on liittynyt voimakkaita näkemyksiä jo omana aikanaan ja joitten kohdalla tietoa on pyritty sekä salaamaan että tuhoamaan. Juutalaisten kohtelu ei ennen toista maailmansotaa liikuttanut montaakaan suomalaista, mutta hävityn sodan jälkeen antisemitismistä tuli yhtäkkiä ei-toivottu ja salattava asenne. Aktiivisimmille juutalaisia Saksaan lähettäneille tuli kiire peitellä jälkiään ja kaunistella näkemyksiään. Tätä Haapanen ei näytä juuri noteeraavan, vaan sisäministeri Toivo Horellin ja Valpon pomon Arno Anthonin kaunistelevat jälkipuheet tuntuvat menneen täydestä. 

* * *

Haapanen suhtautuu juutalaisuuteen jotenkin kaksijakoisesti. Pinnalla on jonkinlainen muodollinen "sinnikkään kansan" kehuskelu, mutta juutalaisiin kohdistuneiden rodullisesti motivoituneiden rikosten käsittely on jotenkin hyvin etäännytettyä ja muodollista. Suomen juutalaisista Haapanen ei kerro oikeastaan mitään, mikä ei olisi lehtikirjoittelun ennakkoluuloista ja pahantahtoisuudesta kumpuavaa. Haapanen ei anna Suomen juutalaisille omaa ääntä ja puheenvuoroa. Analyysi siitä, miksi antisemitismi oli Suomessa yleistä koko itsenäisyyden alkuajan, jää vähäiseksi, vaikka juuri sen pohjaltahan juutalaisten karkottaminen Saksaan oli ylipäätään mahdollinen. Tältä osin Haapasen kirja on suorastaan pettymys, niin vähän hän on vaivautunut paneutumaan antisemitismin taustoihin. Sehän oli Suomessa pääosin muuten kuin kansallissosialistisesti motivoitunutta toimintaa. 

Haapasen kirjassa on varattu oma luku kysymykselle "Surmasivatko suomalaiset SS-miehet juutalaisia?". Ainakin itselleni oli vastenmielistä lukea Haapasen tekstiä, jonka päätarkoitus on vähätellä suomalaisten osuutta ja mitätöidä "teologian tohtori" André Swanströmin uudempia tutkimuksia, joissa tuodaan suomalaistenkin syyllisyyttä todistavaa aineistoa esiin. Rivien välistä käy ilmi, että oikeistohenkisyyttään muuallakin kirjassa väläyttelevä Haapanen on Mauno Jokipiin linjoilla. Eli kun yksiselitteisiä todisteita ei ole löytynyt, suomalaiset SS-miehet olivat seikkailunhaluisia nuorukaisia ilman antisemitistisiä asenteita. Haapanen ei sentään väitä, ettei mitään tapahtunut, mutta mielikuvien tasolla synninpäästö on ilmeinen.

Myös poliittisen ja sotilasjohdon asenteita Haapanen pyörittelee niin, että lukijalle jää tunne siitä, ettei oikeastaan kukaan tahtonut juutalaisille pahaa, mutta kun Saksa vaati, niin jotain piti tehdä. Haapanen kuvaa sinänsä aivan oikein juutalaisten luovuttamisen monimutkaista prosessia ja siihen liittynyttä eräiden vasemmistopoliitikkojen yritystä saada luovutukset estettyä. Jotenkin Haapanen onnistuu kuitenkin jättämään lukijan epätietoiseksi siitä, missä määrin esitetyt väitteet luovutettujen juutalaisten rikollisuudesta olivat totta ja missä määrin julkisuuteen syötettyä valhetta, jolla tosiasiallinen kuolemantuomio perusteltiin. Siltä kuitenkin näyttää, että muu hallitus pesi kätensä verestä päättämällä, että asia kuuluu Toivo Horellin toimivaltaan eikä edellytä muun hallituksen ratkaisuja.

* * *

Haapasen kirja ei tuo valoa kysymykseen siitä, missä määrin juutalaiskysymystä olisi Suomessa ollutkaan ilman saksalaisten vaatimuksia. Suomen viranomaiset totesivat useissa yhteyksissä, ettei juutalaiskysymystä ole, koska maassa oli niin vähän juutalaisia. Vähemmällä huomiolle jää, koska Haapasen kirja ei ole Suomen juutalaisten yleinen historiikki, se tosiasia, että Suomi ja mahdollisesti suomalaisten enemmistö suhtautui juutalaisiin torjuvasti ja jopa vihamielisesti jo ennen sotaa. Antisemitismi näyttää pohjautuneen ennen muuta kateuteen ja kaupalliseen kilpailuun, vaikka myös rodullista rasismia esiintyi ainakin puheissa ja lehtikirjoituksissa. Juutalaisilla ei näytä olleen Suomessa vaikutusvaltaisia tukijoita, mistä syystä heidän lukumääränsä pysyi pienenä. Eräänä seurauksena oli myös se, että Hitlerin Saksankin näkökulmasta Suomen juutalaiskysymys pysyi lillukanvarsina, vaikka sitä periaatesyistä pidettiinkin esillä.

Minusta Haapasen kirja ei avaa Suomen tai suomalaisten suhtautumista holokaustiin, toisin kuin takakansiteksti väittää. Lienee selvää, että natsien kanssa läheisessä yhteistyössä olleet sotilaat ja virkamiehet tiesivät jotain keskitysleireistä, mutta oliko kenelläkään yleiskuvaa? Oliko sellaista kovin monella saksalaisellakaan? Puolan tuhoamisleirejä ei mainostettu, vaan ne pyrittiin pitämään poissa julkisuudesta. On vaikea uskoa, että missään olisi Saksa saanut erityistä goodwilliä surmaamalla systemaattisesti juutalaisia. Juutalaisten surmaaminen herätti kyllä riemua monissa Itä-Euroopan kylissä, mutta tuskinpa ne olisivat pohjoisen aseveljen taistelutahtoa lisänneet. Joten on todennäköistä, ettei suomalaisilla yksinkertaisesti ollut mitään osallisuutta holokaustiin, lukuun ottamatta niitä pieniä ryhmiä, jotka Saksaan lähetettiin, kuka milläkin verukkeella loppujen lopuksi. Ironista on, että Haapasenkin perusteellisesti käsittelemä Walter Cohen, monen viranomaisen syvästi inhoama häsläri, ei joutunut luovutetuksi, vaikka hänen kohtalonsa jääkin kirjassa avoimeksi.

Kirjoittajat eivät aina pysty vaikuttamaan kirjojen nimeen ja takakansiesittelyihin. Tässä tapauksessa olisi varmasti kannattanut edes yrittää, sillä ainakaan takakansitekstin tekijä ei ole kirjaa lukenut. Tutkimuksellisista heikkouksistaan (tutkimusta ei ole tehty) huolimatta kirja olisi varmasti kiinnostanut monia ilman katteettomia lupauksiakin. Suomalaisen antisemitismin historiaa on jonkin verran tutkittu (Jari Hanski: Juutalaisviha Suomessa 1918-1944, 2006; Paavo Ahonen: Antisemitismi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa 1917-1933, 2017 ja Teuvo Laitila: Uskonto, isänmaa ja antisemitismi : Kiistely juutalaisista suomalaisessa julkisuudessa ennen talvisotaa, 2014). Tähän sarjaan Haapasen opuksella ei valitettavasti ole mitään erityistä lisättävää. Juutalaisia on Suomessa edelleen varsin vähän, mutta antisemitismi on silti voimissaan erityisesti kansallismielisen oikeiston piirissä.