Sammon jäljillä tai aivan väärillä jäljillä

Ei minulla ollut aikomusta tarttua tähän Juha Hurmeen (vai Hurmen?) järjestyksessä toiseen Kalevala-aiheiseen kirjaan ainakaan tällaisessa julkisen kommentoinnin tarkoituksessa. Siihen yllytti vain yksi kirjaan Sampo (SKS Kirjat 2024) sisältyvän yhden tajunnanvirtamaisen alkuhaaran akanvirtamainen, mutta harvinaisen huonosti perusteltu arvelu, joka nyt on virheineen ikuistettu kirjokansien väliin. Avaan kyseisen arvelun kriittisin kirurginviilloin hetken kuluttua, mutta suljen ensin tämän harvinaisen hölmön selityksen vaivaisen blogitekstin kirjoittamiselle. Ajattelin samalla vaivalla tavoittaa kaksi hyötyä: korjata suositun ja luetun kirjailijan huonosti harkittu sohaisu ja samalla lausua oma näkemykseni sammosta (vai samposta, Sammosta vai Samposta).

Kirjansa sivuilla  7–8 Hurme kuvaa Otto Kotilaisen sävelittämää runoa Suomen onni, jonka mukaan "Me vartiot pimeän Pohjolan, me kansan kasvava Suomen, me taomme Sampoa synnyinmaan, jotta koittaisi uusi huomen. Jalo, korkea meidän on määrämme, tehtävä kallehin työnämme. Ja se Sampo on Suomen onni!" Hurmeen käsityksen mukaan näin laulettiin Suomen tasavallan kouluissa 1920-luvulta lähtien. Hurme jatkaa: "Sanoittajaksi on merkitty L. M. Hän saattaa hyvinkin olla toinen mestarisäveltäjä Leevi Madetoja, joka oli mieltynyt kalevalaisiin aiheisiin ja oli nuottien lisäksi myös sanojen ja ajatusten omaperäinen järjestäjä eli runoilija. Madetoja-hypoteesia tukee myös sanoituksesta uhkuva teosofinen nationalismi. Kalevala oli teosofeille pyhä kirja, ja Madetojalla oli luja kytkös teosofien toimintaan." (s. 8).

Hurme ei ole selvästikään vaivautunut asiaa tutkimaan, vaan hutkii tyylillään ja osuu nyt kunnolla harhaan. (1) Kotilaisen laulu ja sen myötä teksti julkaistiin ei suinkaan vasta 1920-luvulla vaan viimeistään 1910 Opettajain lehden lokakuun numerossa. Tässäkään lähteessä ei tekstin tekijää ole avattu, mikä viittaa siihen, että sanat kynäillyt ei ole halunnut henkilöllisyyttään kertoa. (2) Leevi Madetojan kuvaaminen runoilijaksi on yhtä perusteltua kuin kutsua Adolf Hitleriä taidemaalariksi. Varmasti Madetoja olisi pakon edessä jonkun runonkin rustannut, osallistuihan hän oopperansa Juhan, op. 74 libreton tekemiseen. Ei kuitenkaan tiedetä hänen runoilemista harrastaneen, vaan jätti sen työn viisaasti puolisolleen L. Onervalle. (3) Väite Madetojan teosofikytkennästä on puhdasta mielikuvitusta tai väärinkäsitys eli Madetojan sotkeminen Oskar Merikantoon tai Erkki Melartiniin, jotka molemmat olivat tunnettuja teosofeja. Teosofinen Seura kyllä tilasi Madetojalta vuonna 1925 laulun 50-vuotisjuhlaansa (Mestarin käsky, op. 71, nro 2), mutta mitä todennäköisimmin vain siksi, että hän oli tuolloin Suomen tunnetuimpia ja arvostetuimpia säveltäjiä. Tekstikin on Krishnamurtin, ei Kalevalasta. Mitään dokumentteja Madetojan kiinnostuksesta teosofeihin ei ole tullut vastaani, vaikka olen käynyt läpi isohkon määrän aineistoa Madetojan teosluetteloa tehdessäni.

