Vihaava ei ole koskaan vapaa

Pauline Harmange on ranskalainen 1995 syntynyt bloggari, jolle onnetar hymyili leveästi, kun Ranskan tasa-arvoministeriön neuvonantaja Ralph Zurmély sai päähänsä vaatia hänen kirjansa Moi les hommes, je les déteste ("Miehet, vihaan heitä") kieltämistä varmistamatta ensin ministeriönsä tukea. Tällainen ilmainen mainos sai aikaan kohun, jonka siivittämänä kirjanen (todellisuudessa laaja essee) on nyt myös suomennettu nimellä Miksi vihaan miehiä (S&S, sujuva suomennos Saana Rusi). Kirja on pamflettimainen puheenvuoro (vai pitäisikö suosiolla sanoa puheenvyöry?) misandriasta eli naisen vihasta miehiä kohtaan. Harmangen puheenvuoro pyrkii olemaan perustelu sille, miksi misandria on hyvä juttu, eikä mitenkään verrattavissa myrkylliseen misogyniaan. Laajemmin katsoen Harmange pyrkii perustelemaan, miksi naisten kannattaisi pysytellä keskenään, erossa miehistä ja patriarkaatin pilaamasta maailmasta. Harmange kertoo olevansa itse naimisissa miehen kanssa ja että hän on seksuaalisesti biseksuaali.

Kirjasen lukeminen sujuu nopeasti, mutta sen viestien sulattaminen kommenteiksi ei niinkään. Ensimmäinen reaktioni oli tunne siitä, että Harmangen sanoma tuntuu 1980-luvun jutulta (tyyliin "Nainen tarvitsee miestä yhtä paljon kuin kala polkupyörää"). Jouduin kuitenkin tarkentamaan havaintoani, sillä Harmange korostaa ja toistaa, ettei "vanha" feministinen "miehet ovat tylsiä ja tarpeettomia" riitä, naisen vapautus miehisen hegemonian tyranniasta edellyttää kaikkien miesten vihaamista eli ideologista misandriaa. Ja totta, ihan niin pitkälle varsin harva feministiaktivisti oli takavuosina valmis menemään. Eikä viha tunteena ole senkään jälkeen oikein saanut laajaa kannatusta. Viha puheenakin on lainsäädännöllisen sääntelyn kohteena, joskaan ei yksimielisesti (monelle kiihkomielelle oma vihapuhe ei ole vihapuhetta vaan totuuden julistamista).

Pyrin seuraavassa purkamaan näkökohtia, jotka herättävät minussa vastustusta ja huolta siitä, mihin naisten oikeutettu ja tarpeellinen emansipaatio ehkä on menossa, ehkä ei. Näennäisen sukupuoleni takia joudun asettelemaan sanani niin, etten saman tien huku syytöksiin "miesselittelystä" (onnekseni blogiani lukevia on hyvin vähän). Käytän pääosin samoja termejä kuin Harmange (suomennoksessa). Olisin kiinnostunut keskustelemaan kirjasen väitteistä ja teemoista, mutta se voi jäädä haaveeksi. Ensimmäiset yritykset reaalimaailmassa eivät ainakaan ole johtaneet hedelmällisiin keskusteluihin. Olen siis tietoinen siitä, että voin jää yksin keskustelemaan tuulen kanssa.

* * *

Ensimmäinen mieleen noussut kysymys liittyy Harmangen ilmaisuun "miehet". Ehkä se tarkoittaa lähinnä aikuisia ns. cis-miehiä, mutta silti kiinnostaisi tietää, missä vaiheessa biologisesta poikavauvasta tulee vihattava "mies". Harmange ei myöskään avaa misandrian saloja suhteessa homomiehiin tai transmiehiin, biseksuaaleihin tai aseksuaaleihin miehiin. Syynä lienee se, että häntä kiinnostaa pohjimmiltaan vain päästä eroon tilanteesta, jossa patriarkaattinen (siis sukupuolella, ei omilla kyvyillä hankittu) valta on "keskinkertaisilla" miehillä, ei "upeilla" naisilla. Liian pitkälle viety analyysi olisi nimittäin voinut johtaa havaintoon, että ilmaisun "miehet" käyttäminen on epätarkka ja leimaava yleistys. Esseessä ei tietenkään voi käsitellä kaikkea, mutta keskeisen käsitteen jättäminen määrittelemättä on tuskin vahinko.

Toinen Harmangen ajattelun ongelmallinen piirre on sen historiattomuus. Kukaan tuskin kiistää sitä, että naisten kohtelun historia sisältää karmeita lukuja, joista osa jatkuu edelleen joissakin maapallon osissa ja kulttuureissa. Tuntuu kuitenkin kohtuuttomalta jopa bloggarilta perustella tämän hetken ratkaisuja koko ihmiskunnan historian painolla. Naisten rooli eri aikoina ja kulttuureissa on vaihdellut, vaikka onkin ilmeinen historiallinen totuus, että vallitseva malli on ollut miesten hegemonia. Harmange ei tunnu myöskään pitävän mahdollisena, että Ranskan tilanne ei ole välttämättä sama kuin tilanne kaikissa muissa maissa, vaikkapa Pohjoismaissa. Historiaton yleistäminen on kätevää, mutta ajatteluna huteraa.

