Voiko snobbaileva elitisti olla sivistynyt?

Kirjailijaksi muuntautunut Kansalliskirjaston eläköitynyt ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm on tarttunut rohkeasti aiheeseen, johon ei ole tainnut olla tungosta tai muilla kiirettä tarttua. Mies jolla oli Matti Klingen kasvot (Otava 2024) saa lukijan oitis pohtimaan, miten kohde olisi itse suhtautunut tällaiseen kaunistelemattomaan läpileikkaukseen (joka ei ole elämäkerta, kuten Ekholm korostaa). Ehkä tyytyväisenä myhäillen tai ehkä kovasti tuohtuneena jonkin pienen asiavirheen tai tyylirikkeen takia. Ekholm ehti tuntea Klingen parin vuosikymmenen ajan ja oli lähemmin tekemisissä tämän kanssa, kun tuli aika siirtää arkistot Kansalliskirjaston hellään huomaan (tosin Ekholmin harmiksi ei kaikilta osin vapaasti tutkittavaksi ainakaan vielä – ymmärrän kirjastonhoitajan harmituksen, myös aitoa elämäkerta mahdollisesti suunnittelevan puolesta; sehän ei suju, jos osa lähteistä on perikunnan luvan takana). Ekholm tulee Klingen kanssa toimeen, vaikka tämä oli sanonut suoraan, ettei Ekholm ollut hänen valintansa ylikirjastonhoitajaksi (Ekholmin syntinä oli siirtyminen Helsinkiin "maaseudulta" eli Jyväskylästä!).

Kirjassa yhdistyvät kolmen tai neljän ryhmän mietteet. Keskiössä on tietenkin Matti Klingen oma ajattelumaailma, tässä tapauksessa tosin Ekholmin suodattamana ja toimittamana. Kaikeksi onneksi kirjassa on myös runsaasti kirjoittajan omia luotauksia, jotka ovat myönteisessä mielessä varsin henkeviä ja tekevät aidosti kunniaa kohteensa parhaille ominaisuuksille, laajalle lukeneisuudelle, suurten linjojen ajattelulle ja kirjojen arvostukselle yli melkein kaiken muun. Sana "melkein" on tässä tarpeen, koska on aika mahdotonta sanoa, mikä oli tärkeintä ihmiselle, jonka mielestä "Kaupungissa ei pidetä lippalakkia." Kolmannen muistavien ryhmän muodostavat ne, joilla on pääosin myönteisiä ja seesteisiä muistoja yhteisistä askelista Matti Klingen kanssa. Ehkä hiukan isomman kohortin muodostavat ne, jotka eivät kaihda kriittistä puhetta joukosta jo poistuneesta. Heitä edustaa vaikkapa Arto Mustajoki: "En ole lukenut yhtään Klingen kirjaa, enkä myöskään sitä häpeä. Tuskin hänkään on lukenut yhtään minun kirjaani." Viidennen ryhmän ääntä ei kuulla, koska he eivät suostuneet pyydettynäkään sanomaan Matti Klingestä yhtään mitään.

Elitisti. Snobi. Frankofiili. Narsisti. Juoruilija. Flaneeraaja. Russofiili. Empatiarajoitteinen. Tittelinkipeä. Riitelijä. Työteliäs. Pyhäpäivän historioitsija. Egoisti. Anglofobi. Dandy. Lukenut. Hienostunut vittuilija. Suojateilleen lempeä ja avarakatseinen. Kiipijä. Miespuolinen Kaarina Suonperä. Wanna-be-finlandssvensk. Akateemikkoehdokas. Bibliofiili. – Matti Klingestä oli kovin moneksi. Kai Ekholm on päästänyt viisaasti ääneen suuren joukon ihmisiä, jotka työskentelivät Matti Klingen kanssa tai joiden oli pakko olla hänen kanssaan tekemisissä. Käy selväksi, ettei Klinge ollut pehmeä kompromissien hakija, vaan halusi pitää päänsä pienessä ja isossa, mutta varsinkin periaatteellisissa asioissa. Klingellä oli suojatteja, joiden uraa hän pyrki edistämään siinä missä omaansakin. Mutta hänellä oli myös jyrkkiä vastustajia, joko suututettuja tai liian kaukana Klingen totuudesta olevien näkemysten edustajia. Klingelle oli selvästi vaikeata sietää häviämistä miehille, joita hän ei itse arvostanut. Kirjassa esimerkkejä on suorastaan myötähäpeää herättävän paljon.

