Sopeutuva, mutta myös kyltymätön ihminen

Peter Frankopan on brittiläinen historiantutkija, jonka teos The Silk Roads (suomennos Silkkitiet : Uusi maailmanhistoria julkaistiin 2021) ilahdutti valtavalla tietomäärällään ja länsimaisen historiakäsityksen naurettavaa rajoittuneisuutta korjaavalla näkemyksellään. Kirjoitin teoksesta varsin myönteisen arvion, joka luonnollisestikin viritti odotukset korkealle tuoreen suomennoksen Maan ja taivaan välissä : Ihmiskunnan ja ilmaston uusi historia (Atena 2024, sujuva suomennos Riina Vuokko ja Jaakko Kankaanpää) saavuttua aistien ulottuville. Valitettavasti on todettava, etteivät odotukseni toteutuneet erityisen hyvin. Frankopan kyllä vyöryttää luettavaksemme jälleen pökerryttävän määrän historiaan, maailmanpolitiikkaan, talouteen, ja Maan olosuhteiden muutoksiin liittyvää informaatiota. Mutta siinä missä Silkkitiet tuntui uudelta ja raikkaalta, tämä uutuuskirja tuntuu tavoitelleen ennen muuta edellisen kirjan menestystä, ei onnistunutta tietokirjaa.

Maan ja taivaan välissä on jopa paksumpi kuin edeltäjänsä, mutta nyt siihen suhtautuu otsaa rypistellen, koska sivumäärä tuntuu olevan seurausta enemmänkin kirjoittajan taipumuksesta lörpötellä kuin olennaisen asian suuresta määrästä. Jatkuvasti tulee sellainen tunne, ettei Frankopan ole malttanut tiivistää sanottavaansa, vaan pikemminkin paisuttelee teemaa kuin teemaa sivukaupalla ja myös ilman lukijaa helpottavaa väliotsikointia. Lieneekö suomennoksen otsikonvalinta väsyneiden kääntäjien ironiaa, sillä vähän kaikkea maan ja taivaan välistä Frankopan todella esittelee. Alkuteos on nimetty aivan toisin kuin suomennos, ja mielestäni paljon rehellisemmin: The Earth Transformed : An Untold History. Suomalaisen kustantajan otsikkovalinta on kummallinen ja itse asiassa myös hiukan harhaanjohtava, sillä vaikka ilmasto on isossa roolissa, kirjan aiheena on loputon muutos, ei pelkkä ilmastonmuutos.

Yritin lukemisen ohessa miettiä, miksi Frankopan ei ole tällä kerralla keskittää viestiään. Saattaa olla, että hän on haukannut annoksen, joka on paitsi liian suuri kerralla pureskeltavaksi, myös aivan liian monimutkainen. Lukijan on tietenkin helppo neuvoa, että olisi kannattanut karsia aineistoa ja kirjoittaa mieluummin 2-3 hiukan kohtuullisemman kokoista kirjaa. Uskon silti vakaasti, että se olisi ollut kaikkien edun mukaista. Silkkitiet kertoi pääosin uusista asioista ja oli aidosti "untold" eurooppalaisen kapean maailmankuvan lukijalle. Tämä kirja alkaa hyvin ja ongelmat alkavat itse asiassa kasautua vasta, kun tullaan kehkeytyvän kapitalismin alkuvuosisadoille ja vauhti kerta kaikkiaan loppuu kesken. Tuli tunne, että Frankopan joutuu vuosisatojen kiitäessä kohti itselleen vieraampaa tutkimusaluetta ja parin viimeisen vuosisadan käsittelyn yhteydessä huomasin suorastaan kyllästyväni ns. yleistietouteen kuuluvien asioiden roikottamisesta mukana.