Kolmas erittelemättä jäävä asia on biologia ja ihmisten perimä. Harmange näyttää pitävän ihmistä – tai ainakin miestä – puhtaasti historiallisena konstruktiona tai jopa itse valittuna ja harkittuna yhteiskunnallisen roolin toteuttajana. Biologisella perimällä – jolle ihminen ei voi juuri muuta kuin yrittää hillitä sen aiheuttamia ikävyyksiä – Harmange ei anna oikein mitään roolia. Häntä ei myöskään kiinnosta se, kuinka yleistä miesten keskuudessa esimerkiksi seksuaalinen välivalta on. Yhtenä nippuna kaikki "miehet" ovat vastuussa joidenkin miesten väkivaltaisuudesta, vaikka esimerkiksi raiskaukseen syyllistyneiden miesten osuus koko miesväestöstä lienee vain joitakin prosentteja. Suurin osa miehistä ei syyllisty raiskauksiin, vaikka jotkut syyllistyvät. Seksuaalirikoksiin syyllistyneistä 95 % on  Suomessa miehiä, mutta uhrikokemuksia väkivallasta on naisilla ja miehillä suunnilleen yhtä paljon. Miehenkin voi raiskata.

* * *

"En lähtökohtaisesti juuri pidä miehiä arvossa." (s. 9) Harmange ei edes yritä peitellä sitä, että hänen misandriansa ei perustu pelkästään itsepuolustukseen, vaan taustalla on myös sosiologisesti varsin hutera ajatus "kaikkien miesten" yhteisestä huonoudesta naisiin verrattuna. Hänen mielestään miehet ovat "väkivaltaisia, egoistisia, laiskoja pelkureita" (s. 10), mutta misandrian saldo on nolla kuollutta ja nolla loukkaantunutta. Tämä arvio on tietysti helppo kumota niitten miesten äänillä, jotka ovat kokeneet omakohtaisesti fyysistä tai henkistä väkivaltaa naisten taholta (kuolleet eivät äänestä, mutta heidän nimensä löytyvät tilastoista). Harmange ei kuitenkaan löydä itsestään empatiaa miesten kokemuksia kohtaan. Ilmeisesti jokainen mies on huonon kohtelunsa ansainnut pelkästään olemalla "mies". Yleistykset kuuluvat tiiviiden esseitten tekniikkaan, mutta Harmange tuntuu vakavasti uskovan olevan perusteltua puhua "kaikista miehistä".

Harmange perustelee misandriaa myös väitteellä, että "keskinkertaiset miehet" vievät kaiken tilan naisilta (jotka ovat jotenkin lähtökohtaisesti ei-keskinkertaisia eli "upeita"). Tässä on varmasti perää. Monilla miesvaltaisilla aloilla nainen joutuu edelleen todistamaan pätevyytensä vahvemmin kuin mieskollega. Mutta ajatus siitä, että kaikki miehet olisivat "keskinkertaisia" ja kaikki naiset "upeita", on niin lapsellinen, ettei uskoisi sellaisen pohjalta voivan rakentaa minkäänlaista toimintaohjelmaa. Niin Harmange kuitenkin tekee, kun hän hahmottelee johdonmukaisesti sovelletun misandrian muutosvoimaa. "Meillä on täysi oikeus vihata miehiä ja kaikkea, mitä he edustavat. Se tuottaa myös valtavasti riemua. - - Uskon, että misandria avaa meille mahdollisuuden rakastaa naisia (ja itseämme) kaikin mahdollisin tavoin. Ja uskon, että tämä rakkaus ja sisaruus vapauttaa meidät." (s. 65)
Silti ihan määritelmällisesti suurin osa ihmisistä on "keskinkertaisia", myös naisista. Jos "kaikki naiset" ovat "upeita", termi "upea" pitäisi määritellä ei-gaussilaisella tavalla.

Minulla ei ole käsitystä siitä, millaista kannatusta Pauline Harmangen ajattelu mahdollisesti nauttii heteroseksuaalisesti suuntautuneiden naisten keskuudessa meillä tai Ranskassa. Se on kuitenkin asia, joka kiinnostaa itseäni enemmän kuin misandria sinänsä. Elämme edelleen – myös Suomessa – yhteiskunnassa, jossa aito tasa-arvo (= juridisella tai binäärisellä sukupuolella ei ole määräävää merkitystä missään ihmiselle tärkeässä asiassa) on tavoite, ei voitettu kanta. En osaa kuitenkaan nähdä mitään tavoiteltavaa yhteisössä, jossa miehet ja naiset elävät toisistaan erillään ja vuorovaikutuksetta. En myöskään pysty kokemaan vihaa voimana, joka tuottaa mitään aidosti hyvää ja kestävää. Harmangen vihan logiikka voi toimia yksilön tasolla, mutta tuskin yhteisöllisesti, koska kokemuksemme ovat niin monimutkaisia ja erilaisia. Vihaava ihminen ei ole silti koskaan vapaa.