Kapteenittoman laivan kyydissä

En muista kokeneeni koskaan minkäänlaista "vapaan tahdon kriisiä". En ole tuskaillen pohtinut, käyvätkö eettiset valintani läpi näkymättömän tarkistuksen ennen ilmaantumistaan havaittavaksi. En ole muistaakseni myöskään pohtinut, kun luovuin lukiovuosina uskonnollisen ajattelun rippeistäkin, miten eettisten periaatteideni tai vastuullisuuteni käy. Ehkä en koskaan ollut uskonutkaan ihmisen vapaaseen tahtoon? Mutta uskottava on, että kiistely vapaan tahdon olemassaolosta ja vaikutuksesta eliölaji Homo sapiensiksen käyttäytymiseen on todellinen ja iso juttu varsinkin yhteisöissä ja valtioissa, joiden asukkaat ovat yleisesti ottaen kiinnostuneita harrastamaan uskonnollisuutta. Muistan vuosia sitten lukeneeni Sam Harrisin kirjan, jonka ytimenä oli kiistää vapaa tahto ihmisen moraalin tai moraalisuuden synnyttäjänä. Sehän on varsinkin kristinuskon teologisia peruskiviä. Harrisin kirja kumpusi muistaakseni siitä faktasta, että Yhdysvalloissa "ateisti" on yleisesti halveksittu erityisesti siksi, ettei oletuksen mukaan ateistilla voi olla hyvää moraalia, koska häneltä puuttuu moraalista puhtautta valvova jumala. (Ilmeisesti minkään uskontokunnan jumala ei piittaa ateistien moraalista?)

Edellinen johdantona sille, miten ja mitä seuraavassa pohdiskelen luettuani Robert M. Sapolskyn (s. 1957) kirjan  Määrätty : Elämä ilman vapaata tahtoa (Terra Cognita 2024, suomennos Kimmo Pietiläinen). Sapolskyn kirja on erinomainen, mutta vapaan tahdon tematiikka ei edelleenkään suuremmin kutkuta nystyröitäni. En tunne riemua siitä, miten järisyttävän raskaalla koneistolla Sapolsky murskaa varsinkin filosofit ja tutkijakollegat (biologit, neurologit ja neurokirurgit), jotka yrittävät puolustaa vapaan tahdon olemassaoloa myös silloin, kun kukaan tai mikään ei varsinaisesti sitä heiltä odota saati vaadi. Vastakkainasettelu saattaakin olla korostuneen yhdysvaltalainen ilmiö, eikä vastaavaa kiistelyä ehkä käydä Euroopan puolella (aasialaisista en tässä yhteydessä rohkene esittää edes varovaisia oletuksia).

Sapolskyn analyysiä on kuitenkin sekä mielenkiintoista että ajoittain raskasta ja raivostuttavaa lukea. Hänen asiantuntemuksensa tuntuu rajattomalta, vaikka Sapolsky korostaa tuon tuostakin, ettei tiedä tai ymmärrä jostain asiasta yhtään mitään (kuten kuvastakin voi havaita, Sapolsky kuuluu ns. jälkihippien ikäluokkaan, joka osaa suhtautua itseensä myös naureskellen). Määrätty on kiinnostavaa luettavaa, koska se pyrkii kumoamaan kerettiläiset vapaan tahdon lähetit biologisilla faktoilla, ei millään filosofisella jaarittelulla tai muulla sanataiteilulla. Lyhyesti määritellen Sapolsky todistaa, ettei mikään tekomme tai sanomamme ole pohjimmiltaan "minun" vapaan tahtoni tulosta, vaan seurausta loputtoman kauas menneisyyteen ulottuvasta luonnontieteellisten prosessien ketjusta. Emme valitse geneettisiä (tai ei-biologisiakaan) vanhempiamme, emme valitse vanhempiemme vanhempia tai niitä olosuhteita, joissa edeltäjämme elivät. Synnymme sattumien summana pakettina, joka on yksilöllisen erilainen kuin mikään muu ihmislapseksi kutsuttu paketti. Mutta sillä, mitä paketti sisälsi ja mihin sen myötä solahdimme, ei ole mitään omien valintojemme kanssa.

* * *

Sapolskyn raskaus ja raivostuttavuus kumpuavat hänen tyylistään kirjoittaa "popularisoitua" luonnontiedettä. Tyyli leijuu hieman vaivaannuttavasta "amerikkalaisesta vitsikkyydestä" pitkiin ja vaikeatajuisiin jaksoihin, jotka on selvästi kirjoittanut pedagoginen sadisti. Kirjassa on kymmenittäin sivuja, joiden sisällöstä en käsittänyt yhtään mitään. Se ei ole tietenkään merkittävä havainto saati muiden ongelma. Mutta jos syynä on se, että Sapolsky "unohtaa" pinttyneen sadistin tavoin eläytyä lukijan asemaan ja oletusarvoiseen tiedolliseen alivertaisuuden, voi lukija aiheesta valittaa ja puida nyrkkiä kirjoittajan suuntaan. Toinen nyrkkiä nostattava piirre ovat absurdeihin mittoihin kasvava alaviitteiden runsaus ja pituus. Kirjassa on aukeamia, joissa pääteksti häviää alaviitteille 1-4. Kysymys ei ole näiden viitteiden relevanttiudesta sinänsä, vaan siitä väistämättömästä seurauksesta, että päätekstin seuraaminen muuttuu todella raskaaksi.