* * *

En tuntenut Matti Klingeä henkilökohtaisesti, mutta sain ns. kyökin kautta kuulla enemmän kuin runsaasti kaskuja ja tosielämän sattumuksia Mösjöö Kläänžin elämästä sekä ruotsinkielisen historianprofessuurin haltijana eli opettajana että Otavan tuotteliaana (ja kustantamolle aika kalliiksi käyneenä) kirjailijana. Kun nyt luen Kai Ekholmin kirjaa, olen tavattoman tyytyväinen ja helpottunut siitä, etten koskaan joutunut Klingeä kohtaamaan. En olisi kelvannut hänen maailmaansa pelkästään pukeutumiseni takia (hän ei olisi luultavimmin suostunut edes kättelemään, vaikka olisin kaapinut päälleni parasta, mitä huonosti varustellun vaatekaapin nurkasta olisin löytänyt). Olisimme ehkä kyenneet soutamaan pariairoilla pitkin Volgaa pohdiskellen suomalaisten kompleksista suhtautumista Venäjään. Syntyperäisenä helsinkiläisenä ja Helsingin yliopistosta valmistuneena maisterina olisin ehkä saanut juuri ja juuri puhtaat paperit, vaikka olinkin asunut klingeläisittäin "melkein maaseudulla" eli Töölössä ja viettänyt – härreguud – kymmenen vuotta Kainuussa ja majaillut sen jälkeen Espoossa ja Vantaalla!

Matti Klingellä oli monia ominaisuuksia, joita en voi mitenkään arvostaa tai ihailla. Osa oli lähinnä koomisia pikkujuttuja, kuten vaatteilla keikarointi tai titteleiden ja ylistysjuhlien jano. Ikävämpää on joutua toteamaan, etten ainakaan itse voi pitää aidosti sivistyneenä ihmistä, joka suhtautuu muihin ihmisiin elitistisesti ja ilkeästi. Ekholmin kirjassa on niin paljon esimerkkejä Matti Klingen sivistymättömästä käyttäytymisestä, ettei ilmiötä voi pitää kateellisena marinana. En sano tätä loukkauksena, vaan surullisena siitä, miten laaja lukeneisuus ei ole antanut ihmiselle inhimillistä hyvyyttä, nöyryyttä ja edes keskimääräistä annosta empatiakykyä. Matti Klingellä oli paljon osaamista, mutta ei sitä sydämen sivistyneisyyttä, jonka avulla meidän tavallisten ihmisten arki sujuu pääosin ongelmitta. Pidän sivistymättömyytenä myös Klingen hyvin rajoittunutta taiteellisen kiinnostuksen piiriä (kirjan perusteella lähinnä maalaustaide ja kirjallisuus) ja täydellistä "turhuuden" torjumista halveksunnan kautta. Kaikeksi onneksi kirjassa ei juuri puhuta musiikista.

Huomaan miettiväni paljon niitä ihmisiä, jotka suoraan kieltäytyivät sanomasta Ekholmille yhtään mitään Klingestä. Viisas ihminen tietenkin vaikenee, jos ei ole ensimmäistäkään kaunista sanaa tarjota. Mutta jäin pohtimaan, miten loukkaantuneita tai tympääntyneitä nämä kieltäytyjät mahtavat olla, kun haastatteluihin suostuneistakin varsin monilla on paljon kriittistä sanottavaa. Osuuko toimittaja Pekka Matilainen asian ytimeen todetessaan, että "Hyvä, että meillä on Matti Klinge. Hyvä, että meillä on vain yksi Matti Klinge." Vai onko tarkempi professori Osmo Pekonen, jonka mielestä "Klinge on akateemisen korkeakulttuurin monstre sacré, pyhä hirviö."? Heitän tähän pohdittavaksi pari muutakin tiivistelmää, joita Kai Ekholm on huomaavaisesti koonnut kirjansa liitteisiin. "Kunniamerkkivuoren kotka." (Jukka Mallinen), "Klinge on väärä profeetta." (Ole Norrback), "Tykkäsin Klingen hienostuneesta tavasta vittuilla." (Janne Virkkunen), "Muistan, kun Klinge kieltäytyi kättelemästä kollegaani vain siksi, että tämä oli pukeutunut T-paitaan." (Tuomas Karemo), "Hän ei ollut arjen, vaan pyhäpäivän historioitsija." (Markku Kivinen).

