Jokainen elämä on arvokas

Elisa Aaltolan ja Birgitta Wahlbergin toimittama antologia Me & muut eläimet : Uusi maailmanjärjestys (Vastapaino 2020) on tärkeä, vaikka ei helppolukuinen katsaus uusiin tapoihin lähestyä eläinten ja toislajisen ihmisen suhteeseen. Monet kirjan lähestymistavat ovat itselleni uusia ja ehkä vähän outojakin, ehkä myös hitusen akateemisia. Kokonaisuutta hallitsee kuitenkin selkeä pyrkimys nähdä ja ymmärtää eläinkunnan roolit uudella tavalla. Tuo uusi tapa ei ole yhdellä käsitteellä kuvattavissa, mutta sille on olennaista purkaa perinteinen, sanoisinko suorastaan raamatullinen ajatus ihmisestä "luomakunnan" ja sen myötä myös eläinten hallitsijana, ylä- ja ulkopuolella olevana hegemonina.

Kirjan tutkijat (toimittajien lisäksi Otto Latva, Heta Lähdesmäki, Liisa Kaski, Limppu Witick, Marianna Koljonen, Maria Helena Saari, Helena Ääri, Outimaija Hakala, Elli Lehikoinen, Tiina Ollila, Tarja Koskela ja Saara Kupsala) edustavat hyvin erilaisia näkökulmia, eikä tässä ole tarkoitus oman vähäisen kompetenssin takia edes yrittää niiden kaikkien esittelyä saati analyysiä. Kirja pakotti kuitenkin ajattelemaan monta kertaa sitä, miten ratkaisevassa asemassa suhteemme muihin eläimiin on kielen kautta muotoutunut etäännytys, joka erityisesti ikävistä asioista puhuttaessa hallitsee kieltä. Kielellinen etäännytys ja suoranaiset kiertoilmaisut eivät toki ole käytössä pelkästään suhteessamme eläimiin, mutta eläinpuheemme valheellisuus tuntuu keskimääräistä voimakkaammalta.

Tiina Ollilan kirjoituksessa Kielellisesti loppuuntuomitut tuotantoeläimet (s. 213) kuvataan hätkähdyttävällä tavalla kielipeliä, jonka avulla eläimen murhaaminen, teurastaminen, silpominen ja tuotteistaminen häivytetään silloinkin, kun tuotantoeläinten kohtelusta suostutaan ylipäätään puhumaan. Mielenkiintoinen on Ollilan havainto, ettei teurastajien työstä ja ajatuksista ole juuri lainkaan kirjallisuutta. Vaistomaisesti tiedämme, että teurastajan työ on sellaista, josta ei parane puhua, koska väkivaltaa, kipua, ahdistusta, tuskaa, verta ja muita eritteitä ei kerta kaikkiaan voi välttää. Siksi on parempi vaieta, kääntää selkä ja katse.

 * * *

Paitsi että voidaan välttää, kun käytetään kiertoilmaisuja ja kaunistellaan konkreettisia tekoja. Tehotuotannossa eläimet eivät kuole. Ne "lopetetaan" tai "tainnutetaan", ei tapeta. Niitä "poistetaan" ja "hävitetään", mutta ei tapeta. Pelkästään teurastamolle kuljetus naamioidaan, eläimet "lähtevät matkaan" tai "tien päälle" ja tuottamaton lehmä "lähtee autoilemaan" tai "joutuu makkaratehtaalle". Kuolemasta saa näissä yhteyksissä puhua vain, kun kyseessä on tapaturma tai pedon toiminnan seuraus. Pedot tappavat tuotantoeläimiä, eivät ihmiset. Todellisuudessahan jokaisen teurastetun eläimen kohdalla oikea termi olisi murha, murhaaminen eli tavoitteellinen (tahallinen) ja suunnitelmallinen (harkittu) hengen vieminen. Mutta kuten jo Wikipedian määritelmässä tehdään verbaalinen taikatemppu: eläintä ei voi murhata, vain ihmisen.

Samaa logiikkaa jatkaen meidän pitäisi puhua joukkomurhasta ja massamurhaamisesta. Vuonna 2015 Suomessa kasvatettiin ja massamurhattiin 117 miljoonaa broileria eli ihmiselle maistuvaksi lihaksistoksi jalostettua kanaeläintä. Tästä näkökulmasta broileriteollisuus on myös ritualisoitua joukkomurhaa, jossa uhrien muistoa kunnioitetaan syömällä niiden liha ei tavoilla maustettuna. Rituaalia johtava papisto koostuu sekä rahan keräävästä omistajistosta että surmatyöt käytännössä hoitavista palkkamurhaajista eli teurastajista. Joukkomurhattavat eläimet eivät ole meille yksilöitä, joilla olisi nimi ja mieli. Jos on, kyseessä on lemmikkieläin, jota ei myöskään tapeta, vaan se ehkä lopetetaan, haudataan läheisten surressa ja läsnä ollessa paikkaan, jonne voidaan palata kunnioittamaan eläimen muistoa. Se voi jopa olla hän, tuo suurin inhimillinen kielellinen myönnytys.