* * *

Hurmeensa lukenut tietää, että edellä kuvatun kaltaiset huolettomat yleistykset kuuluvat hänen tyyliinsä, joten palataan kirjaan Sampo. Se jakautuu karkeasti kahteen osaan, joista ensimmäisessä kartoitetaan varsin uskottavalla tavalla se monimutkainen tie, jonka myötä siellä sun täällä – myös Ruotsin suomalaismetsissä asti – ovat kalevalaisen sampo-myytin ainekset kerääntyneet Elias Lönnrotin ulottuville ja sitä kautta jalostuneet siksi myyttiseksi tarinaksi, jonka me kaikki Lönnrotin Uudesta Kalevalasta eli vuoden 1849 uudistetusta laitoksesta tunnemme – tai arvelemme tuntevamme ja muistavamme. Tämä tarina on kiinnostava ja houkuttaa lukijan mukaansa kuin hyvin rakennettu salapoliisikertomus. En kykene arvioimaan, olisiko Hurmeelta jäänyt jokin kivi kääntämättä, mutta ei siltä ainakaan vaikuta.

Käy ilmi, että vaikka sampoon yhdistettävistä aineksista ei sinänsä ole ollut pulaa, tuntemamme seikkailu on kyllä aika puhtaasti Lönnrotin kasaan parsima ja hyvänmakuiseksi paisuttama. Alkuperäiset, runonlaulajilta ja muilta muistajilta kootut tarinat eivät kaikki edes välttämättä periydy samasta lähteestä, vaikka osa eri paikoilta kerätyistä säkeistä niin selvästikin tekee. Aihetta kiihkottomasti lähestyvä pitää tätä varsin luonnollisena. Idea ihmeitä tekevästä esineestä tai asiasta on monenlaisen satuperinteen tyypillistä aineistoa, eivätkä toiseen suuntaan todista ainakaan ne monet versiot, joita itse sanasta "sampo" Hurme vyöryttää lukijansa tiedon lisäämiseksi. Rakkaalla lapsella on ollut tietenkin paljon nimiä, ja näitä osuuksia lukee mielikseen, vaikkei itse aiheelle lämpenisi.

Kirjan toisen puoli kuluu varsinaisen pakkomielteen parissa, kun Hurme kronikoi yrityksiä jollain merkillisellä logiikalla määritellä, mikä tai mitä se sampo loppujen lopuksi oli. Olin ensin ihmeissäni, kun olen itse aina ajatellut sammon vertauskuvaksi ihmisen elämän helpottamisen eri tavoiksi. Näin ei kuitenkaan kymmenien koti- ja ulkomaisten tutkijoiden, aatehistorioitsijoiden ja varsinkaan omatekoisten fantastien mielestä suinkaan ole, vaan lukemattomat miehet ja muutamat naiset ovat olleet vakuuttuneita siitä, että sampo on nimitys konkreettisille esineille tai asioille. Ongelma on ollut siinä, että mikään selitys ei ole kelvannut kaikille, vaan normaalisti muut ovat aivan väärässä. Kaikkein hämmästyttävintä on, että uusia ja uusia selityksiä tehdään edelleenkin eli kyse ei ole mistään entisten aikojen höpsöttelystä. En jatka aiheesta, etten pahoita kenenkään mieltä.

* * *

Kirjan läpi kahlattuani (myönnän, en lukenut jälkipuoliskoa huolellisesti, vaan selailin) tuli mieleen muutama ihmettelyn aihe. Ensimmäinen tuli jo edellä esille eli ihmisten tarve yrittää keksiä sammolle konkreettista selitystä, aivan kuin kaikilla ihmismielen tuotteilla olisi ja pitäisi olla vastine todellisuudessa. Toinen liittyy maantieteellisiin käsitteisiin Pohjola ja Kalevala sekä Pohjolan pelottavaan emäntään, josta kohteliaimmin käytetään nimeä Louhi. Yllättävän vähän Hurme pohtii mahdollisuutta, että Pohjola tarkoittaisi yksinkertaisesti suomalaisia varhaisempia asuttajien eli saamelaisten asuttamaa maa, ainakin sitä Lappia, jonne kolonialistinen Suomi saamelaiset työnsi (erittäin monipuolinen saamelaisperäiseksi tulkittu paikannimistö eteläisemmästäkin Suomesta kertoo hiljaa tästä prosessista). Minusta se on niin looginen selitys, ettei parempaa tule mieleen.