Itse sorruin tuon tuostakin lukemaan näitä alaviitteitä, joista monet olivat juuri sillä hetkellä kiinnostavampia kuin pääteksti. Esimerkiksi sivulla 215 Sapolsky selittää, että kun hedelmöitynyt munasolu aloittaa jakautumisen, sen sisältö ei jakaudu geneettisesti tasan 50/50, vaan kaoottisen "Brownin liikkeen" mukaisesti. Tämän seurauksena ns. identtisten kaksosten tulevat solut eivät ole identtisiä, vaikka voivatkin olla hyvin samankaltaisia. Kiinnostavaa, kyllä! Mutta oliko tietoisku välttämätön? Tällaista vain niukasti pääteemaan liittyvää biologista ja neurologista tietoutta Sapolsky jakelee auliilla kädellä kirjan alusta loppuun. Se on yhtä aikaa raskasta, raivostuttavaa ja antoisaa.

Sapolskyn johtopäätös – että ihmisen vapaa tahto on fantasiaa ja seilaamme yksilöinä ja yhteisöinä kapteenittomassa laivassa – herättänee jyrkkiä vastalauseita aika harvoissa suomalaisissa. Meillä poliittisesti radikaalit uskonnolliset liikkeet ovat olleet aina marginaalisia (vaikka satunnaisesti kuten juuri nyt jopa hallituksessa ja ministereinä), eikä luterilaisiin perinteisiin ehkä ole kuulut vapaan tahdon ja siihen kytkeytyvän eettisen vastuullisuuden korostaminen. Varsinkin katolisuuden piiriin kuuluvissa yhteiskunnissa ajatellaan kai yleisesti, että vain vapaa tahto voi turvata teologisesti tulkitun etiikan ja estää yleisen suistumisen moraalittomaan kaaokseen. Kai Suomessakin on juoppouden ja haureuden kaltaiset synnit tulkittu synnintekijän vapaan tahdon valinnoiksi, mutta asiasta ei ole tehty numeroa. Voin olla väärässäkin, tämä ei ole osaamisalueeni reunamillakaan. Teen mielellään tilaa asian tolan paremmin tunteville.

* * *

Tulkitsen Sapolskyn kirjan ydinsanomaa siten, ettei vapaata tahtoa ole, koska evoluutio ei ole tuottanut eliötä, joka tarvitsisi pärjätäkseen vapaan tahdon kaltaista piirrettä. Ihmiseliö ei tarvitse vapaata tahtoa, vaikka voi jälkikäteen ruveta ajattelemaan, että se voisi olla ihan kiva ominaisuus. Niin tai näin, asia ei ole yksilön tahtomisen vaan biologisen kehityksen juttu. Emme kykene pakottamaan aivojamme tahtomaan sellaista, mitä aivomme eivät ole tahtoneet. Huono onni selättää aina vapaaksi kuvittelemamme tahdon, aina. Sanonta "olla oman onnensa seppä" on huijausta, samoin homoille tyrkytetty "eheytyshoito". Emme valitse sukupuolista suuntautumistamme, synnymme siihen. Voimme tavoitella ryysyistä rikkauksiin, mutta emme voi takautuvasti muuttaa sitä vastaan hangoittelevaa seurausten ketjua, jonka takia ani harvoin ryysyistä noustaan miljonääriksi, toisin kuin miljonäärin lapseksi syntyvälle todennäköisesti käy, vaikka ei tekisi yhtään mitään asian eteen.

Vaikka Sapolsky ei itse asiaa tekstin tasolle nostakaan, ovat hänen todistelunsa kiusallinen asia yhtä hyvin uskonnollisille kuin poliittisille toimijoille. Jos vapaata tahtoa ei ole, ei voi olla myöskään syyllisyyttä ja vastuullisuutta. Se olisi kuitenkin mahdoton lähtökohta esimerkiksi valtiolliselle lainsäädännölle, jonka on pakko määritellä ei-toivotuille teoille jokin "hinta" eli sanktio, joka kieltoa rikkovalle asetetaan. Vastaavasti kirkollisille organisaatioille on välttämätöntä teologia, joka asettaa uskovaiselle seurakunnan jäsenelle samanlaisen "moraalisen velvollisuuden" tehdä, kuten kirkkokunnan opeissa määrätään, olivat määräykset miten älyttömiä tahansa (kuten usein ovat). Mikään "järjestäytynyt" moderni yhteiskunta ei toimi ilman yksilöiden vastuullisuutta teoistaan.

Tälle näennäiselle ristiriidalla on kuitenkin luonteva selitys. Vapaa tahto ja yhteiskunnallinen tai uskonnollinen vastuullisuus eivät nimittäin ole yksi ja sama asia. Ihmisen vapaasta tahdosta puhuminen on viime kädessä aina filosofointia, jonka yhteys arkiseen elämään on loppujen lopuksi ohut. Sitä pohditaan tyypillisesti silloin, kun kiistellään kuolemantuomion oikeutuksesta ja yleisemmin ns. kostamisen ikivanhaan perinteeseen liittyvistä ilmiöistä (perinne on Yhdysvalloissa suuressa suosiossa ja monipuolisesti käytössä). Sapolsky toteaa tutkimusten osoittavan, ettei suhtautuminen vapaan tahdon olemassaoloon korreloi eettisten ratkaisujemme kanssa eli vapaan tahdon kieltävät eivät ole moraalisesti yhtään huonompia kuin teologista vastuullisuutta korostavat. Ihmisyhteisöt tarvitsevat eettisiä rajoja ja niiden rikkomisesta seuraavia sanktioita, mutta eivät vapaan tahdon puutteen vaan evoluution synnyttämien muiden taipumustemme takia.