* * *

 Kuten kirjan alkukielinen nimi muistuttaa, Maa on jatkuvan muutoksen alaisena. Luonto ei tunne pitkäaikaista vakautta (riippuu toki myös asteikosta, jolla "pitkää aikaa" mitataan), vaan hetkittäistä ja näennäistä "tasapainoa" eli subjektiivista normaaliuden kokemusta seuraavat aina pienet ja suuremmat muutokset, jotka ovat yleensä ikäviä, joskus harvoin elämää helpottavia. Näin kirjoittaessani puhun toki vain hyvin kapeasta ihmisen näkökulmasta, mutta siihen on tyytyminen, koska emme tiedä mitään siitä, miten muut eliöt muutoksen kokevat. Yksittäisen eliön selviäminen ympäristön muutoksista sanotaan vaikka satojen miljoonien vuosien ajan on poikkeuksellista, paljon tavallisempaa on tulla pyyhkäistyksi elämän luettelosta paljon lyhyemmän vierailun jälkeen. Ihminen ei ole erityisen lyhytikäinen eläinlaji, mutta ns. geologisen saati kosmologisen ajankulun näkökulmasta silti vain piipahtaja, jos nyt vierailun ollessa vielä kesken asiaa uskaltaa arvioida.

Jokainen eliölaji kohtaa Maapallon tarjoamien olosuhteiden muutokset sopeutumalla - tai tuhoutumalla ja poistumalla sukupuuton kautta. Ihminen on kiinni ekosfäärissä lukemattomin monimutkaisin säikein. Kun liikumme ja muutumme, vedämme näitä säikeitä ja yhteyksiä uusiin asentoihin, joista harvoin osaamme etukäteen arvioida, minkä eduksi tai haitaksi. Frankopanin kirjassa muutoksia seuraillaan paljolti pohtimalla jatkuvasti muuttuvan ilmaston vaikutusta siihen, miten ihminen lajina, ryhminä ja yksilöinä pärjää tai ei pärjää. Nopeasti käy kuitenkin ilmeiseksi, että "ilmasto" on vain eräänlainen taustakangas, johon heijastuvat lukuisat elinympäristön muutoksen osatekijät kuten aurinko, tulivuoret, merivirrat, jäätiköt, patogeenit ja meteoriitit. Hyvin pitkään ihminen eläinlajina oli puhtaasti turpiinsa ottavana osapuolena, mutta pian maanviljelyksen ilmaantumisen jälkeen ja viimeistään kapitalistisen talouden vallattua ihmisyhteiskunnat olemme muuttuneet yhdeksi ilmastoa muokkaavaksi voimaksi.

Frankopan kuvaa varsin onnistuneesti sitä muutosta, jonka maanviljelys ja asettuminen aloilleen tuotti ihmislajin joustavuudelle ja yleiselle sopeutumiskyvylle. Keräilyn ja metsästyksen varassa elävä ihminen ei haaveillut luontoa vastaan toimimisesta, kokemus osoitti, että vain sopeutumalla selviää. Ei voi sanoa, että ihmisen ongelmat alkoivat vasta maanviljelyn myötä, mutta on perusteltua sanoa, että ihmiskunnan lajitason ongelmat liittyvät juuri tuotantotavan vaihtumiseen, koska vaikka maan viljeleminen ja karjan pitäminen tuottivat väestönkasvun mahdollistavaa lisäarvoa, tätä etua alkoi nopeasti vähentää sopeutumiskyvyn heikkeneminen. Suotuisissa olosuhteissa maata viljelevä ihmisyhteisö pärjäsi hyvin, lisääntyi ja saattoi levittäytyä uusille alueille. Mutta vähäinenkin ilmastossa tapahtunut muutos kylmempään tai kuumempaan, sateisempaan tai kuivempaan, saattoi tehdä tyhjäksi suunnitelmat ja toiveet.

* * *

Frankopanin kertoman ihmiskunnan tarinan yleisin katastrofi on ollut ravinnonlähteiden katoaminen. Nälkäisen ihmisen näkökulmasta on toisarvoista, onko syynä verkkainen ilmastonmuutos, viljelmät tuhoava patogeeni tai tulivuoren purkauksen kaltainen äkillinen katastrofi. Ihmisellä ei ole koskaan ollut kykyä varautua useimpiin ympäristön muutoksiin. Ajattelemme kepeästi, että riittää, kun meillä on keittiön kaapeissa ruokaa pariksi viikoksi ja puhdasta vettä muovipulloissa. Suurimman osan ihmisen historiasta ei tarjolla ole ollut mitään sosioekonomista turvaa. Nykypäivänkin ihminen on varsin avuton, jos joutuu keskelle sotaa tai sen kaltaista kaoottista tilannetta. Luottamus puhelimella hälytettävään apuun ei ole aina ja kaikkialla ulottuvilla. Kun katsotaan ajassa taaksepäin, moinen luottamus on puhdasta fantasiaa.