Kokonaan eri asia sitten on, ja tämä on kolmas itseäni mietityttävä asia on, kannattaako vanhojen runonlaulajien tarinat ja laulut nostaa tulkintapöydälle. Miksi meillä on niin vahva tarve "löytää" Pohjolan tai Louhen "oikea esikuva"? Miksi emme anna tarinoiden olla tarinoita? On erilaisilla nuotiotarinoilla varmasti myös siirretty vakavasti otettavaksikin tarkoitettua perinnetietoutta, mutta yhtä varmasti osa on ollut oman aikansa viihdettä, mielikuvituksen tarinointia, jossa pelko ja kauhut ovat vuorotelleet helpotuksen ja onnen tuntemusten välillä. En tarkoita, etteikö asioita saisi tai pitäisi tutkia, mutta eikö myös se ole tutkimustuloksena hyväksyttävä, että kas, sampo on moniasuinen fantastisten kertomusten esine, jolle on annettu eri aikoina vaihtelevia merkityksiä, joista osa ei edes tähtää realistisuuteen?

En ole Kalevala-entusiasti. Lönnrotin kirjoittaman tarinakokoelman tutut hahmot ja tapahtumat kuuluvat yhteiseen kulttuuriperintöömme, mutta olisi jotenkin lamaannuttavaa ajatella, että Kalevala on yhtään enempää kuin se tämän hetken ihmisille on. Juha Hurme on osoittanut, että edelleen voi Kalevalan tikusta tehdä asiaa eli kirjojakin (Sampo on häkellyttävästi yli 300-sivuinen). En silti pidä sivistyneisyyden tai edes lukeneisuuden mittariksi sitä, miten hyvin hallitsee Kalevalan kuvaston, jos vaikka samalla ei tiedä mitään suomalaisen populaarimusiikin, sarjakuvien tai elokuvan paljon lyhyemmästä ja tuoreemmasta historiasta. Kalevala on kaunokirjallisuutta, ei historiantutkimusta. Tulkitsen Hurmeen kirjoittavan tällä asenteella, vaikka tiedän tulkintani olevan omavaltainen.

 

Enemmän, mutta ei sentään täysiä valoja

"Salaseuran historiikki" on väistämättä ristiriitainen ilmiö, kun sellainen tehdään suurelle yleisölle, ei vain rajoitettuun sisäiseen käyttöön. Niinpä suurikokoiseen, painavaan ja runsain värikuvin varustettuun kirjaan Enemmän valoa : Suomalaisen vapaamuurariuden historia (SKS Kirjat 2024) tarttuu monenlaisin miettein ja ennakkoluuloin. Siksi on hyvä heti kärkeen todeta subjektiivisena näkemyksenä, että kyllä tämä julkaisu kohtuullisen hyvin vastaa alanimekkeensä kunnianhimoiseen haasteeseen. Näin on siitä huolimatta, että kyseessä on suomalaisten vapaamuurareiden 100-vuotisjuhlien tilausteos. Erityisesti kaupunkihistoriaan erikoistunut tutkija Samu Nyström on nähdäkseni tehnyt annetuissa rajoissa sen, mikä on ollut mahdollista ja tuloksena on juhlakirjan logiikalla myötäsukainen, mutta ikäviä asioita ihmeemmin piilottelematon historiikki, josta on hyötyä lukijalleen täysin siitä riippumatta. miten suhtautuu itse kohteeseen eli vapaamuurariuteen liikkeenä tai aatejärjestelmänä.

