Arjen antirasismista

Tämän tekstin sisältämän ajatusleikin sytykkeenä on toiminut antologia Rasismi, valta ja vastarinta : Rodullistaminen, valkoisuus ja koloniaalisuus (Gaudeamus 2021). Erittäin suuren kirjoittajajoukon tekstit on toimittanut kirjaksi kolmikko Suvi Keskinen (etnisten suhteiden professori, Helsingin yliopisto), Minna Seikkula (tutkimuskeskus CEREN, Helsingin yliopisto) ja Faith Mkwesha (Svenska social- och kommunalhögskolan, Helsingin yliopisto). Näkökulmat ovat varsin globaaleja, vaikka myös Suomen romanit ja saamelaiset ovat mukana. Kun kannatan lämpimästi lähes kaikkea antologiassa käsiteltyä antirasistista ja -kolonialistista toimintaa, on tylsää joutua toteamaan, ettei näitä tekstejä selvästikään ole kirjoitettu ensi sijassa niille, joiden näkemyksiä pitäisi muuttaa, vaan lähinnä valmiiksi samanmielisille. Akateeminen jargon on paikoin musertavan vaikeakulkuista ja hankalasti hahmotettavissa sillekin, joka elelee ja lukee yliopistollisen loppututkinnon muka koulimana. Ideologinen itsevarmuus kitkeröityy mielestäni ajoittain ylimielisyydeksi, jota ei itse ehkä enää hahmoteta. Ymmärrän, ettei tämä (pääosin naisista koostuva) kirjoittajajoukko halua esiintyä enää koskaan nöyrän roolissa. Maailman ja totuuden monimutkaisuus voisivat kuitenkin ansaita hiukan enemmän kunnioitusta.

En edes yritä analysoida antologian yksittäisiä kirjoituksia, joista monilla on myös paljon vahvuuksia ja annettavaa sillekin, joka ei ole kuplaantunut akateemisen kielenkäytön maailmaan. Tartun yksityiskohtaan, joka edustaa minulle ideologista vauhtisokeutta ja haluttomuutta (toivottavasti ei kyvyttömyyttä) hahmottaa pitkän sodan taktisia ja strategisia vaatimuksia. Tarkoitan harkiten synnytettyjä kiistoja, joille on yhteistä takautuva tuomitseminen vähäisen todistusaineiston ja vahvan jälkiviisauden voimalla. Olen sitä mieltä, että näennäisistä taktisista osavoitoista (Brunberg & Co) huolimatta tämä toimintatapa heikentää mahdollisuutta rakentaa antirasistista rintamaa niiden keskuudessa, jotka yleensä vetäytyvät syrjään. Vanhoista teksteistä, kuvista ja peleistä rakennettu takautuva syyllisyys ei kasvata yhteistä rintamaa, vaan heikentää sen rakentamisen mahdollisuuksia. Kiihkeimmät barrikadin reunalla eivät tätä hevin usko, eikä sen todistaminen olekaan helppoa. Joudun siksi kirjoittamaan niitä vastaan, joiden puolella olen ja joiden voittoa itsekin tavoittelen.

* * * * *

"Joulumarkkinoille on ilmestynyt uusi peli, jolle sen kehittäjä, suomalainen Mari Kannerla on antanut arvoituksellisen nimen Z:n tähti. Pelialustana toimii kuvitteellinen Z:n maanosa, joka ulottuu kylmiltä seuduilta oikein lämpimiin tarjoten siten vaihtelevat olosuhteet pelaajille ja jatkuvasti yllättäviä yksityiskohtia kulttuurin, maantieteen, geologian ja kasvitieteen harrastajille.

Pelin ideana on kiertää Z:n maanosaa perinteisen, tasapuolisuudessaan armottoman arpanopan tahdissa. Tavoitteena on löytää äärimmäisen harvinainen kasvi, Z:n tähti, joka on niin harvinainen, etteivät edes kasvitieteilijät ole varmoja siitä, mistä sen voisi löytää. Matkan varrella pelaajat kyllä löytävät harvinaisuuksia, joita ei-kaupalliset museot lunastavat kokoelmiinsa kartuttaen näin matkalaisten kunniakirjojen kokoelmaa.

