Je suis petit bourgeois

Anna Kontulan kirja Pikkuporvarit : Pohdintaa aikamme hengestä (Into 2021) valmistui selvästi otollisella hetkellä. Moni aito pikkuporvari heiluu huolestuttavasti fasismin imelän houkutuksen portailla, mutta myös moni pikkuporvarillisuutta sanoissa vastustava on voinut huomata itsessään piirteitä, joita Kontula kirjassaan "parjaa", kuten hän itse tyylilajinsa määrittelee. Onkin terveellistä lukea pikkuporvarillisuuden yleisyydestä sekä muissa että varsinkin itsessä. Sillä vaarallisinta on tietysti juuri sellainen pikkuporvarillisuus, johon muka kukaan ei ole syyllistynyt. Kontulan tekstiä on ainakin Twitterissä kehuttu silmiä avanneena kokemuksena. Ja sitä se varmasti monille meistä vasemmistolaisista pikkuporvareista on, kunhan pääsee alun taustoituksesta itse parjaamisjaksoihin.

Kontulan kirja on ja ei ole pamfletti. Lyhyehkö teksti on tuottanut sankan viiteapparaatin ja muhkean kirjallisuusluettelon. Silti on totta, että päästessään parjaamaan pikkuporvarillisuutta Kontula lieventää tieteellistä kirjoitustapaa ja päästää poliittisen kolumnistin valloilleen. Minusta ratkaisu tuntuu järkevältä. Pelkkä muodollinen tutkielma jäisi epäkiinnostavaksi ja teoreettiseksi, ehkä jopa epäuskottavaksi. Itse peruskäsite on niin liukas ja epämääräinen, että ilman elävää konkretiaa se katoaa pian nurkan taakse – ja pikkuporvari voi taa hengähtää. 

Anna Kontula parjaa pikkuporvarillisuutta viiden pääotsikon alla: Hallinnan harha – Ulkokultaisuus – Mukavuudenhalu – Pikkuporvarillisuuden ekspansio ja Pikkuporvarillisuuden veto. Tuskin yksikään lukija pääsee näistä luvuista läpi ilman pientä punerrusta poskipäillä ja lievää pahempaa hikoilua. Karu tosiasia on, että me vauraan länsimaan asukkaat olemme kaikki jollain tavalla pikkuporvareita, ja juuri tämän osoittaminen on Kontulan kirjan tärkein anti. Kysymys ei ole "niistä" tai "noista", vaan meistä. Pikkuporvari, joka kuvittelee olevansa kaiken pikkuporvarillisuuden ankara vastustaja ja moisen yläpuolella, on se vaarallisin.

* * *

Olen itse pahasti kontrollifriikki, turvallisuushakuinen ja taipuvainen järjestämään maailmaa hallittaviin lokeroihin. Olen kirjastonhoitaja, sihteeri ja viimeisen päälle "turhia" riskejä karttava nojatuolimatkaaja. Jännitän kaikkea matkustamista, myös lyhyitä ja rutiininomaisia. Koskaanhan ei voi tietää, mitä voi tapahtua pienen kotipiirin ulkopuolella. Minulla on mielestäni myös hyviä perusteluita hallinnan ja järjestyksenpidon halulleni. Esimerkiksi, jos ei ensin ole järjestystä, mitä iloa sen sotkemisesta voisi olla? Taiteellinen luovuus ei synny sekasotkusta vaan siitä, että omat ja muiden löydöt ovat saavutettavissa ja kasattavissa uudelleen ennen näkemättömillä ja kuulemattomilla tavoilla. Ja nykyään, vaikka ei ennen, maailmanmatkailu on ekologisesti itsekästä ja lyhytnäköistä touhua, joka on syytä jättää jokahenkilön to do -listalta pois.

Toisaalta en taida olla hirveän ulkokultainen. Olen kapinoinut jo lapsena sitä vastaan, että "joku muu" saa määrätä, mikä on oikein tai väärin, mikä on kiinnostaa ja mikä ei ja varsinkin, että tuo joku muu saisi määräillä, miten pukeutua ja käyttäytyä. Minusta tulikin ensin hippi ja sitten monen sortin radikaali, koska olen halunnut tehdä toisin. Harvoin se on ollut omaperäistä, mutta aika usein kyllä toisin. Inhoan kulisseja ja niihin liittyvää häpeän tuntoa. Inhoan kunniamerkkejä ja vielä enemmän niiden ottamista jotenkin tosissaan. Vaaraa kutsusta Linnan juhlille ei ole ollut, mutta myöskään avecina en ole moiseen tasavaltaisuuden pilkkaan suostunut osallistumaan. Rahaan olen suhtautunut aina harmitellen sen vähyyttä, en kiihkeästi. En ole koskaan tehnyt mitään pelkästään rahan takia. En usko, että minua voisi ostaa tekemään mitään periaatteideni vastaista (en voi varmasti tietää, houkutuksia on ollut niin vähän, otan vastaan tarjouksia).

