Turbo, turbompi ja Suosikki

Aina välillä jään tappiolle väitellessäni itseni kanssa siitä, mistä kannattaa ja mistä ei kannata kirjoittaa tai ajatella julkisesti. Kun huomasin kirjaston uutuusluettelosta, että Suosikki-lehden vaiheista on kirjoitettu historiikki, ensimmäinen reaktioni oli hohhoijaa. Sitten kuitenkin varasin kirjan ja suhteellisen lyhyen varausajan jälkeen se oli käytävä hakemassa luettavaksi. Kultaturbo – Suosikki-lehden tarina (Johnny Kniga 2024) oli paketoitu lehden perinteisen tyylin näkökulmasta minimalistisesti, mutta sentään kultakimalteella koristeltuna. Kirjoittajat Laura Friman ja Mikko Mattlar ovat niminä tuttuja, vaikka 1980 syntyneinä niin nuoria, etten ollut ennakkoon varma siitä, voiko tuolloin syntyneiltä onnistua Suosikin kronikointi.

Kirja on myötäsukainen, tai ehkä parempi ilmaisu on kuitenkin myötäelävä. Ei sokean kritiikitön, mutta vankasti leppoisa ja aidon tuntuisesti kiinnostunut tarinastaan. Ketään ei haukuta, korkeintaan hiukan vihjaillaan, että epämukaviakin tyyppejä Suosikin historiaan saattaa kuulua. Kirjan kovan ytimen muodostaa oikeutetusti 34 päätoimittajavuotta lehden parissa viettänyt Jyrki Hämäläinen, josta piirtyy kuva mukavana, reiluna, naisia arvostaneena ja show-menoa rakastaneena poikkeusyksilönä, jonka kohdalla voi lähinnä kysyä, mitä ihmettä Hämäläinen olisi elämäntyönään voinut Suomessa muuta tehdä kuin päätoimittaa Suosikkia? Ratkaisu on ymmärrettävä, eikä se ole tarkoittanut lehden muiden tekijöiden unohtamista. 

Sikäli kun pystyn asiaa mitenkään arvioimaan, Kultaturbo on kelpo historiikki, jota lehden lukijat varmasti sekä naureskellen että nostalgisesti nyyhkien lukevat, kuka kahden vuosikymmenen, kuka melkein viiden perspektiivillä. Minun täytyy luottaa Frimanin ja Mattlarin ammattitaitoon, sillä vaikka suurten ikäluokkien edustajana olisin voinut olla Suosikin lukija, en sitä koskaan ollut. Varmasti olen lukaissut yhtä jos toistakin lehden numeroa, mutta minulle se ei koskaan merkinnyt mitään kiinnostavaa tai tärkeää. Luenkin lievästi kummastellen, että myös Jyrki Hämäläinen piti lehteään "rock-lehtenä". Kirjan luettuani ehkä tajusin näennäisen ristiriidan. Hämäläiselle lehdestä teki "rockia" se, että se käsitteli pop- ja rock-muusikoita, jotka nousivat suosituiksi suomalaisten nuorten parissa. Itse musiikkia Suosikki ei mielestäni koskaan käsitellyt vakavasti otettavalla tavalla.

* * *

Tein itse työuran musiikkikirjastonhoitajana ja muistan pitäneeni tärkeänä, että myös Suosikki tilataan Tikkurilan kirjastoon, vaikka se tuppasi nopeasti tuhoutumaan joko kovan käsittelyn tai nopean varastamisen myötä. Pidin kuitenkin tärkeänä, että lehti tilataan lasten- ja nuortenosastolle, ei musiikin puolelle, koska "sehän ON nuortenlehti, ei musiikkilehti". En muista, että kukaan kollegoista olisi ollut eri mieltä. Tiedän, että jyrkimmät pitivät Suosikin tilaamista kirjastoihin täysin turhana, koska se oli niin pinnallinen, kaupallinen ja sisällöllisesti tyhjä. En ehkä ollut eri mieltä, mutta samoilla kriteereillä olisi moni aikuisillekin tilattu lehti voitu jättää kokoelmasta. Suosikki oli Tikkurilassa 1985 aloittaessani huipulla, ei ollut mitään perustetta jättää niin suosittua lehteä pois tarjonnasta.

Mutta kuten otsikosta voi päätellä, henkilökohtaisesti en koskaan pitänyt Suosikkia sen paremmin musiikkilehtenä kuin muutenkaan kiinnostavana. Eikä Kultaturbo synnyttänyt minussa tunnetta, että olen menettänyt jotain (ehkä nuoruudestani). Minä luin innolla oikeita musiikkilehtiä (New Musical Express ja Melody Maker), Suosikki ei juuri koskaan käsitellyt artisteja tai tyylilajeja, jotka kiinnostivat itseäni 1960-luvun jälkipuoliskolla, jolloin imeydyin itse populaarimusiikin maailmaan The Beatlesin, Donovanin ja hippiliikkeen myötä. Ja jos joskus hipaisi, lähestymistapa ei ollut vähääkään kiinnostava. Minulla onnettomalla ei ollut koskaan Suosikin julisteita seinälläni. Rehellisesti puhuen en edes muista koskaan törmänneeni Suosikkiin 1960-luvulla, vasta joskus myöhemmin.