Koska Z on kuvitteellinen maanosa kuvitteellisine ja täysin ei-rodullistettuine asukkaineen (joita kuvaavat satunnaisgeneraattorin valitsemista väriviivoista koostetut tikkuhenkilöt), eläimineen ja kasvilajeineen, myös kaikki paikannimet ovat mielikuvitusta kiihdyttävän eksoottisia, mutta turvallisen historiattomia. Liikkeelle saa lähteä mistä tahansa maantieteellisesti nimetystä pisteestä. Koepelissä suosittuja lähtöpaikkoja olivat mm. pohjoisessa ääripäässä sijaitseva Sal Alainen, kuten myös mantereen keskellä oleva Tumma Wes ja idyllinen Sluck-O.

Maanosan ihmiset elävät sopuisasti ilman valtiollisia rajoja ja pelaajatkin saavat valita laudalla liikkuvan avatarinsa vapaasti Unicode-merkeistä, mutta jokunen inha eläinpeto on sentään pelaajia vaanimassa ja puhdasta sattumaa rajoittamassa. Kunnioituksesta oikeita petoja kohtaan Mari Kannerla on keksinyt kolmelle elementille omat kuvitteelliset petonsa, joita matkustavaisen on syytä vältellä (vaikka eihän se arpanoppa paljon valinnanvaraa anna): paarmankka uhkaa ilmasta, nilvikkä vaanii vesissä ja maalla mönkii muinaiset dinot lastenkamariin jättävä kuusijalkainen jättiosmo. Sitä ei ilman arvokasta kunniakirjaa voi ohittaa.

Z:n maanosassa ei olla rahavallan vankeina, vaan liikkuminen on kaikille tasapuolisen hidasta kävelemistä, oikoteitä onneen eli nopeaan ihmekukan etsimiseen ja löytämiseen ei ole. Vaikka Z:n tähden löytäjä on virallisesti pelin voittaja, moraalisen voiton saa eniten kunniakirjoja kerännyt. Pelillä on siis selvä moraalinen opetus. Kärsivällinen luonnon ja kulttuurin ihmeitten kerääminen on yhtä arvokasta kuin satunnaiseen onnenkantamoiseen perustuva Z:n tähden löytäminen. Näinhän pitäisi olla oikeassakin elämässä!"

* * * * * 

Kysymys on myös siitä, mistä päätetään puhua ja mihin kiinnittää yleistä huomiota.

• Suomen valtion saamelaisiin kohdistama kolonisaatio aikojen alusta nykyhetkeen on vakava puheenaihe ja todiste raskaasta valtiollisen rasismin taakasta.  
• Suomen yritys kolonisoida Itä-Karjala 1918-1944 on vakava puheenaihe ja todiste rakenteellisesta rasismista, joka ei ole suinkaan kadonnut historian usvaan ja utuun. 
• Suomen romaneihin kohdistuva etninen syrjintä on vakava puheenaihe ja todiste siitä, että Suomessa on samanlaisia syvälle ajatteluun ja rakenteisiin uponneita etnisen rasismin ilmiöitä, kuten mm. mustaihoisiin ihmisiin kohdistettu rotusorto Yhdysvalloissa. 
• Vaatimukset rajan sulkevan aidan rakentamisesta ovat vakavan keskustelun paikka ja todiste siitä, että rasistinen suhtautuminen "muihin" on elävää todellisuutta myös Suomessa vuonna 2021 (aitaa ajaa näkyvimmin entinen sivistyspuolue Kokoomus, ei avoimen rasistinen Perussuomalaiset). 
• Poliisin usein avoin arjen tuki äärioikeistolaisuudelle ja rasistisuudelle on vakava ongelma, johon ei haluta tai kyetä puuttumaan. Molemmat mahdollisuudet ovat huonoja.
  