Frankopanin tarinan ikävin puoli on siinä, ettei se anna mahdollisuutta teeskennellä, että ihmiskunnan ongelmat ovat luonnonympäristön harmillisesti aiheuttamia, eikä niille kerta kaikkiaan voi mitään. Näin on ollut, mutta näin ei ole enää. Pääosa ongelmistamme on ihmisen oman ahneuden, väkivaltaisuuden tai itsekkyyden seurausta. Frankopan ei uskalla sanoa ääneen, että kysymys on nykyaikana myös vallitsevan talousjärjestelmän tuottamista ongelmista, mutta kyllä asia käy välillisesti ilmi, jos ei siltä silmiään sulje. Jo ennen kuin tuhoisan talousjärjestelmän aiheuttama välitön ilmaston lämpeneminen kävi ilmeiseksi, syntilistalta löytyy loputon joukko sotien ja kolonialistisen riiston aiheuttamia katastrofeja. Afrikka, ihmislajin koti, oli ennen kolonialististen eurooppalaisten tuloa vahva ja rikas maanosa, samoin eteläinen Amerikka. Sama tarina toistuu eri puolilla maailmaa ja eri vuosisatoinen: "Ilmastolliset syyt puhalsivat ehkä liekkiin hiilloksen, joka jo valmiiksi hehkui, mutta perimmäinen syy toistuviin kriiseihin oli siinä, ettei ahnetta yläluokkaa pystytty pitämään aisoissa." (s. 341) 

Angloamerikkalaisessa populaarissa tietokirjallisuudessa tähdätään usein jonkinlaiseen happy end -tyyliseen loppuhenkoseen, koska oletetaan lukijakunnan kaipaavan karujen faktojen vastapainoksi hyväntuulista optimismia. Frankopan ei ole kyennyt tällaiseen optimismiin löytämään aineksia, ja vaikeaa se tarinan pohjalta olisikin. Elämme yli varojemme, otamme typeriä riskejä ja lykkäämme välttämättömiä korjausliikkeitä vain siksi, että pienen pienen ihmislajin vähemmistön taloudelliset edut tätä kaikkea vaativat. Frankopan ei ole minkään sortin radikaali, mutta ei hän toisaalta usko ahnetta eliittiä edustavien valheisiin. Hän toteaa lopuksi, että kuten ihmisen historiassa aina ennenkin, loppujen lopuksi jokin katastrofaalinen ympäristönmuutos hoitaa puolestamme ikävät päätökset. Sen jälkeen ihmislajin ekologinen tuhojälki hiipuu näkymättömiin. Mutta voidaanko se jalanjälki saada kohtuulliseksi vapaaehtoisesti, siihen Frankopan ei usko: "Ehkäpä voimme löytää tien sinne [vehreään paratiisiin] myös rauhanomaisin keinoin - mutta historioitsija ei löisi vetoa sellaisen vaihtoehdon puolesta." (s. 853)

 

PS. En malta olla lopuksi kertomatta 900-luvulla Bagdadissa eläneestä Ibn al-Nadimista, jonka intohimona oli laatia luetteloita kirjoista eli nykykielellä bibliografioita. Frankopanin mukaan tämä edeltäjäni kirjasi ylös "kirjojen kokoajat ja kaikki niiden kirjoittajat luokitteluineen, heidän välisensä suhteet ja heidän syntymäaikansa, elonpäiviensä pituuden, kuolinaikansa ja asuinpaikkansa, ja tietysti myös kaikkien ansiot ja myös mahdolliset heikkoudet." (s. 334-335). Siinäpä oppinut minun mieleeni!