Tiedämme edelleen elävien pienten kansanryhmien perinteestä, että ihmisen suhde eläimiin voi olla kunnioittava ja arvostava, vaikka siihen sisältyisi "petomaista" käyttäytymistä eli metsästystä ja kalastusta. Vielä sata vuotta sitten kesällä hellitty possunpulliainen oli jouluksi melko pakko lahdata, jotta perheelle riitti syötävää pitkän talven yli. Mutta siitä on laadullinen harppaus teolliseen joukkomurhaamiseen, jonka ensisijainen tarkoitus ei ole enää pitää ihmisiä hengissä, vaan kerätä valtavasti rahaa ihmisen lihanhimolla. Jotta minä voin herkutella Savonlinnan torilla vastapaistetuilla muikuilla, jonkun täytyy ensin suorittaa muikkujen keskuudessa keskisuuri massamurha. Broileriteollisuus ei ole kehittynyt pelastamaan suomalaisia nälkäkuolemalta, vaan tarjoamaan keinotekoisen edullista (broilerien kurjilla olosuhteilla halvennettua) vaaleaa ja mietoa eläinproteiinia sopimuksella, etteivät lihaa ahmivat puutu tuotantoeläinten julmaan kohtaloon ja kohteluun.

* * *

Edustan itse sitä melko jyrkkää kantaa, ettei ihmisen ja muun eläimen välillä pitäisi tehdä eroa ja rakentaa seinää. Olen valmis lähtemään siitä, että eläimille kuuluvat samat oikeudet kuin ihmisellekin, koska me olemme yksi eläinlaji muiden joukossa. Joudun kuitenkin puhumaan eettisesti ristiriitaisesti ja tekopyhästi, koska olen edelleen ns. sekasyöjä, ajoittaista lihanhimoaan häpeävä moralisti. Eläinten inhimillinen kaltoinkohtelu kauhistuttaa ja ahdistaa minua, koska pohjimmiltaan näen lemmikkien pitämisenkin vangitsemisena, orjuuttamisena ja ainakin ajoittaisena nöyryyttämisenä, jopa kiduttamisena. Tunnen tilapäistä helpotusta, kun katson videoita Tuulispäästä ("Jokainen elämä on arvokas" https://tuulispaa.org/, tue!) ja muista tuotantoeläinten turvapaikoista. Mutta tiedän, että maailman tuulispäät ovat hiekanjyväsiä tehotuotannon murhaavalla hiekka-aavikolla.

Henkilökohtaisesti olisin valmis uuteen maailmanjärjestykseen vaikka heti. Luopuisin ongelmitta kaikista eläinperäisistä hyödykkeistä (juusto olisi se vaikein), jos tietäisin ihmisen lopettaneen eläinten sortamisen, kaltoinkohtelun ja alistamisen. Ymmärrän ajatuksen akuutin epärealistisuuden, mutta en pidä itse tavoitetta mitenkään epärealistisena. Ehkä jo lähitulevaisuudessa elävistä eläimistä peräisin oleva proteiini on kallista ja epäeettisenä pidettyä ravintoa, jonka korvaa synteettinen liha ainakin joksikin aikaa. Sen jälkeen ihminen voisi antaa luonnon takaisin ja luopua ekologisesti kestämättömästä maankäytöstä. Mutta muutos ei tapahdu itsestään, vaan kovalla työllä, valistuksella ja propagandalla. Eläimet eivät itse sitä kykene organisoimaan, vaikka ilman kuvia eläimistä ehkä mikään puhe ei auttaisi.

Eläinten pelastaminen ihmiseltä ei ole muista globaaleista haasteista erillinen eettinen kysymys. Tehotuotannolla ja säälimättömällä eläinsuhteella on suora yhteys niin ilmastonmuutokseen kuin käynnissä olevaan eläinlajien sukupuuttoaaltoon ja biodiversiteetin nopeaan heikkenemiseen. Vaikka ei olisi valmis kutsumaan äkäisenä tuijottavaa vuohipukkia häneksi, pidemmällä tähtäimellä eläinten oikeuksien ja lajiläheisyyden tunnustaminen on jokaisen ihmisen edun mukaista. Eläinten riistäminen on osoittautunut umpikujaan johtavaksi valinnaksi. Viisas ihminen ei törmäile umpikujassa vaan etsii uusia teitä. Mieluiten yhdessä muiden eläinten kanssa.