En seuraavassa esittele kirjaa, joka kyllä esittelee itsensä ilman minuakin. Pohdiskelen sen sijaa eräitä vapaamuurareihin ja osittain kaikkiin salaisia menoja harrastaviin järjestöihin liittyviä kysymyksiä lähde- ja aatehistoriakriittisesti. Mielestäni ainakin nämä kysymykset nousevat yli sen triviaalin kysymyksen, kannattaako ylipäätään suhtautua vakavasti järjestöön, jonka toiminnan ytimessä ovat naurettavia rituaaleja tosissaan harjoittavat aikuiset miehet. Mielestäni oikea kysymys ei ole, onko tällaisten järjestöjen toiminnassa jotain epäilyttävää ja varmuuden vuoksi kiellettävää, vaan se, miksi tällaisia järjestöjä on sen sijaan ettei niitä olisi eikä kukaan sellaisia kaipaisi. Vapaamuurariuskin täyttää jotain inhimillistä tarvetta, joka on itselleni arvoitus, mutta toiminnan laajuudesta ja sanoisinko historiallisesta sitkeydestä päätellen silti todellista.

En itse ole kiinnostunut siitä järjestöllisestä ja aatteellisesta kirjavuudesta, joka vapaamuurariuteen historiallisesti kuuluu. Kirjavuus muistuttaa pohtijaa enemmän siitä, että kyse on eri kulttuureissa omalaatuisia muotoja saavasta ilmiöstä, joka on altis hienoisille ja suuremmillekin erimielisyyksille, joita itse kutsuisin makuasioiksi. Asian vakavasti ottaville kyse on kuitenkin todellisista erimielisyyksistä, joita Samu Nyström ei piilottele, joskaan ei myöskään suurentele tai analysoi hienotyökaluilla. Siksi ohitan kevyesti sellaisen ison asian, että kirja käsittelee vain Suomen Vapaiden ja Oikeutettujen Muurarien eli ns. sinisten vapaamuurareihin historiaa ja viittaa vain ohimennen "kilpailevien" tai rinnakkaisten järjestöjen vaiheisiin. Mutta tällainen on sallittua ulkopuoliselle lukijalle, joten selitykset jääkööt tähän.

* * *

Vapaamuurarius on kautta olemassaolonsa herättänyt sekä uteliaisuutta että vastustusta. Se on salaseuran toivottu tai pelätty kohtaloa inhimillisen uteliaisuuden takia. Ketään ulkopuolista ei kiinnosta, mitä  puuhataan Suomen kultaseppien liitossa tai Naisvoimistelujärjestössä. Mutta miksi muurareiden nimen edessä on sana "vapaa" ja miksi ne eivät suostu paljastamaan salaisia rituaalejaan? Harrastetaanko siellä vain jotain "sopimatonta" vai lisäksi myös jotain "rikollista"? Vapaamuurarit ovat miesten kerho, avoin vain sopiviksi katsotuille ja sitä myöten uteliaisuutta ja kateuttakin herättävä. Muurarit ovat veljiä keskenään, joten jos käräjillä sekä tuomari että syytetty ovat muurariveljiä, voiko tuomion oikeudenmukaisuuteen luottaa? Voiko ylipäätään minkään salaseuran jäsenen toimintaan yleisissä ja yhteisissä asioissa luottaa?

Niin, miksi jotkut miehet hakeutuvat vapaamuurareiden kaltaisiin salaseuroihin? Eikö niihin julkisesti kerrottuihin jaloihin päämääriin voi pinnistellä ilman veljien tukea vain saada salaseuran jäsenyydestä saada niin suuren lisävoiman, että heikompikin tahto kasvaa henkisesti? Edellyttääkö aktiivinen lähimmäisenrakkaus tai eettisesti kestävä elämäntapa salaseurasta saatavaa passia tai kannustinta? Onko kyse lievästi masokistisesta pakottautumisesta elämäntapaan, johon heikko henki ja liha eivät muuten tokenisi? Emme saa tällaisiin kysymyksiin vastausta, vaan niin monta erilaista vastausta, ettei asia lainkaan valaistu. (Yritän pidätellä itseäni tämän valo-tematiikan ryöstökäytöltä.) En Nyströmin suurtyön luettuani ole tältä osin ymmärtävämpi kuin ennenkään. Luultavasti vapaamuurariksi ryhtyvillä on aivoissaan ratas, joka puuttuu minulta ja useimmilta muiltakin ihmisiltä (muurarit eivät ole mikään joukkojärjestö). En keksi syytä, miksi hyvää pitää tavoitella pienellä eliittiryhmällä ja viisastenkiveä tiukasti varjellen. Ei kai hyvän tavoittelijoita voi olla liikaa?