Kiitos Frimanin ja Mattlarin tajusin vasta nyt, miksei Suosikki koskaan herättänyt minussa kiinnostusta. Avainsana on FANITUS! (kuvitelkaa sanaan kultahiutaleita ja tähtiä). Aivan oikein, Suosikki oli aina fanituslehti ja juuri siksi – ja ehkä myös vain siksi – se tuntui aina selatessa niin lapselliselta ja tyhjänpäiväiseltä. Sekin lienee totta, että 1970-luvulla oli myös helppoa nähdä Suosikki "amerikkalaisuuden" julistajana ja aktiivisena (vasemmisto)politiikan kieltäjänä ja torjujana. Epäilemättä Hämäläinen jätti politiikan pois Suosikista sekä henkilökohtaisista ja taloudellisista syistä, mutta yhtä epäilemätöntä oli, että Suosikki edusti "amerikkalaista" kulutushysterian ja tähtikulttuurin runtelemaa maailmaa, jota Suomessa ihailivat lähinnä oikeistolaiset ja ne "epäpoliittiset" nuoret, jotka eivät edes tajunneet olevansa porvarillisesti maailmaan suhtautuvia. Meillä "tiedostavilla" nuorilla ei ollut mitään motiivia lukea Suosikkia. (Sen kuuluminen kirjaston kokoelmiin on toinen tarina, jota ei tässä ja nyt kerrota.)

* * *

Myönnän kiirehtineeni ensi töikseni ja valmiiksi huolestuneena tarkistamaan, että onhan Johnny Knigassa ymmärretty kuitenkin varustaa Suosikin historiikki kunnollisella hakemistolla. No eipä ollut, minkä johdosta esitän (valitettavasti jälleen kerran) syvimmän närkästyksen ja hämmästyksen. Eikö kustantamossa uskota, että Suosikin historiikkia voidaan lukea jollain muullakin tavalla kuin nostalgisena vessalukemistona? Henkilöhakemiston jättäminen tekemättä ja julkaisematta pitäisi määritellä laissa kielletyksi ja merkittävällä taloudellisella sanktiolla kriminalisoiduksi. Sen voi vielä jotenkin ymmärtää (vaikka ei hyväksyä) omakustanteessa, jonka tekijällä on ollut täysi työ saada teksti kasaan ja kirjalle naseva otsikko. Mutta kun kysymyksessä on vakiintunut keskisuuri kustantaja, hakemiston poisjättäminen kertoo ammatillisesta piittaamattomuudesta ja lukijoiden halveksimisesta. Kultaturbon hakemiston tekemiseen olisi mennyt yksi viikonloppu ja kulunut 4-5 kirjan painosivua. Ei, en halua kuulla tekosyitä.

Hakemiston puutetta lukuun ottamatta voisin antaa Kultaturbolle hyvän arvosanan, jos joku sellaista oikeasti kaipaisi minulta. Kun ei taatusti kaipaa, tyydyn toteamaan, että kirja ajaa asiansa, vaikka itselleni olisi maistunut hiukan voimakkaammin etäännytetty ja kriittisempi tyyli. Ainakin lehden kustantajien puhtaan taloudellisen intressin roolia Suosikin eri vaiheissa olisi voinut avata enemmän. Nyt voi syntyä mielikuva, että raha ratkaisi vasta lehden levikin jo romahdettua verkkomaailman kilpailun takia. Todellisuudessahan Suosikin kaltaisen lehden julkaiseminen on kustantajalta aina vain taloudellinen asia, olivat päätoimittaja ja lehden avustajat kuinka innostuneita tahansa. Lehden vaiheet eri omistajilla on kirjaan kirjattu, mutta suuremmin syntyjä syviä pohtimatta.

Suosikki oli yhteiskunnallisesti ongelmaton lehti, vaikka aina silloin tällöin onnistuikin jonkun moralistipanikoijan ärsyttämään. Suosittujen tähtien fanittamiseen keskittynyt lehti oli vanhoillistenkin vaikuttajien näkökulmasta joko harmiton tai parhaassa tapauksessa "terveen" kuluttamisen ja pinnallisen elämäntavan puolestapuhuja. Varsinkin aikana, jolloin populaarimusiikkiin alkoi sekoittua yhteiskunnallista radikalismia (1960-luvun lopulta lähtien), oli porvarin taatusti helpompi nukkua yönsä hyvin, kun nuorison tärkein tiedonantaja oli juuri Suosikki, eikä mikään radikaalisti rauhaa ja tasa-arvoa julistava hippiaviisi. Näin en totea hiukkaakaan kitkerästi, vaan auvoisen toteavasti. Kaikki me vasemmistolaiset nuoret (nykyiset 70+ -vanhukset) suhtauduimme Suosikkiin nuivasti. Tai ehkä joku selaili Suosikkia salaa kesämökillä, minne sen numeroita olivat jättäneet edelliset nuorisovieraat. Voihan niinkin olla. Ehkä Suosikillakin on salattua historiaa?