Mutta mukavuudenhaluinen olen, ainakin nykyään raihnastuneena eläkeukkona. Eikä minulla ole siihen edes mitään selityksiä. Olen ns. hypotenuusamies, kävelen aina lyhintä mahdollisuutta reittiä, valitsen polkupyörän kävelemisen sijaan ja vältän ulkoilua sateella ja kovalla pakkasella (ja tuulella). Stressaannun elämän tavallisistakin häiriöistä kuten metelistä, roskaisuudesta, häiriköivästä käyttäytymisestä, kerjäläisestä S-Marketin ovella (haluaisin auttaa, mutta uskon tietäväni, että kerjäyslantit vain sementoivat vallitsevan kurjuuden) ja nuorten nättien henkilöiden nättiyden pilaavasta meikkilastista. Toisaalta puutun hyvin herkästi häiriköintiin julkisissa, kaikenlaiseen pienempiin kohdistuvaan kiusaamiseen ja muihin ihmisoikeusrikkomuksiin. On jokin raja, jonka toisella puolella se oma mukavuus ei olekaan ykkönen. Ilahdun aina, kun huomaan näin käyvän.

* * *

Kannatan rajoituksia vapaaseen ilotulitusoikeuteen, mutta en itseni, vaan paukkupelosta kärsivien ja täysin viattomien koirien takia. Minusta ihminen olkoon vapaa hankkimaan iloa ihan mistä tahansa, kunhan se ei haittaa muita. Hillitön ilotulitus haittaa, keskitetty tulitus yhdestä paikasta ei. Samoin tupakointi, jossa ulos puhalletaan myrkyllisiä ja pahanhajuisia kaasupilviä, haittaa. Jos opettelette pitämään savut sisällänne, vaikenen. Pidän graffiteista, mutta inhoan historiallisten ja muuten esteettisesti viehättävien pintojen sotkemista tägeillä ja muulla tuhrimisella. En käytä itse mitään päihdettä (marsipaania ei vielä sellaiseksi laskettane), mutta kannatan nykyisten tekopyhien huumelakien muuttamista sallivammiksi. En sen sijaan kannata kapitalismin oikeutta nylkeä työntekijän matalaa palkkaa entistäkin ohuemmaksi, en lääkejakelun yksityisomistusta ehkä myöskään kaupallista vakuuttamista.

Pidän itseäni osittain tyypillisenä pikkuporvarina, osittain pikkuporvarin täydellisenä vastakohtana. En omista asuntoa, autoa tai kesähuvilaa, minulla ei ole omaisuutta eikä velkaa. Äänestän vaaleissa kommareita tai Vasemmistoliittoa, en koskaan porvaria. Pukeudun epäsiististi (siis mukavasti), kiroilen julkisesti enkä häpeä vaihtaa uimarannalla vaatteita ilman pyyhkeeseen kietoutumista. En perusta vuotuisjuhlista (pieniä lapsia ei enää ole), olen uskonnoton ja kirkonvastainen, en käy päivittäin suihkussa enkä tykkää puuroista (joita ei voi pureskella). En juuri piittaa siitä, mitä minusta ajatellaan tai takanapäin supatellaan (tuskin edes supatellaan). Musiikki- ja muu taidemakuni eivät kuulu muille ja uskallan avoimesti vaatia Marskin patsaan siirtämistä muualle arvostamaani Postitaloa rumentamasta. Ehkä pelkästään se tekee minusta ei-pikkuporvarin?

Edellä käyttämästäni tekovitsikkäästä tyylistä riippumatta pidän hyvänä ja tärkeänä, että pikkuporvarillisuudestakin puhutaan. Pikkuporvarin ulkokultaisuus nyt harvemmin aiheuttaa muuta kuin myötähäpeää. Mutta kun aikaisemmin sivistysporvaria äänestänyt pikkuporvari on niin peloissaan, että äänestää äärioikeistoa liehittelevää puoluetta kuten Perussuomalaisia, täytyy olla ihan oikeasti huolissaan. Vaikka pikkuporvari pelkää usein ihan turhia, itse pelkoa ja sen aiheuttaa paniikkikäyttäytymistä täytyy kohdella todellisina ongelmina. Porvarimedian viime vuosina harrastama pelkojen lietsominen voi johtua pelkästään klikkijournalistisista tarpeista, mutta oli syy mikä hyvänsä, sen seurauksena on pikkuporvarin hätääntyminen ja radikalisoituminen. Ei niin, että pikkuporvari itse lähtisi 6.12. käsi Hitler-tervehdyksessä marssimaan. Mutta hän saattaa äänestää vaaleissa sitä radikaalia toimen miestä, jonka siellä marssimassa näki.