Nyström toteaa kiertelemättä, että vapaamuurarit ovat meillä edustaneet sisällissodan voittajia, Valkoista Suomea (presidentti Ståhlbergiä pidettiin liian "vasemmistolaisena"). Johonkin jumalaan on uskottava ja kommunismista ei saa tykätä. Täysin yksituumaista porukkaa vapaamuurarit eivät silti ole olleet, mutta siinä missä vasemmistosta päin on lähinnä naureskeltu herra johtajien salaseuralle, toiselta laidalta on suunnattu koviakin syytteitä vapaamuurareiden liitosta kansainvälisten kommunistijuutalaisten kanssa yhteisen maailmanhallinnon tavoittelussa. Mikä houkuttelee ei-muurareita näkemään vapaamuurareissa sen vihollisen kuvan, jota vastaan muutenkin taistelee? Onko se vain eliittikerhon ärsyttävyyttä? Ei sieltä oppijärjestelmistä löydy mitään juutalaisuuteen tai kommunismiin liittyvää, joten onko vastustajilla vain ylikehittynyt vainu?

* * *

Vapaamuurarit ovat myös Suomessa joutuneet kokemaan kovia aikoja, vaikka lähtökohtaisesti erilaisten johtajien dominoimalla mieskerholla ei sellaista ongelmaa pitäisi olla. Meillä ei muurarin henki ole ollut vaarassa enempää kuin muillakaan, mutta tikun nokkaan on nostettu kerran jos toisenkin. Hitler ja Stalin eivät kumpikaan sietäneet vapaamuurareita, mutta suuremman käytännön kiusan ovat Nyströmin kirjan mukaan aiheuttaneet sekä taloudenpito (poikkeuksena Ragnar Ekbergs Stifelse, jonka omaisuus on nykyään 20 miljoonan euron luokkaa), Tapparamies, Hymy ja Apu-lehti. Salaisia jäsenlistoja on kiusallakin julkaistu, perättömiksi tiedettyjä mutta poliittisesti mehukkaita väitteitä on levitetty ja jos yksikin rötösherra on jäänyt kiinni, jossain vaiheessa häntä on epäilty vapaamuurariksi. Todellisuudessa useimmat kohujutuista ovat olleet perättömiä, eivätkä yritykset kieltää vapaamuurarien toiminta ole johtaneet mihinkään, koska mitään laittomuuksia ei ole havaittu. Mikään laki ei kiellä miehiä harrastamasta eri väreillä koodattuja esiliinoja, jotka voisivat Pride-kulkueessa herättää suurtakin ihastusta.

Samu Nyströmin kirja ei tarjoa mitään sytykkeitä saati klapeja kohupannuja porisuttamaan. Suomalaisten sinisten vapaamuurareiden elo ja olo näyttää kovin samanlaiselta kuin minkä tahansa aatteellisen yhteisön taivallus. Kokoustilat ovat keskimääräistä prameampia ja suur-alkuisten virkanimikkeiden määrä on varmasti tapissaan. Mutta titteleiden ja koristeiden takaa löytyvät samanlaiset järjestöihmiset kuin mistä tahansa yhdistyksestä. Luultavasti myös samat työläitä vastuita välttelevät. Sukupuolirajoittuneisuus on tosin nykyään ääriharvinaista ja huonosti perusteltavissa. Ei siis mikään suuri ihme, että nykyinen järjestöjiohto liputtaa suuremman avonaisuuden puolesta. Kasarminkadulla sijaitsevan Vapaamuuraritalon yhteydessä oleva museo on avoin kenelle tahansa ja kulttuurihistoriasta kiinnostuneelle ehdottomasti käynnin arvoinen.