* * *

En ole varma, kuinka suuri yleisö tarvitsi näin runsasta annosta Matti Klingeä, mutta kyllä tämä annos on ainakin koottu ja tarjoiltu taidokkaasti. Kai Ekholm on tavoittanut hyvin tyylin, jonka Klinge olisi joutunut toteamaan muodollisesti moitteettomaksi, vaikka osan muistelijoista hän olisi varmasti jäävännyt, ehkä isonkin osan. Kirjan lukijaksi päätynyttä Ekholm hemmottelee kirjan liiteosalla, josta löytyy pakollinen henkilöhakemisto (sen puuttuminen olisi järkyttänyt minua suorastaan klingeläisellä voimalla), mutta myös erinomaisen luettava lukukohtainen lähdeluettelo. Kerrankin oli suorastaan miellyttävää tutkiskella lähteistöä! Klinge itse olisi myös ihastunut liitteeseen "Matti Klingen tuotanto, luottamustehtävät ja palkinnot". Se on pitkä ja perusteellinen, vaikka mukana on vain "keskeinen suomenkielinen tuotanto". Toivoisi kaikkien henkilöhistoriaa suurelle yleisölle kirjoittavien ottavan mallia tästä kirjasta.

Kehujen jälkeen on pakko pohtia ääneen kysymystä siitä, oliko tai onko Matti Klinge kansallisesti merkittävä hahmo vaiko lähinnä suppean Helsingin yliopiston tai väljemmän akateemisen yhteisön suhteellinen merkkihenkilö? Sain Ekholmin kirjan kirjaston varausjonosta suhteellisen nopeasti. Se ei ole pärjännyt kirjastoasiakkaiden silmissä kisassa Sanna Marinin (juuri nyt yli 800 varausta) Aulikki Oksasen (melkein 600) tai edes Juha Vikatmaan (234) kanssa. Klinge-kirjan varausjonon pituus on sinänsä kunnioitettava 100. Olisiko enemmän olla pitänytkään? Matti Klingeä ei kiinnostanut rahvaan huomio, hänelle riitti aitona elitistinä vertaistensa huomio ja ihailu. Tämän pienehkön piirin ulkopuolella Klinge ei ollut tunnettu nimenä, kasvoina eikä varsinkaan näkemyksiltään (paitsi ehkä haukuista piittaamattomana russofiilinä). Rohkenen arvella, että piirin pienuus oli Matti Klingen omien valintojen seurausta.

Huomasin myös asettuneeni useammin kuin kerran Klingen omaisten asemaan ja pohdiskelleeni, pitikö tämä kaikki tosiaan julkaista. Matti Klinge itse ei asioita enää murehdi eikä voi kommentoida, mutta miltä tuntuu puolisosta ja lapsista, jos ovat edes halunneet Klingestä kirjoitettuun kirjaan tutustua? Ekholm ei missään tapauksessa ole kohteelleen ilkeä tai kohtuuton, mutta kertoessaan perikunnan asettamista käyttörajoituksista Kansalliskirjastoon luovutetulle aineistolle, lukija voi aistia ehkä molemminpuolisen etäisyyden pidon. Olisi tietysti kohtuutonta vaatia, että kirjoittaa saa vain niistä ihmisistä, joilla ei inhimillistä perikuntaa ole. Jos Ekholm olisi jättänyt ulkopuoliset kriittiset äänet pois, hän olisi joutunut sensuroimaan myös itseään. Ehkä eteemme päätynyt kirja onkin jonkinlainen kompromissi mahdollisen ja kohtuullisen välillä.

 

Kai Ekholmin kuva (c) Niclas Mäkelä