Pepin isä, jäätelöpuikkojen ja pusujen nimet tai Afrikan tähti eivät mielestäni ole aidosti vakavia puheenaiheita. Ne ovat sijaistoimintaa, jolla kuitenkin saadaan huomiota ja julkisuutta enemmän kuin vakavilla aiheilla. Arjen rasismin kuvastimina ne edustavat ajattelua, jossa takautuvan teksti- ja kuva-analyysin keinoin muutetaan menneen aikakauden "viattomuus" nykyhetken syyllisyydeksi. Minusta pitäisi punnita tietoisesti solvaavat ilmaisut ja kuvat (niitäkin on) eri vaa'alla kuin ne, joiden semanttinen sisältö on selvästi muuttunut ajan myötä tavalla ja joiden käyttöä siksi on syytä harkita. Jos tätä eroa ei osata tai haluta tehdä, ei mielestäni oteta asiaa riittävällä vakavuudella.

Arjen rasismi on pohjimmiltaan vallankäyttöä ja kiistelyä siitä, onko "muilla" ihmisarvoa vai ei. Me suomalaiset emme ole mitenkään syrjässä tästä. Emme ole mitenkään poikkeuksellisen vähän rasistisia. Meillä ei vaan mikään etninen vähemmistö ole koskaan uhannut valkoisen miehen valtaa. Siksi täällä ei ammuta vähemmistöön kuuluvia nuoria miehiä tuosta vaan. Mutta poliisi on jo osoittanut, että äärioikeistolainen vähemmistöviha on valmiina odottamassa hetkeä, jolloin on virallinen lupa ampua. Siihen asti suojellaan tarkasti natsien kansalaisvapauden toteutumista ja nuorten miesten väristä riippumatta heidät heitetään putkaan, jos väkivallaton mielipide uhkaa esimerkiksi yhdysvaltalaisen kanantappofirman taloudellista etua.

Kolonialismissa ja rasismissa ei ole kysymys oikeuksista vaan vallasta. Kun kolonialistit löysivät tiensä heille tuntemattomiin paikkoihin, joissa oli jotain ryöstettävää, he eivät uppoutuneet opiskelemaan ja ymmärtämään itselleen uusia asioita. He keskittyivät alistamaan valtansa alle tuntemattoman paikan ihmiset, eläimet, kasvit ja mineraalit. He keskittyivät ryöstämään ja tuhoamaan tuhansia vuosia kukoistaneet kulttuurit ja niitten henkiset saavutukset ja tyrkyttämään tilalle omaa mitätöntä uskontoaan. Joskus pelosta ja typeryydestä, usein silkasta ahneudesta (ja typeryydestä). He keskittyivät valtaamaan alueita nimeämällä ikivanhat paikat uusilla nousukkaiden nimillä. Kolonialisteja ei innostanut uusien paikkojen löytämisen ilo ja riemu, vaan teknisesti ylivoimaisen väkivallan takaaman ryöstämismahdollisuuden toteuttaminen. Nuo miehet eivät olleet sivistyksen, vaan brutaalin vallanhimon lähettejä. Heissä ei ollut eikä ole mitään ihailtavaa. Kuten ei ole meissäkään, jos emme myönnä osuuttamme historiallisissa vääryyksissä ja keskity jatkossa toimimaan toisin.

Rosa Emilia Lemberg (o.s. Clay, 31. elokuuta 1875 Omaruru – 1959 Covington, Michigan, Yhdysvallat) oli opettaja, laulaja, näyttelijä, kuoronjohtaja ja teatteriohjaaja, joka oli 1900-luvun alkupuoliskon merkittävimpiä amerikansuomalaisen työväenliikkeen kulttuurivaikuttajia lähes 50 vuoden ajan. Namibiassa syntynyt Lemberg asui 1800–1900-lukujen vaihteessa myös Suomessa, jossa hän valmistui opettajaksi ja työskenteli myöhemmin ammatissaan muutaman vuoden ajan. Rosa Clay kohtasi Suomessa runsaasti arjen rasismia, vaikka myös arvostusta. Näytelmäkirjailija Lauri Lembergin kanssa Clay solmi avioliiton vasta Yhdysvalloissa. (Wikipedia https://fi.wikipedia.org/wiki/Rosa_Lemberg)