Tekstini otsikko selittyy sillä, ettei edes vapaamielinen 2000-luku ole avannut kaikkia salaisuuksia, osa vapaamuurareiden jutuista pidetään edelleen poissa valoista. Samu Nyström on ehkä saanut nähdä ja tietää enemmän kuin keskivertokansalainen, mutta on selvää, että tilaushistoriikin kirjoittaja ei ylitä tilaajan määrittämiä, vaikka näkymättömiksi jätettyjä rajoja. Itseäni jää kirjan jälkeen lähinnä askarruttamaan sen, onko mitään oikeasti salaisuuden arvoista edes olemassa. Itse en usko, että vapaamuurareilla olisi mitään "salaista" tietoa yhtään enempää kuin sadoilla muilla esoterialla maustetuista suuntauksista. Luultavasti vapaamuurarienkaan riitit ja rituaalit eivät pohjimmiltaan ole niin ainutlaatuisia, kuin nykyinen suurmestari Henrik Nylander hymyilevissä tervehdyssanoissaan lupailee. Sillä salaisuuksista suurin ja vaikuttavin on aina se, ettei mitään salaisuutta olekaan.

 

PS. Vapaamuurareiden toiminta ei useinkaan kanna ulkopuolisille avautuvaa nimeä. Yhteiseen piiriin kuuluvat mm. Humanitas-seura, lehti Koilliskulma, koulutuskeskus Sompala, kuoro Kastellin laulu sekä Pro Humanitate -säätiö (yllä mainitun Ragnar Ekbergs Stifelsen lisäksi). Uteliaiden lukijoiden iloksi myös lyhyt lista tunnettuja suomalaisia vapaamuurareita (Suomessa on noin 9000 sinistä vapaamuuraria.): Bernhard Henrik Crusell, Jean Sibelius, Eino Grön, Joonas Kokkonen, Heikki Kinnunen, Einari Marvia, Risto Ryti, Hannes Kolehmainen, Teuvo Aura, Marko Röhr, Sigurd Wettenhovi-Aspa ja Paavo Talvela. Samu Nyströmin kirjassa ei ole henkilöhakemistoa.

Gravitonia etsimässä

Fysiikan professori emeritus Jukka Maalampi lienee suomalaisista osaajista sopivimpia kertomaan matkasta painovoiman eli gravitaation ymmärtämiseksi. Matkasta tosiaan on kyse kirjassa Painovoima : Kuinka ihminen on oppinut ymmärtämään maailmankaikkeutta (Ursa 2024), kuten alanimekekin vihjaa. Maalampi ei keskity avaamaan tätä yhtä neljästä fysiikan perusvuorovaikutuksista, vaan on kiinnostuneempi siitä, miten nykyisiin tulkintoihin ja johtopäätöksiin on päädytty. Kyseessä ei siis ole fysiikkaa meille taviksille avaava popularisoiva yleisesitys, vaan tieteenhistoriallinen katsaus. Sellaisen lukemalla oppii jotain itse aiheesta eli gravitaatiosta, mutta ehkä vielä enemmän siitä, miten tiede, asioiden tutkiminen, on antanut meille ymmärryksen sekä näkyvän että ihmisaisteille näkymättömän aineellisen maailman olemuksesta. Maalampi ei vaivaudu muistuttamaan lukijaa tieteen keskeisestä roolista ihmisen maailmassa, se käy vaivattomasti ilmeiseksi joka tapauksessa.

Gravitaatio on fysikaalisena ilmiönä arkista kokemusta ja intuitiota uhmaava. Mitättömän heikko voima, jonka välittäjää ei tunneta mutta joka kuitenkin määrää tuntemamme maailmankaikkeuden yleisrakenteen. Siitä, että materian möhkäleet vaikuttavat jotenkin toisiinsa, ei arkijärkemme vielä pillastu. Mutta ajatusta, että gravitaatio ulottuu myös etäisyyksien yli, ei ole helppoa hyväksyä, vaan se kuuluu ryhmään "hyväksy ja ole ajattelematta sen enempää". Gravitaatio on myös nykyfysiikan häirikkö, jonka perusteitakaan emme vielä kunnolla tunne, vain sen, mitä gravitaation olemassaolosta seuraa. Puuttuvia palasia ovat kysymys hypoteettisesta välittäjähiukkasesta eli gravitonista, josta ei ole löydetty minkäänlaisia todisteita sekä kvanttimekaniikan ja gravitaation yhdistävä kvanttigravitaation teoria, jollaista ei myöskään ole olemassa.

Maalampi on – ehkä hyvinkin viisaasti – jättänyt gravitaatioon liittyvät avoimet kysymykset johonkin toiseen yhteyteen ja keskittyy kuvaamaan sitä varsin pitkää ja mutkaista polkua, jota pitkin nykyisin vallitsevaan konsensukseen gravitaatiosta yhtenä neljästä perusvoimasta on päädytty. Vaikka tuo polku antiikin Kreikan filosofeista Galilein ja Newtonin kautta Einsteiniin lienee karkealla tasolla tuttu tähän kirjaan tarttuville, on Maalampi kyennyt kuvaamaan tunnettuja ja hiukan vähemmän tunnettuja polun kiveäjiä varsin mielenkiintoisella ja elävällä tavalla. Tämä tarina toimii hyvin myös yleisenä tieteellisen ajattelun ja päättelyn historiana, jonka suunta ei aikalaisten käsityskyvylle näyttäytynyt lainkaan niin vääjäämättömästi yhteen suuntaan (eli "totuuteen") ohjaavana kuin miten me jälkiviisaudella voimme asian hahmottaa.

* * *

Maalampi tarinoi gravitaation ymmärtämisen vaiheista suurempia tehokeinoja vältellen asiallisesti ja epädramaattisesti. Historian kansanomaistajat ovat perinteisesti rakastaneet sellaisia lukijaa kuohuttavia yksityiskohtia kuten kovaäänisesti harhaoppiaan julistaneen Giordano Brunon elävältä polttaminen tai itsepäisen Galileo Galilein mutina uhkaavan inkvisition edessä "Se pyörii sittenkin!". Maalampi kertoo erityisesti kirkkojen ja uskontojen osuudesta totunnaista maltillisemman tarinan muistuttaen toistuvasti siitä, etteivät  kirkolliset sensorit useimmiten olleet lainkaan kiinnostuneita siitä, mitä tutkijat kammioissaan arvelivat keksineensä. Konfliktit olivat pohjimmiltaan maallisen vallan tavoittelun motivoimia, vähemmän teologisia. Katolinen kirkkokin taipui vuosisatojen kuluessa hyväksymään havainnot siitä, ettei Maa ole kaikkeuden keskipiste ja ettei myöskään oma aurinkomme ole siinä asemassa.

Erittäin havainnollisesti Maalammen tarina kertoo siitä, miten hitaasti ja usein sattumanvaraisesti suurimmatkin älynväläykset ja uudella tekniikalla tehdyt havainnot levisivät maailmassa, jossa kommunikointi tapahtui joko kasvokkain tai paperille kirjoitetun tekstin välityksellä. Sehän oli tilanne koko maailmassa 1800-luvun lopulle asti. Kun tänä päivänä tähtitieteellinen löydös leviää muutamassa sekunnissa kymmenille tuhansille tutkijoille ja vain hiukan hitaammin suurelle yleisölle (siinä välissä tutkijat varmistelevat, ettei kyseessä ole ollut virhe), vielä 1900-luvun alkupuolella saattoi kaksi eri tutkijaa päätyä samoihin tuloksiin toistensa töistä suuremmin tietämättä. Tämän seurauksena kunnia ei aina koskettanut kaikkia oikeudenmukaisesti. Maalampi kertoo esimerkkinä suomalaisen Gunnar Nordströmin (1881–1923), joka kehitti sekä painovoimateoriaa että yhtenäisteoriaa ja osallistui mustien aukkojen teoreettiseen pohdiskeluun. Nordström on ollut kansainvälisesti arvostetumpi kuin kotimaassaan.

Kirjansa viimeisissä osissa Maalampi jättää kesken olevan historiallisen tarinansa ja äityy hahmottelemaan kosmologian suurimpia kysymyksiä kuten alkuräjähdys, pimeä aine ja energia, gravitaation kvanttiteoriat ja tuntemamme maailmankaikkeuden tulevaisuus sen tiedon perusteella, mitä meillä on toisaalta mustista aukoista ja toisaalta gravitaation vaikutuksesta. Lukijasta tuntuu siltä, että Maalampi on jotenkin pidätellyt itseään saadakseen tieteenhistoriallisen osuuden kunnilla loppuun ja heittäytyy sitten spekuloimaan asioilla, jotka ovat vielä tieteelliselle yhteisölle avoimia. Itseäni loppuluvut herkistivät kaikenlaiseen pohdiskeluun eli olin tyytyväinen lukija.

* * *

On jonkinlainen paradoksi, että samalla kun tiede on kyennyt avaamaan täysin uusia etenemisen väyliä ja ratkaisemaan arkijärjen ulottumattomissa olevia haasteita, kosmologiassa on sitkeästi todella isoja kysymyksiä, joiden kohdalla on pakko myöntää, ettemme tiedä. Emme tiedä, mitä maailmalle syntyhetkillä tapahtui, joudumme tyytymään havaintoihin parhaiten sopiviin oletuksiin. Ns. kosminen inflaatio on yleisesti hyväksytty selitys äkilliselle aineen ja energian laajenemiselle, mutta emme tiedä, mikä sen aiheutti tai olisiko jokin aivan toinen tapahtumasarja tuottaa äkillisesti laajentuneen maailmankaikkeuden. Myös teoreettisella puolella riittää ongelmia, koska vaikka tunnemme kohtalaisen hyvin gravitaation vaikutukset, emme tiedä, mistä gravitaatio pohjimmiltaan johtuu. Emme tiedä edes sitä, onko teoria gravitoneista pelkkää hapuilua ja oletusta muiden ilmiöiden hiukkasiin perustuvasta olemassaolosta.

Haastavinta fyysikoille ja kosmologeille on ollut löytää kvanttiteoriat ja vuorovaikutusteoriat yhdistävää kaiken teoriaa. Kun emme tiedä, mikä aiheuttaa gravitaation, on ollut vaikea sijoittaa koko ilmiötä kvanttifysiikan maailmaan. Kaiken tämän ei-tietämisen takia on haastavaa ennustaa maailmankaikkeuden tulevia vaiheita, kuten Maalampi kirjansa lopuksi tekee. Tässä arvelussa ei ole mitään vallitsevista näkemyksistä poikkeavaa, myös Maalampi näkee tulevaisuudessa rakenteiden katoavan ja hiukkasten hajaantuvan koko ajan kiihtyvästi laajentuvan maailmankaikkeuden eri puolille. Sitä Maalampi ei ole kuitenkaan halunnut tai osannut selittää, millä perusteella voimme olettaa neljän perusvuorovaikutuksen ja avaruuden kiihtyvän laajenemisen aiheuttajan pysyvän muuttumattomina myös sen jälkeen, kun viimeisetkin mustat aukot ovat höyrystäneet itsensä olemattomiksi.

En ole itse halukas ennustamaan mitään maailmankaikkeuden tulevaisuudesta, koska se on sekä mahdotonta tiedoissamme olevien valtavien aukkojen takia että turhanaikaista siitä yksinkertaisesta syystä, ettemme ole prosessia seuraamassa. Vaikka ihmiskunta onnistuisi pysyttelemään lajina olemassa vielä ne muutamat miljardit vuodet, jolloin aurinkomme sallii olemassaolomme, on kyseessä lyhyt ajanjakso verrattuna koko maailmankaikkeuden oletetun hitaan lämpökuoleman mittakaavaan. En usko, että "ihminen" osoittautuu yhtä kestäväksi lajiksi kuin jotkin bakteerit, jotka pysyvät suhteellisen muuttumattomina vuosimiljardeja. Taipumuksemme isotella ja olla piittaamatta tosiasioista jouduttanee sukupuuttoamme niin paljon, ettemme ole lajina seuraamassa aurinkomme paisumista jättiläistähdeksi. Kenenkään tai minkään kannalta asialla ei myöskään ole mitään merkitystä. Fysiikkaa pohtivat aivot voivat osoittautua vain hyvin lyhyeksi häiriöksi ei-tietoisen maailmankaikkeuden vaiheissa.